Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2019.

Mitä on taide? Kysymys Ars Fennica 2019 -näyttelyn äärellä ja pari vinkkiä saada lapset taiteen avulla rauhoittumaan

Kuva
"Äiti, tule katsomaan kun teen taikaa!" lapseni huutaa keittiöstä. "Siis taikataidetta." Minua hymyilyttää: huomaa taas että olemme juuri palanneet museosta. Mitähän taidetta käynti Amos Rexin Ars Fennica 2019 -näyttelyssä on inspiroinut lapseni tekemään, ehdin miettiä matkalla olohuoneesta keittiöön.

Ja siellähän lapsi istuu keittön pöydän ääressä ja maalaa siveltimellä värityskirjaa. Ymmärrän heti, mitä hän taikataiteella tarkoitti. Värityskirja on nimittäin sellainen jota maalataan pelkällä märällä siveltimellä, ja vesi loihtii kuvan värit itsestään esiin. Täyteläiset, kirkkaat värit, niin kauniit että tekisi mieli ripustaa kuvia seinälle. Iso osa värittämisen lumoa piilee siinä, että jännityksellä odottaa mikä väri siveltimen koskettaessa paperilta ilmestyy esiin. Se tuntuu vähän kuin joltakin taianomaiselta - taikataiteelta.

Kyseessä on Oppi&Iso -sarjan uutuus Maalaa vedellä - värityskirja, josta meidän lapset ovat innostuneet viime päivinä perinpohjaises…

Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mistä unet kertovat?

Kuva
Näin viime yönä unta exästäni. Ensirakkaudestani tarkemmin sanoen. Se oli kuumottava uni, vaikka mitään kuumottavaa ei unessa tapahtunutkaan, vain se että hän istui yhtäkkiä olohuoneen sohvallamme ja minä toisessa päässä sohvaa halvaantuneena paikoilleni hämmästyksestä. Äitini istui olohuoneessa myös, olin aikuinen ja nuori yhtä aikaa (tällaisia unia näen usein varmaankin siksi koska asun lapsuudenkodissani, siitä voi lukea lisää täältä ) enkä tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Piti ainakin varoa mitä äiti sanoisi, ja sitten jossakin unen laitamilla hääräsi myös aviomieheni läsnäolo - vaikka en unessa ollut edes naimisissa vaan kuten unissa usein, aikatasot sekoittuivat ja tosielämän loogisuudet ja lainalaisuudet eivät niihin päde.

Sitten huomasin että äitini katsoi muualle ja uskalsin lähestyä exääni. Niin kauan aikaa kuin aikoinaan toivoinkin että hän tulisi luokseni (asuimme eri maissa), ja nyt hän oli siinä, aivan väärään aikaan ja aivan liian myöhään.

Kun pääsin hänen viereensä hän s…

Pienin askelin ekologisempaan elämään: bambupillit

Kuva
Kaupallinen yhteistyö Tuisa Oy: n kanssa
Tapahtui viime kesän Rooman-lomalla:

Olemme aamupalalla lähikahvilassa, on kuuma kuin pätsissä aamutuimasta huolimatta, ja istun terassin varjoisella puolella kuopuksen kanssa. Erotan kahvilan isojen lasi-ikkunoiden läpi miehen kahden lapsen kanssa kahvilan vitriinin ääressä tilaamassa syötävää, lapset innosta pinkeinä, isä vasta juuri pääsemässä lomafiilikseen sillä hän on ensimmäistä aamua kesälomalla.

Näen että hän on aavistuksen stressaantunut lasten äänenkäytön kovasta volyymistä ja ilmeisistä vaikeuksista päättää voisarven täytteen laatua. Nutellaa, ei kun sittenkin vaniljakreemiä, ja lasi maitoa, lämmintä ja vaahdotettua toisella, kylmää ja ilman vaahtoa toiselle, ja pillit pitää olla myös ja oikean väriset.

Katselen heidän liikehdintäänsä, lapset nykivät isäänsä shortsien lahkeesta ja osoittelevat voisarvia, viinereitä ja munkkeja. Lapset ovat koko ajan liikkeessä ja äänessä, mutta isä ei hosu eikä hermostu vaan pysyy kärsivällisen rauh…

Tyttöjen päivä, yllätysten päivä - ja Helsingin kaunein terassi

Kuva
Minulla on ihana isosisko, jonka kanssa olemme paljon yhteyksissä. Soittelemme kerran, pari viikossa, treffaamme toistemme kotona tai muualla kerran, pari kuukaudessa, joskus useamminkin.
Kymmenen vuotta sitten ryhdyin soittamaan siskolle aivan erityisen jännittävästä syystä - mutta en ollut varautunut siihen, että sainkin itse yllättyä eniten. Olin pari viikkoa aikaisemmin tehnyt positiivisen raskaustestin, esikoiseni siinä antoi ensi merkin itsestään, se oli tapahtunut Italiassa ja olin päättänyt, etten halua kertoa niin suurta uutista niin kaukaa, vaan odotan paluuta Suomeen. 
Mieluiten olisin kertonut kasvotusten, mutta en malttanut enää odottaa vaan otin puhelimen käteen. Puhelin hälytti, sisko vastasi, ja vaikka oma uutiseni poltteli huulilla, huomasin että sisko oli tavallista kiihtyneempi hänkin, joten pidättelin sanojani vielä. 
"Mulla on tosi jännää asiaa", sisko sanoi melkein heti ensimmäiseksi. 

Sademetsä palaa, eläinlajeja häviää - mutta juuri sinä voit pelastaa maailman

Kuva
Kun lapset reilu viikko sitten sairastivat kuumeista flunssaa, meillä oli hyvää aikaa lukea oikein monta kirjaa. Lasten tämän hetken suosikkeja ovat erilaiset tietokirjat - dinosauruskirjat, ötökkäkirjat, tulivuori- ja maanjäristyskirjat, luontokirjat. 
Erityisesti eläinkirjat. He rakastavat kaikenlaisia elämiä, söpöjä pupuja, jännittäviä tiikereitä, pelottavia haita ja puistattavia myrkkyhämähäkkejä. 
Lapsille luonto ja eläinmaailma on ehtymätön aarreaitta ja ihastelun kohde. He leikkivät eläimiä ja eläimillä, he haluavat eläinteeman syntymäpäiville, heille kaikki on mutkatonta ja ihminen täydellisessä harmoniassa eläinten kanssa. 
Ja kun kartassa näytetään missä tiikerit elävät, he kuvittelevat että koko se puolen Aasian kokoinen alue, jonka päällä tiikeri seisoo, olisi sen asuinaluetta. He eivät tiedä enkä meinaa raaskia heille kertoa, että tiikereitä on luonnovaraisina jäljellä alle 4000 yksilöä. 
 Afrikka on heille yhtä kuin ne leijonien, norsujen, kirahvien ja seeprojen kansoit…

Olet poropeukalo, sanoi opettaja - käynti Designmuseossa nosti vanhan haavan pintaan

Kuva
Hyvää sadepäivän aamua! Helsingissä sataa vettä kuin paloruiskuista suihkuten, niin paljon että satelliittikanavat lakkasivat toimimasta ja aiheuttivat ärtymystä italiankielisiä aamupiirrettyjä katsovissa lapsissa. Katto tosin ropisee niin kovasti ettei televisiosta mitään juuri kuulisikaan, ellei kääntäisi ääntä korviasärkevän kovalle.

Sadetta ikkunasta katsellessani ajattelen viime keskiviikon reissuamme Designmuseoon ja sen avaamia näköaloja käsityöläisyyteen. Olen aina mietiskellyt ja nyt mietiskelen entistä enemmän, että jos jonkun taidon haluaisin osata, niin käsityötaidon. Haaveilen osaavani ommella surauttaa vaatteita, neuloa villapaitoja ja virkata pipoja. Jos sellaista osaisin, en varmaan muuta tekisikään.

Sen sijaan käteni ovat kömpelöt, ne eivät taivu virkkuukoukkuun ja hyvä jos saan langan pujotettua neulansilmästä. Napin sentään saan paikoilleen, mutta reiän parsiminen alkaa olla jo liian haastavaa, ainakaan siististi.

Mutta rakastan katsella, kun muut osaavat. Ihailen …

Kun aamu alkaa migreenillä ja jogurttipurkki lentää - voi kärsimystä!

Kuva
Kuulin lapsena paljon virsiä. Niin paljon, että jotkut niistä soivat päässäni yhä tänäkin päivänä tai ainakin osat niistä, ja kun sopiva tilanne tulee, niin huomaan osaavani yhä ulkoa pitkiä pätkiä, jopa kokonaisia virsiä.

Yksi niistä pitää sisällään seuraavan säkeen, joka itsepintaisesti korvamatona kaikuu toisinaan korvassani: Ei surustamme turvaa meillä / ei auta itku vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä / ja päivän päättää huokaus.

Tämä virsi rupesi soimaan päässäni eilen aamulla. Se johtui siitä, että sen jälkeen kun kuopus oli ensin herännyt liian aikaisin ja vollottanut väsymystään (erittäin epätavallista hänelle mutta meni toipilaana olon piikkiin ja sen, ettei hän edellisinä päivinä ollut syönyt juuri mitään kurkkukivun takia, ja aamulla hänellä oli sudennälkä enkä ymmärtänyt kiikuttaa ruokaa tarpeeksi nopeasti hänen eteensä), keskimmäinen läjäytti täyden litran jogurttipurkin keskelle keittiön lattiaa, purkin pohja hajosi ja sisältö roiskui pitkin lattioita, pöydän jalkoja,…

Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta

Kuva
Kysymys - tai oikeammin tunne - piinaa minua usein. Piina ei synny tunteen voimakkuudesta
(sillä se ei ole voimakas vaan lähinnä mielen reunalle hiipivä varovainen ajatus, kuin lapsi joka on oppinut kysymään äidiltä varovasti jotain sillä aikaa kun pikkuveli on viereisessä huoneessa päiväunilla) vaan siitä, että kysymys tulee mieleen niin usein.

Miksi kirjoitan? Tämä kysymys palaa aina uudestaan ajatuksiin. Miksi kirjoitan, miksi haaveilen siitä että näkisin tekstini painettuna kirjana ja nimeni (tai taiteilijanimeni) kannessa, silläkin uhalla että kirjan aihe julkaistuna levittäisi koko elämäni ja itseni sieluani myöten kenen tahansa luettavaksi. Miksi ihailen Karl Ove Knausgårdia, Maggie Nelsonia, Essi Kummua, Marja Vilkkoaja muita rohkeasti ja rujon avoimesti, suorastaan itsetuhoisuuteen asti omaelämäkerrallisesti kirjoittavia, jotka eivät epäröidä kuvailla edes kakalla käymistään ja raadollisimpia tunteitaan ja halujaan?

Mistä tämä liekki sisälleni oikein tulee?

Miksi tuotan pöyt…

Valokuvamuistoja, kirjahyllyjä ja pyllistys konmaritukselle

Kuva
Kun astuu italialaiseen kotiin, on suurella todennäköisyydellä turha etsiä olohuoneesta kirjahyllyä. Eikä sitä helposti muistakaan huoneista löydy. Paitsi jos sattuu vierailemaan kulttuurieliitin kodeissa, joissa kokonainen seinä saattaa olla kuorrutettu kirjahyllyllä ja kirjoilla, tavallisenkin italialaisen kodin edestä.

Aikoinani, parikymppisenä, ihmettelin tätä kirjahyllyjen puutetta paljonkin, ennen kuin totuin siihen ja ymmärsin, ettei kirja ole samalla tavalla haluttu ja arvostettu esine kuin se Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on. Olin tottunut oman kotini kirjahyllyihin ja kaikkien muiden suomalaisten kotien kirjahyllyihin ja alkanut jo kasvattaa myös omaa kirjakokoelmaani.

Italialaisilla tuntui kaiken lisäksi olevan kaukainen ja löyhä suhde kirjoihinsa. Kun toisinaan kysyin jostakin hyllyllä olevasta kirjasta, kävi ilmi ettei talon asukas ollut lukenut kirjaa eikä edes muistanut, että hänellä oli se.

Ja kun vierailimme miehen sukulaisten luona ensimmäisen kerran ja löysin…

Tautiaika lähestyy - miksi sairastamme niin paljon?

Kuva
Nyt kun elokuu on kääntynyt loppupuoliskolleen, ei enää tunnu liian aikaiselta puhua lähestyvästä syksystä. Syksy ei vuodenaikana minua pelota, pidän syksystä, sen kirpeydestä ja tuoksuista, jopa pimeistä illoista jolloin voi sulkeutua verhojen taakse sohvalle hyvän kirjan ääreen.

Kotiäitinä syksyyn ei edes liity loman loppumisen painavaa tunnetta tai ahdistusta stressaavan arjen alkamisesta, varsinkin kun kirjaimellisesti kotihoidan kahta nuorinta eli he eivät käy tällä hetkellä kerhossa tai päiväkodissa.

Esikoisen koulu pyörähti käyntiin, mutta hän on jo sen verran vanha, että osaa itse hoitaa aamutoimet. Äidin tehtäväksi on kutistunut se, että huolehtii hänen heräämisestään ja katsoo, että tyttö saa jotain suuhunsa ja sopivat vaatteet yllensä. Sitten loma-arkemme jatkuu taas tavalliseen tapaan, ja keskimmäinen saattaa jatkaa uniaan yli yhdeksään, beato lui!

Kotiäidin elämässä arki ja loma ovat tavallaan käynnissä yhtä aikaa koko ajan, niin hyvässä kuin pahassa. Syksy ei siksi tunn…

Paljasjalkainen lapsi on onnellinen lapsi

Kuva
Onkohan mitään hellyttävämpää kuin vauvan varpaat? Kun vauva syntyy, vanhemmat ihastelevat lähes ensimmäiseksi juuri hänen varpaitaan, laskevat onko niitä varmasti kymmenen, kyllä, on niitä, miten ne voivatkin olla noin pienet.

Ja niin sileät jalkapohjat, ei vielä yhtään askelta otettu eikä kovettumista tietoakaan. Mihin lie jonain päivänä tallustavat, minkä tien ottavat ja mille haavoille joutuvat. Nämä silkinsileät, pulleavarpaiset pikku jalat.

Hellyttävät ne jalat ovat vähän isommillakin lapsilla. Kaksivuotiaalla jalkojen pulleus on yhä tallella, eikä viisivuotiaallakaan vielä kovettumia ole.

Yhdeksänvuotiaalla ensimmäiset aavistuksenomaiset ahavoitumisen merkit ovat havaittavissa persikanpehmeyden alla. On oikeastaan hämmästyttävää, että ne yhä ovat niin pehmeät. Yhdeksänvuotiashan on kuitenkin ottanut jaloillaan jo noin 30 miljoonaa askelta, jos ajatellaan hänen oppineen kävelemään yksivuotiaana ja kävelleen pienillä jaloillaan joka päivä keskimäärin 10 000 askelta.

En tiedä onk…

Olisinko onnellisempi muualla vai kärsinkö tarkennusharhasta?

Kuva
Olisinko onnellisempi jossakin muualla? Tätä otsikon piinaavaa kysymystä miettii itse kukin ainakin joskus. Ei siis riitä, että pohdimme pakonomaisesti omia tunteitamme ja omaa onnellisuuttamme lähes 24/7 (nykyihmisen onneton ominaisuus), lisäksi mietimme usein myös sitä, olisimmeko onnellisempia joissakin muissa olosuhteissa tai fyysisessä paikassa.

Otan esimerkin omasta elämästäni: Tänään on elokuun 15. päivä, ja Italiassa vietetään suomalaiseen juhannukseen verrattavaa keskikesän juhlaa. Kesä on parhaimmillaan ja kuumimmillaan. Tänä vuonna  vielä poikkeuksellisen kuuma, sillä Ferragoston tienoille sattuvat 40 asteen hirmuhelteet suuressa osassa Italiaa.

Neljä viidestä italialaisesta on lomalla, Rooman (ja muiden kaupunkien) kadut ovat autioita ja tyhjiä, kun väki on pakkautunut läkähdyttävän kuumille rannoille tai vähän viileämpään vuoristoon, al mare o in montagna, jotka ovat italialaisten päälomakohteet (ja joista ensimmäinen hakkaa suosiossaan jälkimmäisen, asia jota sivumennen…

Tarvitsenko muovipussia? Näkökulmia ympäristöherätykseen

Kuva
Haluatko ostaa muovikassin? Tämän kysymyksen kuulee nykyään usein kauppojen kassoilla. Siihen kesti aikansa tottua, nyt siihen on jo tottunut mutta joka kerta hetkeksi pysähtyy miettimään, mitä vastaisi. Tarvitsenko muovikassia, mihin ostokseni laitan, onko minulla rattaat mukana vai ei, jos ei, niin apua, ihan totta, mihin ostokseni tungen.

Varsinkin jos on kirjakaupassa ja ostoskoriin on tullut laitettua pari painavaa ja isoa kirjaa, leopardipehmolelu, tusina kyniä ja kumeja, lahjanarua, kortteja ja jokunen teroitin ja vihko.

Kuten viime viikolla, kun kävimme Suomalaisessa Kirjakaupassa valmistautumassa esikoisen kolmannen luokan alkuun ja lahjaostoksilla. Onneksi sillä kerralla oli rattaat mukana, sillä olisi ollut mahdotonta mahduttaa kaikki ostokset olkalaukkuuni - kun eihän sitä aikoinani Suomalaisesta Kirjakaupasta ostamaani kirjakangaskassia tietenkään ollut mukana, eikä mitään muutakaan niistä noin 15 kangaskassista, joita omistan.

Nämä asiat eivät vielä mene rutiinilla, mut…

Bed of Roses - kielletty hedelmä korvalappustereoissa

Kuva
Laitan nappikuulokkeen korville vähän vapisevin käsin. Toinen nappi on kaverin korvassa. Hän hymyilee minulle ja painaa korvalappustereon käynnistysnappulaa.

"Nyt, kuuntele."

Ja minä kuuntelen. Korviini alkaa lipua säveliä, vahvistimista pulppuavaa vonkuvaa sähkökitaran ääntä, sitten rumpujen komppisymbaalin värinää, jonka mukana alan värähdellä minäkin. Kaikki, aivan kaikki on siinä vierasta,  vaarallista, ääni sisälläni sanoo. Se sanoo myös, että minun tulisi ottaa nappi välittömästi korvaltani, mutta en halua mitään muuta niin paljon kuin jatkaa kuuntelemista. Ja niin jatkankin.

Sähköpiano yhtyy mukaan, intro lähenee loppuaan. Sitten ääni, käheä, kaunis ja rosoinen: Sitting here wasted and wounded, at this old piano. Trying hard to capture the moment this morning I don't know. 

Ääni jatkaa laulua, sen rosoisuus syvenee ja saa uusia sävyjä, mukaan tulee koko rumpusetin skaala. Kaikki laulussa menee jalan alle ja jalkoihin ja käsiin, nousee päähän, ja ympäriltä katoaa s…

Ympäristökasvatuksen ensimmäinen hedelmä

Kuva
Lapset rakastavat luontoa. Rakkaus on heissä syntymän hetkellä jo sisällä, sitä ei tarvitse erikseen sinne laittaa, houkutella tai kaivaa esiin. Mutta kun lapsi kasvaa, rakkautta täytyy tukea ja vahvistaa. Liikkua luonnossa, kertoa luonnosta, näyttää itse hyvää esimerkkiä.

Pieni lapsi lähtee ulos millä säällä hyvänsä, jos aikuinen vain viitsii häntä ulkoiluttaa kaatosateessa ja pakkasessa.

Paras paikka lapselle on metsä - se voittaa kaikki ihmisen rakentamat hilavinkuttimet ja elämyspuistot.

Aivan pieninä kaikki kolme lastani ainakin ovat rakastaneet metsää yli kaiken. Kun ovat kävelemään oppineet, suunta on aina ensimmäiseksi ollut metsä.

Kerhoaikoina esikoiselle lempikerhopäivä oli koko kolmen kerhovuoden ajan keskiviikon metsäpäivä. Yhä vieläkin kun muistelemme kerhoaikoja ja sitä, mikä siellä oli parasta, hän mainitsee metsäpäivän. Se kun kuunneltiin mikä lintu laulaa, tarkkailtiin oravaa ja etsittiin ötököitä.

Kuopuksen kanssa käy usein, että lähdemme lähipuistoon, mutta sitten …

Uutisahdistusta, ilmastoahdistusta, lapsiahdistusta

Kuva
Tein noin puolitoista vuotta sitten päätöksen, että aloitan uutislakon. En katso enää uutisia televisiosta. En suomalaisilta enkä etenkään italialaisilta, teatraalisempia uutislähetyksiä näyttäviltä kanavilta. Päätin myös rajoittaa uutislehtien lukemista sekä uutissivustoilla vierailua netissä, mikä tarkoitti että luin korkeintaan pääotsikot enkä edes joka päivä.

Ajankohtaisista asioista pysyttelin joten kuten kärryillä lukemalla aikakauslehtiä kuten Suomen Kuvalehteä sekä satunnaisesti Hesarin taustoittavia juttuja, kolumneja ja esseitä.

Päätöksen taustalla oli nyt niin muodikas sana, ahdistus. Ei ilmastoahdistus, vaan uutisahdistus.

Etenkin televisiouutisista vyöryy vastaan lähes pelkästään negatiivisia, pelottavia uutisia, eikä itse voi valikoida, mitä uutisia haluaa tietää. Luonnonkatastrofeja, Venäjän uhkaavia toimia, hulluja presidenttejä, murhia, raiskauksia, pedofiliaa, massojen ja yksilön mielipuolisuutta.

Kiistelyä siitä, onko ilmastonmuutos tulossa vai jo alkanut vai tuleek…

Joka sekunnin arvoinen?

Kuva
Tässä postauksessa aion kertoa siitä, kuinka blogitekstini syntyvät. Olen nimittäin saanut palautetta siitä, että a) olen usein teksteissäni ihmeen ajankohtainen ja mistä saan aiheeni b) ehdinkö tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa, kun tekstiä tulee niin paljon, hionko tekstejäni miten kauan /käytänkö miten paljon aikaa niihin.


Ennen kuin ryhdyn käsittelemään näitä kysymyksiä, on sanottava että palaute on aina oikein tervetullutta ja olen innoissani että sitä tulee. Kiitos siis teille, jotka jaksatte palautetta antaa, pientäkin.

On nimittäin saada muistutuksia siitä, että todella kirjoitan jollekin. Että joku oikeasti lukee näitä sanoja ja rivejä. Joskus se meinaa melkein unohtua, vaikka toisaalta vakiopohdinnan aiheeni on, riittääkö tekstini lukijalle - mikä tietysti on todella iso kysymys koska lukijakunta on niin heterogeenistä ja me ihmiset niin erilaisia toistemme kanssa.

Samalla tavoin laajaskaalaista on se, mitä pidetään hyvänä ja kiinnostava blogina. Joillekin minun tekstini v…

Kyllä maailmaan lasten iloista ääntä mahtuu...vai mahtuuko?

Kuva
Juuri eilen luin mielenkiinnolla Kaksplussan Jyllannin suomineito -portaaliblogista tekstin, joka käsitteli suomalaisten usein nuivaa suhtautumista lapsiin. (teksti löytyy täältä) Teksti herätti ajatuksia, onhan myös meillä kaksikulttuurinen perhe, ja myös minä olen luonnollisesti huomannut eroja lapsiin suhtautumisessa Suomen ja Italian välillä.

Italialaiset tunnetusti ovat maineeltaan lapsiystävällisiä. Italiassa ravintoloissa ei katsota lapsiperheitä kieroon ja lapsia huomioidaan paljon enemmän kuin täällä Suomessa, jossa usein varsinkin useamman lapsen äitinä tuntuu, että lapsikatraan kanssa sisään astuminen johonkin julkiseen tilaan (bussi, juna, museo, kirjasto) saa aikaan paheksuntaa tai ainakin voi ei -huokauksia.

Innostuin jopa kommentoimaan Jyllannin suomineidon kirjoitusta. Toin esiin näkemykseni, jonka mukaan lapsivastaisia valittajia löytyy joka maasta, joistakin maista ehkä vain enemmän kuin toisesta. Toisaalta esimerkiksi Suomessa näitä lapsivastaisia yksilöitä on niin…

"Itkin kuullessani että saan toisen pojan" - sukupuolitoiveet, saako niitä näyttää?

Kuva
Heti alkuun on sanottava, että otsikon sitaatti ei ole omani. Eli en ole itkenyt kuullessani saavani toisen pojan, joku muu kyllä on mutta kuka, se selviää tekstissä myöhemmin. Olen itse ollut lasteni sukupuolta koskevissa toiveissa neutraali - sukupuolineutraali siis, ja sehän jos mikä on ajan hengen mukaista.

Mutta vaikka sukupuolineutraalius kuinka on muodissa, ei lasten sukupuolitoiveista ole päästy mihinkään. Niitä on hyvin monilla. Itse kuulun ehkä jopa vähemmistöön, koska minulla ei niitä ole ollut.

Sukupuolitoiveisiin liityen kävin alkukesällä erittäin oudon puhelinkeskustelun erään tuttavapiiriini kuuluvan henkilön kanssa. Hän oli kuullut blogiani lukevalta ystävältään, että olen kirjoittanut blogiin haaveilevani neljännestä lapsesta mutta en oikein uskalla.

"Tunnusta pois, et halua neljättä koska pelkäät saavasi kolmannen pojan, " hän sanoi. Siis häh?

Ensinnäkin jos henkilö olisi itse lukenut blogiani eikä tehnyt johtopäätöksiä kolmannen osapuolen kautta, hän tiet…

Kalajuttuja

Kuva
Olin lapsena innokas onkija - kuten kai melkein kaikki lapset jossain vaiheessa ovat. Täällä Oravissa halusin aina onkimaan, ja joskus setä tai isä minut veikin. Tai sitten ongin laiturin päästä, useimmiten siitä, sillä sedän kalastusreissut olivat yleensä pidemmänpuoleisia, ja isä taas halusi yleensä mielummin lähteä yksin onkimaan.

Ihmettelin sitä pienenä, oli jopa lapsen järkeilyllä selvää että isä ei halunnut minua veneeseen mukaan. Joskus hän jopa karkasi minulta salaa onkimaan. En ymmärtänyt sitä - ainahan isä mielellään otti minut joka paikkaan mukaan jos pyysin, olin nuorimmaisena isän silmäteräksikin joskus haukuttu.

Mutta onkireissulle ei. Jäin katselemaan kun hänen veneensä loittoni rannasta. Jännitin tuleeko hän takaisin, varsinkin jos tuuli yltyi tai sää muuten kääntyi ikäväksi. Joskus hän tuntui viipyvän kalassa niin kauan, että pelkäsin ihan tosissani että hänen veneensä oli kaatunut.

Mutta aina isä tuli takaisin, vene ilmaantui näkyviin saarien tai niemen takaa ja läh…

Villivadelmien aikaan

Kuva
Pusikko ympäröi joka puolelta, myös siltä jolta yritän nokkosia ja vadelmanvarsia maahan polkemalla pitää kulkureittiä avoinna. Sitä mukaa kun lakkaan polkemasta, ne nousevat uudelleen ja olen saarrettu. Mitä varten tänne itseni änkesinkään? Missä ovat ne suuret punaiset vadelmat, jotka äsken näin ja joiden houkuttelemina raivasin reittiä tänne jumalan selän taakse ryteikköön?
Nyt kun näen ne läheltä, huomaankin että ne ovat ihan yhtä pieniä ja rupuisia kuin muuallakin, suuri osa vielä raakileita. 
Mutta marjaa on nyt niin paljon, että mukit täyttyvät silti nopsaan. Olemme mökkiviikolla keränneet joka päivä mukikaupalla villivadelmia. Onkohan meneillään tavallista parempi vadelmavuosi? Siltä ainakin tuntuu punaisten marjojen täplittämien vadelmapuskien keskellä.
Taas huomaan, että tässä missä seison, on sittenkin vähän hyviä marjoja, mutta tuolla kauempana, siellä ovat pensaat punaisina. Ja alkaa uusi reitin raivaaminen, vielä syvemmälle. Itikat inisevät korvissa, pohjoistuuli pitää n…

Pohjoistuuli puhaltaa, keep calm and drink tea

Kuva
Kiedon sormeni jättiteekupin ympärille ja työnnän nenäni siitä nousevaan kosteanlämpimään höyryyn. Kylmä nenänpää pistelee lämmetessään, sormien kohmeus alkaa nopeasti ja armeliaasti hävitä. Kuinka rakastankaan teetä, kun on oikein kylmä!

Yleensä juon teetä isoja kupillisia syksy- ja talviaikaan, kesällä paljon vähemmän, vain pienen kupillisen iltaisin, mutta senkin enemmän rauhoittavan rutiinin kuin teen maun vuoksi. Kun päivä on ollut täynnä menoa, ääntä, pyyntöjä ja vaatimuksia, äitiä on tarvittu yhteen jos toiseen ja on ollut tuhat asiaa ajateltavana, tarvitsen teen selkeyttä, sen vihreänkeltaista väriä, yksinkertaista ja hieman karvasta makua ja vaatimuksista vapaata lämpöä.

Teehetki on oma hetkeni, siirtymäriitti äidin roolista iltaan joka on yksin minun, se joka muistuttaa minua jos unohtua meinaa, että olen minä, erillinen yksilö ja ihminen enkä pelkästään jonkun äiti ja vaimo. Juon teeni ajattelematta mitään, pää tyhjänä, ja sitten joko tartun kirjaan tai alan itse kirjoitta…