Mustikkapasta

Kuopuksen päiväkotitaivalta on nyt melkein kolme kuukautta takana. Viisivuotiaalle se ei tänä päivänä vielä ole paljon - useimmat lapset aloittavat päiväkodin kaksi- tai jopa yksivuotiaina, viimeistään kolmen vuoden iässä ja nykyään vielä ennenkin sitä, koska kotihoidontuen pituutta on lyhennetty naisten pikaisen työhönpalaamisen rohkaisemiseksi. Tänään minulla oli edessäni ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu (vasu) koskaan. Kahden vanhemman lapsen eskarivuosina olen toki istunut esikouluvuoden varhaiskasvatuskeskusteluissa, mutta niitä en laske koska ne koskivat kuitenkin lakisääteisesti pakollista esikouluopetusta. Päiväkotimaailma sellaisenaan, ilman esikouluvelvoitetta, on ollut tähän asti täysi mysteeri ja aivan uusi asia.  Lego-palikoista rakennettu pohjapiirrustus kodista. Huomaa perheenjäsenet omilla paikoillaan: isä koneen ääressä, äiti lukunurkkauksessa, lapset koiran kanssa leikkimässä. Postauksen kuvituksena lasten viime aikojen leikkejä. Kuopuksen myrskyisestä

 Se on taas täällä, vuoden pimein aika. Kello neljältä taivaanrannan taa pakeneva aurinko, hämärät aamut jolloin valo hiipii ikkunan taakse hiljaa ja hitaasti kuin pyörävaras pihamaalla, pilviset päivät joina se vähäkin auringonvalo jonka leveysaste sallii, tuntuu jäävän jonnekin pilviverhon taakse.  Pimeys on täällä, kirjaimellisesti, konkreettisesti ja kaikella voimallaan - mutta myös tavalla, jota ei ole yhtä helppo nähdä kuin väheneviä päivänvalon minuutteja.  Pimeä aika sinällään ei ole paha asia, sehän on vain meidän leveysasteidemme maantieteellinen tosiasia ja täällä asuville merkki laskeutua talvilevolle eli kiireettömämpään, levolle enemmän tilaa antavaan aikaan.  Mutta pimeydellä on monta merkitystä ja ulottuvuutta. Yksi niistä on pimeys pahuuden synonyymina. Sitä pimeyttä on meidän aikamme pullollaan, eikä määrällä ole mitään tekemistä vuodenaikojen kanssa. Pimeys, pahuus, mitä se tarkoittaa, missä se vallitsee? Näitä kysymyksiä olen viime aikoina pohtinut. Olen lukenut pah

 En pidä itseäni erityisen huonona kokkina, en tosin erinomaisenakaan. Vaan tavallisena perheenäitinä, joka laittaa ruokaa toisinaan siksi koska se on hauskaa, mutta useimmiten koska on pakko.  En ollut silti varautunut palautteeseen, jota nyt tokaluokkalainen keskimmäisemme on laittamastani ruuasta antanut. Tai oikeastaan siihen, mihin hän laittamaani ruokaa vertaa ja miten sen maistuvuusasteikossa sijoittaa.  Nimittäin kouluruuan alapuolelle. Mutta kerrotaan ensin hieman taustaa: Olen omaksunut italialaisen keittiön tavat eli kodissamme syödään eniten pastaruokia ( primo piatto ), liha- ja kala-aterioita ( sedonco piatto ) ja kasvishöysteitä ( contorno ). Suomalaisesta keittiöstä olen poiminut erilaiset keitot, joita niitäkin syödään meillä useita kertoja viikossa joko lounaalla tai illallisella. Perheeseemme on siunaantunut kolme lasta, joista ensimmäinen on lapsuuvuosiensa aikana ollut alkuun seminirso, mutta nopeasti oppinut maistamaan ja arvostamaan uusia makuja ja ruokia. Nykyää