Mustikkapasta

 Tuuli heiluttaa valkoista verhoa. Se on lämmin tuuli joka avonaisesta ikkunasta puhaltaa, mutta ellen aivan erehdy, tuulen tuoksussa on häivähdys tulevasta sateesta. Sitä on vaikea uskoa, sillä päivät ovat olleet yhtä aurinkoa, aurinko on  näinä päivinä laskenut kukkuloiden taa jättäen jälkeensä kirkkaan, pilvettömän taivaan.  Jo aamulla tilanne oli toinen: taivaalle oli ilmestynyt pilviä, valkoista kosteutta joka tiivistyi ensin pieniksi, sitten yhä isommiksi pilviksi. Hiki valui silti selästä heti aamusta, kosteus tiivistyi myös iholle, kun kävelimme loivaa mutta pitkää ylämäkeä kaupunkiin aamupalalle, päivän toiselle sillä ensimmäinen syötiin oman loma-asunnon pöydän ääressä.  Näkymä loma-asunnon ikkunasta. Hikoilu oli ankaraa myös kampaamossa. Tapani mukaan saavuin sinne hiki päässä vain tavatakseni kampaajan ja edelliset asiakkaat raikkaina ja freeseinä aivan kuin olisivat juuri suihkusta tulleet. En ymmärrä italialaisten naisten salaisuutta. Kuinka he sen teke...

 Havahtuminen unesta hereille pitää sisällään välitilan, jossa ei ole kumpaakaan, ei unessa eikä hereillä.  Siihen välitilaan haluaisi jäädä, etenkin jos on kesken on uni josta ei haluaisi luopua, tai edessä herääminen josta ei niin välittäisi: pimeää, kylmää, velvollisuuksia. Missä olen, mistä itseni löydän? En ainakaan kotona, en siinä maisemassa johon yleensä joka aamu herään. Tämä huone on hämärä, täynnä tummanpunaista valoa jonka viininpunaiset läpikuultavat verhot päästävät lävitseen, sen mikä suljetuista ikkunaluukuista ja niiden kapeista valoaukoista sisään tulvii. Se tajuntaa venyttävä, jonnekin matkalla olo tai jostakin pois matkustamisen tahmea, epätodellinen olo, jonka joku on sanonut muistuttavan kuoleman hetkeä eli sitä, kun tajunta alkaa liukua pois tästä maailmasta, kestää tänään minulla pitkään. Tietoisuus tuntuu vetävän loputtomiin köyttä siitä, herätäkö vai liukua takaisin unen maailmaan, sinne jonnekin suloiseen tiedottomuuteen. Nyt muistan missä olen. Ajoi...

 Perheemme pähkähullu tapa matkustaa Helsinki-Rooma-Helsinki -väliä autolla sai tänä kesänä taas jatkoa. Autolla matkustamisen hyviin puoliin kuuluu, että maisemanvaihdos tapahtuu hitaasti ja vähitellen, niin että siihen ehtii tottua. On siinä toki huonotkin puolensa. Matkanteko on hidasta ja joskus vaivalloista, jos tielle osuu liikenneruuhkia tai muuta odottamatonta. Istumalihaksia tarvitaan, samoin viihdykettä ja yhteistä puheenaihetta matkaseurueen kanssa. Ja kun lapsiperhe on kyseessä, myös runsaasti ruokaa ja juomaa evääksi.  Tällä kerralla matkamme kesti poikkeuksellisen kauan, kuusi päivää ja viisi yötä, sillä lähdimme Roomasta hiukan kesken loman kaatopaikkapalon vuoksi (lue edellinen postaus) ja sikäli kun lomaa oli vielä paljon jäljellä, päätimme edetä kaikessa rauhassa. Puolalaiset pierogit eli lihalla täytetyt eräänlaiset pastanyytit, on yksi matkan ruokalajeista. Päivän ajojen pituudeksi tuli 3-8 tuntia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin tavanomaiset 9-10 tunni...

 Kun pysähdyimme joulun alla Riikaan, ensimmäiselle yöpymisetapille matkalla Helsingistä Roomaan, kadut olivat peilikirkkaan jään peitossa. Päivällä oli satanut vettä, ja illalla lämpötilan painuessa pakkaselle kaikki minkä vesi oli kastellut, jäätyi.  Tienvierustoilla ja nurmikoilla oli paksulti lunta; edellisviikonlopun lumipyry, joka ulottui Etelä-Suomeen asti ja tunnettiin siellä nimellä "ikituisku", oli pyyhkäissyt myös Latvian yli.  Liukastellen ja toistemme käsistä kiinni pitäen kävelimme Väinäjoen yli vievän pitkän sillan. Olimme kysyneet hotellin respasta Riikan joulumarkkinoiden sijaintia ja kartta kädessä suuntasimme niistä lähimmälle.  Ihailimme jouluvaloja, joita kaupunki oli ripustanut joen varren valaisinpylväisiin ja vanhankaupungin kaduille ja joulukuusiin. Olimme päivän automatkalla ehtineet jo ihmetellä (ja tulisimme matkan tulevina päivinä Liettuassa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa ihmettelemään) jouluvalojen vähyyttä. Säästivätkö kaikki sähköä...

 Kirjoitan tätä postausta omassa yksityisessä työhuoneessani - neljän huoneen hotellihuoneen sviitissä, jossa kolmen makuuhuoneen lisäksi on oma pieni työhuone. Olemme Latvian pääkaupungissa Riikassa, sen lävitse halkovan Väinäjoen (Daugava) varrella sijaitsevassa hotellissa ja sen kolmannen kerroksen sviitissä, josta aukeaa upea näkymä yli yövalossa kimaltelevan, rannoiltaan jäähileisen joen ja sen toisella rannalla avautuvaan vanhaankaupunkiin. Autoja ajaa tasaisena, näin sunnuntai-iltana laiskanlaisena virtana pitkin molemmin puolin jokea. Jalankulkuväylällä näkyy kulkija siellä, toinen täällä, jokunen koiranulkoiluttaja eikä paljon muuta. Koko päivän on satanut ajaessamme Puolan Suwalkista Riikaan, ja vasta iltakahdeksalta sade on alkanut hellittää. Jouluvalot kimmeltävät yhä Riikan vanhassakaupungissa, silmä erottaa myös ison joulukuusen joenrannan aukiolla. Sitä ihailimme vajaa kuukausi sitten lähietäisyydeltä, kun yövyimme tässä samassa hotellissa menomatkallamme jouluksi Ro...

Kello on viisi aamulla, joulukuun 20.päivän aamu ei ole vielä lähelläkään valkenemistaan. Herätyskellon ääni kiirii läpi jouluvalohämyisen makuuhuoneen. On aika nousta ja suunnata Tallinnan-laivalle, joka lähtee kello 8.  Sammutamme jouluvalot ja jätämme lumen peittämän kotipihan taaksemme. Laiva lähtee etuajassa, ja jo ennen kymmentä olemme Tallinnassa. Talvinen automatka kohti Roomaa voi alkaa. Via Baltica talvella - joulutonttu ja muut joulukoristeet mukana. Tämä ei ole ensimmäinen Rooman-matkamme autolla, vaan suurinpiirtein kahdeskymmenesneljäs tai -viides. Lukua on enää mahdoton pitää.  Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ajamme Via Balticaa talvikeleillä. Aikaisemmilla talviautoreissuilla eli noin kymmenen vuotta sitten ajoimme vielä laivalla Saksaan.  Pari Itämerellä koettua talvimyrskyä ja kymmenkunta onnistunutta kesäista Via Baltican ajoa myöhemmin uskallamme ja haluamme kokeilla Via Balticaa talvella. Alku ei ollut lupaava. Alunperin matkaan piti lähteä neljä...