Mustikkapasta

Ulkoilua 20 asteen pakkasessa. Silmät rävähtävät auki kello 6.58, vain kaksi minuuttia ennen kuin herätyskellon on määrä soida. Unenlämpöinen kuopus vieressä havahtuu, kun nostan peittoa pois hänen päältään. Herätys, on aamu. Lause joka on yhtä nurinkurisen tuntuista sanoa täydellisen pimeässä makuuhuoneessa.  Tavallisesti emme joudu aivan näin aikaisin heräämään, mutta tänä aamuna kuopuksella on hammaslääkäriaika kello kahdeksan. Huikean aikaisin meille. Köpöttelemme pimeään keittiöön, ja iholle lehahtaa kylmiä, kovasta pakkasesta ulkona kertovia ilmavirtauksia. 80-luvun talomme ilmanvaihto perustuu vuotavista ikkunoista ja ovista tulevaan korvausilmaan, ja talvipakkasilla sen huomaa. Katson mittaria: - 21,5 astetta. Vaikka se tietääkin järkyttäviä lämmityslaskuja, riemastun sydämeni pohjasta. Vihdoinkin tällaisia lukemia, vihdoinkin talvi! Olen odottanut näitä päiviä ja tätä kylmyyttä niin kauan, että jokainen uusi pakkaspäivä on suloinen lämmön läikähdys sisälläni.  Nopea aamupala

Kuopukseni täyttää tänään neljä. Kun olin yhdeksäntoista, näin eräänä yönä oudon unen. Unessa vedestä kohosi luokseni lapsi, ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli. Hänen takaansa väreili voimallinen valo, se tuli jostakin veden pohjasta ja sieltä hän ui luokseni, saattajanaan mies joka oli ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli hänkin; heidän tummat hiuksensa leijuivat vedessä vesikasvien lailla. Sitten lapsi laski irti saattajansa kädestä ja molskahti pintaan. Otin hänen käsivarsilleni ja ajattelin, että miten ihanan lapsen olenkaan saanut. Seitsemäntoista vuotta sen unen jälkeen, tasan neljä vuotta sitten elän toisenlaista hetkeä. Avaan silmäni ja näen, että verhojen takaa pilkottaa outoa valoa. Lumen valoa. Onko satanut lunta? En ehdi ajatella sitä, sillä se mikä minut on herättänyt, ei anna rauhaa. Kipu. Heikko ja varovainen, mutta kipu kuitenkin. Se on merkki. Tiedän sen heti.  Potkaiset kerran, toisenkin. Muljahtelu mahassa tuntuu siltä kuin melonin kokoinen ilmakupla vaihtaisi p

Talven suurimpiin ihmeisiin kuuluu jää. Ja tänä talvena sitä, oi onnea, saadaan yllin kyllin.  Heti kun lähiurheilukenttä saatiin jäädytettyä, pistimme luistimet kassiin ja lähdimme luistelemaan. (Tätä odotettiin turhaan koko viime talvi, mutta jääleikit rajoittuivat todella vähiin; lue aiheesta vuoden takainen postaus  Jäätynyt maailma ja oppitunti kauneudesta, hauraudesta ja selviytymisestä ) Tarkkaan ottaen luistelemaan lähdettiin toissapäivänä perjantaina. Kaksi vanhinta luistelevat jo kuin vanhat tekijät ja sellaisia he ovatkin, sillä molempien kanssa luisteluhommat on aloitettu jo kolmen tai jopa kahden vuoden iässä.  Tänä talvena vuorossa on kolmevuotias kuopus. Hänen luistelukokemuksensa rajoittuu yhteen kertaan viime talvena, jolloin hän muutaman minuutin ajan kainaloista kiinni pidettynä kokeili ystäväperheen lasten pienenpieniä luistimia.  Käytännössä toissapäivänä oli hänen ensimmäinen luistelunsa. Jalka oli kasvanut vuoden aikana niin, että pienimmät varastossamme olevat

Olen viime aikoina tajunnut yhden pysäyttävän jutun: lähipiirissäni ja erityisesti ikäluokassani on tuskin yhtään ongelmatonta pitkää parisuhdetta, joitakin harvoja ihanneliitoilta vaikuttavia poikkeuksia lukuunottamatta. Joista niistäkään en ehkä vain tiedä tarpeeksi. Enkä nyt tarkoita mitään pikkuongelmia kuten riitelyä vessapaperirullan oikeasta asennosta telineessä, vaan ihan oikeita, syviä, perustavanlaatuisia ongelmia. (Avio)eroa mietitään tai ainakin aika ajoin väläytellään vaihtoehtona yhdessä jos toisessa pitkässä liitossa. Onneksi kaikki heistä eivät kuitenkaan eroa, vaan tekevät paljon töitä suhteen pelastamiseksi. Mutta monet eroavat, kun eivät enää jaksa yrittää.  Oma liittoni ei onneksi niin huonossa jamassa sentään ole, mutta ei meilläkään ongelmatonta ole. Riidellään harva se päivä, on päiviä jolloin kommunikointi rajoittuu murahduksiin ja puolieleisiin joista toivoo toisen saavan tolkkua, ja välillä tuntuu siltä että just lähden tästä talosta lapset kainalossani enkä

Le calze di Befana, loppiaissukat rivissä. Loppiainen on joulun loppumisen juhla, joten monet saattavat pitää sitä hiukan alakuloisena tai ainakin yhdentekevänä juhlana. Suomessa loppiaiseen ei liity juurikaan perinteitä, jotka koko kansa tuntisi ja joita se seuraisi. Se on todellakin pelkkä lattea, mitäänsanomaton juhla.  Toisin on Italiassa! Siinä missä suomalaiset lapset kärvistelevät tunteessa, että joulun lahjakliimaksi on juuri mennyt ohi ja seuraavaa pitää odottaa syntymäpäivään saakka, italialaiset lapset ripustavat loppiaista edeltävänä iltana toiveikkaina sukkia takanreunukselle tai muuhun sopivaan paikkaan. Mitä, häh, saattaa suomalainen nyt kysyä, joulupukkihan kävi jo? Sukat ovatkin loppiaisnoitaa eli la Befanaa varten. Befana on kumaraselkäinen, syylänenäinen vanha eukko, joka lentää luudalla ja kulkee rikkinäisissä kengissä. Hapsottavien hiuksensa peitoksi se on vetänyt huivin, ja mekosta sekä esiliinasta saattaa löytyä paikka jos toinenkin. La Befana on myös cacciagu

Kaikki on kauniimpaa, kun on lunta.  Jo kolmatta päivää jatkuu valkeus. Joka aamu se edelleen tuntuu kuin ihmeeltä, kun verhojen raosta ulos katsoo: ulkona todella on lunta ja pakkasta. En tiedä teistä muista, mutta itselleni viime talven täydellinen lumettomuus on jäänyt lähes traumaattisena asiana mieleen. Sen jälkeen lumi todella on ihme eikä pelkästään tunnu siltä.  Kahden ja puolen päivän lumileikkien jälkeen pystyn nimeämään monta muutakin asiaa, jota lumi on, mitä kaikkea se muuttaa ja mitä ihastuttavaa tuo tullessaan. 1. Aamusta lähtien kaikki on paremmin. On valoisampaa. Lumi hohtaa pimeässäkin tavalla, josta ei voi erehtyä. Äiti, mitä tuolta ikkunasta oikein tulee, kuopus kysyi tänä aamuna kun heräsimme. Valoa, lapseni, vastasin hänelle, kesän valon jo unohtaneelle. Lumen valoa.  2. Aamiaisen jälkeen lähdetään tietysti heti ulos. Ja lounaan jälkeen. Ja illalla vielä uudestaan. Koitapa samaa lumettomina, varsinkin sateisina talvipäivinä. Et saa lapsia ulos millään ilveellä!

Eilen illalla se alkoi. Heikko, varovainen lumisade. Niin heikko ettei sitä kunnolla edes erottanut. Eikä siitä uskaltanut muutenkaan tehdä mitään johtopäätöksiä. Onhan noita viime surkeana talvena ja tänä kuluvana nähty, tyssähtäneitä talven yrityksiä.  Lähes henkeä pidätellen seurasimme, kuinka illan aikana hiutaleiden tulo jatkui jatkumistaan. Heikkona, mutta jatkuvana. Yhtäkkiä maa oli jo hauraan valkoinen. Näytin lapsille säätiedotuksia, ne aiheuttivat suurta innostusta ja kiljuntaa. Talvi tulee! Itse en uskaltanut vielä hihkua, minä elämän ja (sää)pettymysten kyynistämä ja kuluttama keski-ikäinen. Uskon vasta sitten kun näen ja koen, on jo pitkään ollut asenteeni säätiedotusten kanssa. Ennen kuin pihani on täynnä lunta, en usko että on tulossa kylmä säärintama lumisateineen.  Jo illalla kaikki oli valkoista,  lumi kimalteli katulampun valossa ja ilmassa oli lupaus oikeasta talvesta.  Myöhään valvotun tv-illan jälkeen (jännittävä ja hauska koko perheen onnenpelishow Italian kanavi

Uuden vuoden ensimmäinen aamu. Aamucappuccino on juotu ihmeellistä kyllä päivänvalossa, sillä heräsimme myöhään tänä aamuna. Kun kymmenen korvilla silmät aukenivat, tiesin heti että on myöhä; huoneen täytti hämärä, pilvisen aamun valo. Valo kuitenkin. Vaikka juuri nyt tuntuu ettei valo koskaan voi loistaa ja lämmittää kasvoja niin kuin se kesällä tekee, aurinko ei koskaan lakkaa nousemasta. Sen valo tunkeutuu tiheimmänkin pilviverhon läpi, kylmään, kuihtuneeseen ja märkään maahan asti. Sellainen maa on juuri nyt. On satanut niin paljon ettei ruohikko tunnu enää voivan imeä enempäänsä; jos vielä vähänkin sataa se muuttuu liejuksi. Piha on rapainen ja ruma. Eilen sytytin pihakiveykselle roihuja ja muistelin menneitä talvia, jolloin uudenvuoden roihut paloivat pakkasen keskellä ja sulattivat lunta ympäriltään, ja kun se sammuivat jäljelle jäi tumma, hapsureunainen läikkä hankeen. Ellei sitten uusi lumisade ehtinyt peittää niitä ennen kuin joku keräsi pois.  Uusi vuosi vaihtui tänä vuonna