Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

Näkyykö hymy pelkistä silmistä?
Kankaan tuntu kasvojen edessä on käsinkosketeltava. Korvien takana on jotain. Ilma jota hengitän on sakeaa ja kostean lämmintä, hiilidioksidin kyllästämää. Silmien alla häilyy koko ajan jotain valkoista, jotain mikä ei siihen kuulu.

Olen juuri vetänyt kasvoilleni maskin, oikeaoppisesti korvanaruista kiinni pitäen. Olen astumassa Helsingin Rautatieaseman ovista sisään, vedä viimeisen henkäyksen raikasta ulkoilmaa ja sitten väkimäärä imaisee minut mukaansa ja rullaportaat jotka vievät alas metrotunneliin. Se että kasvoistani näkyy suurinpiirtein vain silmät, on jotain niin outoa. Jos nyt tapaisin tutun, huomaisiko hän miten ilostun hänen näkemisestään, kun ei voisi nähdä hymyilevää suutani? Näkyykö hymy pelkistä silmistä, voi näkyyhän se?

Rullaportaissa tarkkailen vastaantulijoita: tuleeko sieltä katseita? Joku vilkaisee, useimmat eivät ole huomaavinaan tai eivät huomaa. Tiedänhän sen tunteen itsekin: kun näen jonkun maski päällä, panen sen kyllä joka kerta merkille, se on kuin huutomerkki jonka rekisteröi väistämättä, mutta tekee kaikkensa ettei vahingossakaan katsoisi tai varsinkaan tuijottaisi. Näin sitä Suomessa vielä maskeihin suhtautuu, koska niistä ei vielä ole tullut normaali jokapäiväinen näky omassa lähiympäristössä.

Muistatteko ne ajat, jolloin kasvomaskit olivat pelkästään aasialaisesta kulttuuripiiristä tulevien ihmisten juttu? Maskeja näki esimerkiksi japanilaisilla turisteilla lentokentillä ja uutiskuvissa, ja joka kerta sitä vähän mietti, että mikähän tauti tuolla mahtaa olla.

Jossakin vaiheessa luulin, että maskeja käyttävät ovat pöpökammoisia kuten minäkin, eli haluavat suojautua lentokoneen ilman epäpuhtauksilta. Sitten ymmärsin, että maskeja käyttävät ovatkin itse flunssassa tai muussa taudissa, ja haluavat maskilla suojella toisia tartunnalta.

Ja nyt koko maailma käyttää maskeja. Uutiskuvissa niitä ei enää näe vain Aasiassa, vaan kaikkialla. Italiassa, Saksassa, Tanskassa, Etelä-Afrikassa, Australiassa. Poliittiset johtajat käyttävät niitä kokouksissaan, toimittajat haastatellessaan ihmisiä, libanonilaiset raivatessaan Beirutin räjähdyksen raunioita ja lakaistessaan katuja lasinsirpaleista. 

Koko maailma keskustelee nyt siitä, missä määrin maski suojaa kantajaansa ja missä määrin kanssaihmisiä, onko niistä mainittavaa hyötyä vai ei. Toistaiseksi yhteismaailmallinen ymmärrys on, että ne ovat tyhjää parempi keino taistelussa koronavirusta vastaan ja jos pientäkin hyötyä voi olla osoitettavissa, niitä kannattaa käyttää.

Kiirehdin metroon ja ovet takanani sulkeutuvat. On todella kuuma, huomaan sen nyt. Jo Kaisaniemen kohdalla havaitsen, että ihoni alkaa kostua maskin alla ja ylähuulen päälle kertyä hikipisaroita. Kaikki ovat puhuneet siitä, miten hankala maskin kanssa on hengittää, mutta miksei kukaan ole maininnut miten kuuma sen alla tulee?

Sörnäisissä hiki ei valu vain maskin alla, vaan myös otsalla ja silmien alla. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän hikoilen. Ei auta lainkaan, että olen jättäytynyt ovien luo seisomaan ja saan nauttia tuulenhenkäyksistä ovien avautuessa asemilla. Voi hyvä luoja miten kuuma minulla onkaan! Helsingissä on kuitenkin vain 27 astetta lämmintä tänään, ja näitä ihmiset käyttävät koko maailmassa, kaikissa kuumimmissakin paikoissa, 40 asteen lämpötiloissa ja mahdollisesti vielä raskaissa fyysissä töissä. Miten ihmeessä he pärjäävät?


Hiki valuu nyt koko kehossa, selästä vatsasta kainaloista ja joka paikasta. Kasvoilta olen aivan märkä, sellainen kuin ihminen on saunan löylyissä. Mekko alkaa kastua vatsan kohdalta, katson kuinka kukkakuvion kohdalle alkaa levitä tumma kohta. Miten suureksi läikkä mahtaakaan ehtiä matkan aikana suurentua. Vasta neljä pysäkinväliä on mennyt, kuusi jäljellä. Ei tästä tule mitään!

Kulosaaressa teen epätoivoisen ratkaisun: hyppään ulos metrosta. Jos jään paikalleni, hikoilen itseni nestehukkaan ja mekkoni läpimäräksi. Kun alan hiota, ei siitä loppua tule, jos huonosti käy. Se on ominaisuuteni, nopean aineenvaihdunnan varjopuoli, joka minulla on koko elämäni ollut. Maskin käyttäminen on jostakin syystä laukaissut yhden pahimmista hikoilukohtauksistani ikinä.

Istahdan metroaseman penkille ja riisun maskin kasvoiltani. Helpotus, suuri ja syvä. Ilmavirta kasvoilla ei ole koskaan tuntunut niin raikkaalta ja suloiselta. Viileys hellii ihoa ja pikku hiljaa hikoilu alkaa tasaantua eikä läikkä mekossa kasva enää.

Kahdeksan minuutin kuluttua tulee seuraava metro. Vedän maskin jälleen kasvoilleni, olen yrittänyt olla koskematta siihen mutta mietin silti olenko nyt yksi niistä lukemattomista maskien väärinkäyttäjistä, jotka ajattelemattomuuttaan tekevät maskista pöpölingon sen sijaan, että se suojaisi yhtään ketään.

Seuraavassa metrossa kohtaan toisenkin maskinkäyttäjän, ensimmäisen lisäkseni jonka näen. Luomme hänen kanssaan nopean yhteisymmärryksellisen katseen, ja panen merkille että hän ei näytä olevan lainkaan kuumissaan. Minulla taas on alkanut hikoilu saman tien kun maski palasi paikoilleen. Seuraavalta asemalta tulee jälleen yksi maski kasvoillaan. Nythän meitä on jo kolme samassa metrovaunussa.

Se tuntuu paljolta, sillä Suomessa maskeja näkee vielä vähän. Meillä päättäjät ovat sitkeästi pihtailleet maskisuosituksen kanssa, mutta nyt näyttää siltä, että ensi viikolla vihdoin suosituksen saamme. Monesta kaupasta maskit ovat jo loppuneetkin, kun ihmiset ovat alkaneet varautua.

Maskin kanssa...

Minäkin kävin ostamassa 35 maskia valmiiksi, sitten kun tulee niitä aika käyttää. Viimeistään Italian-matkallamme, joka toivottavasti pian toteutuu, maskien käyttö tulee pakolliseksi meillekin. Todennäköisesti jo aiemminkin. On jo alkanut tuntua vähän tyhmältä, että me suomalaiset kuvittelemme olevamme ainoita maailmassa, jotka selviävät ilman maskia ja joille siitä ei ole hyötyä.

Maskittomuus alkaa tuntua jopa takapajuiselta, metsäläiseltä uppiniskaisuudelta joka linkittyy vahvasti suomalaiseen huonoo itsetuntoon: miltä minä nyt edes näytänkään sellaisen maskin kanssa, enhän voi sellaista naamalle laittaa kun ei kukaan muukaan laita! 

Ryhmäpaine maskiasiassa on kova suuntaan tai toiseen. Huomaan sen itsekin, sillä ajatus maskin käyttämisestä julkisilla paikoilla on ollut yllättävän vaikea. Eilen siis päätin vihdoin rikkoa rajani ja esteeni maskien suhteen ja rohkaistua. Lähdin ystäväni luo toiselle puolelle Helsinkiä julkisilla kulkuvälineillä, ja se tuntui erinomaiselta tilaisuudelta kokeilla maskia ensimmäistä kertaa. 

Aivan ensimmäinen kerta maskin käyttöä se ei kuitenkaan minulle ollut. Sain maskin kasvoilleni Laakson koronaterveysasemalla maaliskuussa, jolloin kävimme tyttäreni kanssa hakemassa hoitoa koronaoireisiimme ja mahdollisuutta päästä koronatestiin (emme päässeet). Mutta se onkin jo toinen tarina, jota en mielelläni enää edes muistele. Halutessasi voit lukea aiheesta täältä.

Lämpötila oli eilen 27 astetta kun lähdin kotoa. Hellemekossa, sandaaleissa ja kesäfiiliksissä, maski visusti laukussa tallessa. Matkasta tuli lopulta erittäin hikinen ja tukala kuten äsken kuvailin, mutta se hyvä puoli asiassa on, että maskeja ei ole tarkoitettukaan pitkäaikaiseen, tuntikausia jatkuvaan käyttöön. Niitä on järkevä käyttää tilanteissa, joissa joutuu olemaan suljetussa tilassa väkijoukossa. Monissa maissa asiasta ei ole naputtamista, vaan maskin käyttö on sakon uhalla pakollista.

...vai ilman? Kun maski on poissa, hymy näkyy koko kasvoilla.
 Ja mitä on ihminen ilman hymyä?

Tämäkö lienee uusi normaali meillekin? Että kun lähtee kotoa, tarkistaa onko laukussa kännykkä, lompakko, avaimet - ja kasvomaski? Siltä vahvasti näyttää, ja siihen kai on vain totuttava. Ja jos jotain hyvää täytyy hakea, niin Suomen leveysasteilla helteiset päivät ovat harvinaisia poikkeuksia, syksy ja kylmä tekee tuloaan eikä eilisen kaltaista hikoilukohtausta todennäköisesti ole joka kerta odotettavissa, kun maskia joutuu käyttämään.

Miltään mukavalta maski ei kuitenkaan varmasti tunnu, hikoilutti tai ei. Mutta kaikkeen tottuu ja yllättävän nopeasti. Jo nyt maskeihin on tottunut ulkomaan uutisissa, ja koko ajan niihin tottuu täällä Suomessakin. Kuten siihenkin, että kasvojen edessä on jotakin outoa, korvien takana tuntuvat nauhat ja silmien alla näkyy jotakin vaaleaa (tai minkävärinen maski nyt sattuukaan olemaan)joka ei tavallisesti siihen kuulu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.