Mustikkapasta

Edellisessä postauksessa kerroin matkasta , joka minulla oli edessäni. Viisi päivää ilman perhettä, viisi päivää tuntematonta. Matkakohteeni oli Lappi, Pallas-Ylläksen kansallispuisto, jossa tarkoitukseni oli vaeltaa neljä päivää ja kolme yötä Hetta-Pallaksen reittiä Hietajärveltä Pallakselle. Neljäkymmentä kilometriä, maaginen luku täynnä merkityksiä.  Reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Hietajärvi - Pahakuru ( yöpyminen) - Suoskuru (yöpyminen) - Hannukuru - Nammalakuru (yöpyminen) - Taivaskero - Pallastunturi.  Lähdin matkaan uusi (käytettynä hankittu) rinkka pullollaan tavaraa, joita monia vaelluksia tehnyt hyvä ystäväni ja reissukumppanini oli vinkannut minua ottamaan mukaan ja jotka olin vaellusoppaista lukenut tärkeiksi erämaassa selviytymisen kannalta.  Rinkka oli täynnä tavaraa ja mieleni täynnä kysymyksiä: jaksaisinko taivaltaa koronaoireilun aiheuttaman kunnon romahduksen jälkeen, jaksaisinko kantaa kahdenkymmenen kilon rinkkaa päiväkausia, saisinko nukuttua ...

Edessäni on viisi päivää tuntematonta. Tai lähes tuntematonta tai "tuntematonta", miten sen nyt ottaa ja miltä kantilta katsoo.  Joitakin vuosia sitten tätä alettiin suunnitella, juhlavuoden huipentumaa ja sen päätapahtumaa, sitä suurinta juhlaa. Enkä tarkoita nyt bileitä Karibialla tai pirskeitä Kaivohuoneella vaan jotain ihan muuta. Sellaista joka minulle edustaa parhainta tapaa juhlistaa mitä tahansa merkkipäiviä tai pyöreitä vuosia, kuten nyt minun tapauksessani neljäkymmentävuotispäivää: vetäytyä täydelliseen yksinäisyyteen jonnekin, jossa seuranani on vain tuuli, aurinko ja korkeintaan yksi hyvä ystävä.  Mieheni antoi minulle viisi päivää, sanoi mene, nauti, rentoudu, juhli vuosiasi ja lataa akkujasi, olet sen ansainnut. Minä katson lapsia ja hoidan kodin.  Sitten piti vain päättää kohde, johon matkustaa. Käyttää viisi päivää jotka minulla olisi vain minua itseäni varten, ylellisyys ja outous jota en ole omistanut kahteentoista vuoteen eli sitten sen päivän, kun alo...

Hulevettä kerrakseen. Siitä on vasta jokunen vuosi kun kuulin sanan hulevesi ensi kertaa. Mikä ihmeen hule, ai jotain sadevesi- ja rakennusjuttuja.  Sitten viime keväänä luin Kerttu Kotakorven erinomaisen kirjan Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen . ( Bazar kustannus 2021 ) Siinä kerrotaan erinomaisen tarkasti monista niistä seurauksista ja ilmiöistä, joita ilmastonmuutos Suomen säässä ja luonnossa aiheuttaa. Esimerkiksi viistosateet lisääntyvät ja samoin hulevesien määrä.  Samoihin aikoihin kirjan lukemisen kanssa kuulin ensi huhuja Helsingin kaupungin hulevesisuunnitelmasta, joka velvoittaa kiinteistön omistajia liittymään kaupungin hulevesijärjestelmään, tai jos velvoituksesta saa vapautuksen, järjestämään tonttiensa hulevesien imeyttäminen ja hidastaminen maaperään niin, ettei se lisää tulvariskiä tai aiheuta huleveden liiallista valumista kaupungin viemäreihin. Kirjan lukeminen oli hyödyllistä siinäkin mielessä, että asumme Helsingissä ja kaupungin hulevesiv...

Leivinuunin lämmitys on periaatteessa yksinkertaista puuhaa. Seuraavien ohjeiden mukaan sen tulisi käydä käden käänteessä: 1. Avaa yksi ikkuna tai ovi talossa, mutta vältä läpivetoa. 2. Sulje liesituuletin (jos se on huippuimurilla toimiva talon poistoilmasta huolehtiva vekotin). 3. Avaa pellit. 4. Jos edellisestä lämmityskerrasta on aikaa, lämmitä hormia puhaltamalla hiustenkuivaajalla hormiluukkuun parin minuutin ajan tai polta siellä muutama sivu sanomalehden paperia.  5. Lado leivinuunin perälle ilmavasti ristikkäin kymmenkunta pientä ohutta kuivaa puuta, sovittele väleihin sytykkeitä kuten kuivaa kaarnaa tai sytykepaloja (tai molempia).  6. Sytytä tuli, sulje leivinuunin luukku ja pidä luukun ilmaluukut auki.  7. Jos haluat optimoida syttymisolosuhteet, valitse lämmitykselle korkeapaineinen poutapäivä (ei sadetta). 8. Katsele miten tuli syttyy, lisää puuta pari pesällistä, odota hiillosta, pöyhi ja levitä se tasaisesti uunin pohjalle. Kun kekäleet ovat varmasti sammu...

Vaihdoin kesän jälkeen kuulumisia ystäväni kanssa. Hän kertoi lastensa saaneen kesän aikana uusia ystäviä naapurirapun perheen lapsista. Leikit olivat sujuneet muuten kivasti, paitsi että lasten suusta oli toisinaan kuultu outoja kommentteja. Te valkoiset uskotte väärään jumalaan, perheen lapsi oli sanonut ystäväni lapsille.  Sen jälkeen ystäväni oli viettänyt muutaman hetken lasten kanssa selittäen heille, että kaverien sanomiset oli syytä jättää omaan arvoonsa. Että ei ole vääriä ja oikeita jumalia, on vain jumalia ja kaikki eivät usko yhteenkään jumalaan, eikä siinäkään ole mitään väärää.  Ystäväni kertomus sai minut mietteliääksi, surulliseksikin. On surullista, että paitsi uutisten polttopisteessä olevassa Afganistanissa, myös meidän yhteiskunnassamme, aivan tässä lähellä, on perheitä joissa lapsille opetetaan maailmankuvaa, jossa esiintyy sanat "valkoinen" ja "väärä jumala". Molemmat sanoja, jotka ovat ääriään myöten täynnä syrjintää, erottelua, jaottelua,  m...

  Koulunalkujuhlat puutarhassa. Kun eilen saattelin keskimmäistämme ensimmäisenä koulupäivänä kouluun, tapahtui jotain mitä en olisi ikinä uskonut: olin iloinen kasvomaskista, jonka taakse saatoin piiloutua.  Olin iloinen, että saatoin sen taakse piilottaa edes osan mielenliikutuksestani. Jo esikoisen neljän vuoden takaisesta koulun aloituksesta tiesin, että kuulun niihin vanhempiin jotka oikeasti liikuttuvat itkuun asti eivätkä vain sano liikuttuvansa, kun seisovat koulun pihalla katsomassa miten oma äsken vielä vauva lähtee opettajan ja luokkaryhmän mukana kävelemään koulun ovia kohti. Vilkuttaa vähän ujosti, jännityksensekaisesti. Ja lopulta häviää ovista sisään. Sinne se meni, kouluputkeen. Koululaitos imaisi hänetkin, ja ulos tulee yhdeksän vuoden kuluttua aivan eri ihminen, isoksi kasvanut ja yhä enemmän omaa elämäänsä elävä, jolle koti alkaa olla enää paikka, jossa käydään kääntymässä ja josta ei malteta odottaa päästä jonnekin pois, itsenäistymään ja unohtamaan lapsuud...

Alkukesän kukkia. Suomen kesä - niin kaunis, niin lyhyt. Varsinkin tänä vuonna, jolloin lähdin Italiaan puolessavälissä kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin poikkeuksellinen helleaalto saapui Suomeen, ja tulin takaisin tasan viikko sitten, kaksi päivää sen jälkeen kun poikkeuksellinen helleaalto Suomessa oli loppunut.  Minulle Suomen kesä kesti parisen viikkoa, toukokuun lopusta kesäkuun puoleenväliin. Muistan alkukesästä kuitenkin kaiken, mikä on tarpeellista muistaa: vaaleanvihreyden, linnunlaulun, päivä päivältä lisääntyvän valon, tuomen, kielojen, syreenin ja pihlajankukkien tuoksun, alppiruusujen violetin ja roosan sävyt. Sen keskeltä lähdin, saavuin Italian helteeseen ja paahtuneen ruohon tuoksuun, pääskysten viuhahteluun ja lauluun Rooman kattojen yllä.  Seitsemän viikkoa kului ja pääskysiä näkyi Rooman kattojen yllä yhä vähemmän ja lopulta ei enää lainkaan. Minne ne oikein menivät, eteläänkö jo suuntasivat saatuaan poikueensa kasvatettua vai minne, pohjoiseenko jossa yhä...