Ikäkriisi osa 2: elokuussa olen viljaa ja kesän kukkien viimeinen kukoistus

Kesä on kääntynyt elokuuksi. Se tarkoittaa pimeneviä iltoja, kurtturuusun tuoksua, koulun alkua, sumua peltojen yllä, kypsynyttä viljaa, iltaisin hiipivää kylmyyttä ja vähenevää valoa. Kaiken ylikasvamista luonnossa.

Elokuussa kaikki on kasvanut liian paljon, mikään ei enää pysy muodossaan. Alkukesän metsä, jossa saniaisten lehdet työntyivät esiin maasta varovaisina nupullaan olevina pyörteinä ja metsäkorteiden alut törröttivät ohuina huomaamattomina vaaleanvihreinä tankoina valkovuokkojen seassa on muuttunut valtoimenaan ryöpsähtäneeksi saniaisviidakoksi ja metsäkorteiden utuistenohuiden mutta kaikkialle levittyvien varsien valtaamaksi aluskasvillisuudeksi. Osa lehdistä rusottaa jo ja on käpristynyt päistään.  Kaikkialla metsässä tuntuu täyteläinen, maatumisen alkamisesta kertova tuoksu, jota ei voi olla vetämättä nenään keuhkojen täydeltä sisään, sillä täyteläisyydestään huolimatta siinä on jotakin sanomattoman raikasta ja vastustamatonta.

Siteeraan tähän alkuun runoilija Solveig von Schoulzia:

Valtava rauha
sumu valkenee tähän
nyt on juuri nyt
huomenna ei ole mitään
mitään ei ollut eilen.

Kortta lipuvat liian täydet pisarat
hitaasti alas
yltäkylläiset kesän
liiasta täyteydestä.

Merellä lokit sadoittain säkenöivät
karien yllä
suvea hyvästellen
hyvästellen niin kuin me.

Eikö olekin hyvä runo? Jos loppukesän tunnelmat ja erityisesti tämän korona-ajan kesän tunnelmat pitäisi kiteyttää kolmeen runokappaleeseen, valitsisin juuri tämän runon. Liian täyttä, liian yltäkylläistä, kuin kaikki kerralla eteen levitettyä: katsokaa, näin kaunis on maailma, nytkö sen vasta näette kun tarpeeksi vaikeuksia on eteenne heitetty? Pian lokit lähtevät ja niin lähtee myös kesä, mutta meillä on edessämme syksy ja talvi ja toinen aalto ja levottomana vellova maailma eikä monikaan asia ole enää entisensä.

Mutta nyt on elokuu ja yhä kesä. Se on kääntymässä kohti loppuaan mutta lopun läheisyys ei tee siitä yhtään huonompaa, päin vastoin. Kesän kasvattamaa elämää on kaikkialla, sitä on melkein liikaa. Linnunlaulu on ehkä jo hiljennyt, mutta katsokaa niittyä, tienpiennarta tai metsää. Korret ovat kasvaneet aivan liian pitkiksi ja vallattomiksi, heinä kasvaa yli sekin ja kellastuu vaikka on satanut paljon, ehkä sittenkin liian paljon ja kosteudessa muhii mätänemisen alku.




Ja sitten ovat kaikki ne kukat! Loppukesän viimeiset kukkivat kasvit painuvat kukkiensa painosta eivätkä varret jaksa kannatella sellaista täyteläisyyttä, mutta pian kukkien hehku on poissa, yhtäkkiä,  eräänä aamuna huomataan että terälehdet ovat nuutuneet ja putoavat mutta vahinko on jo tapahtunut, varsi on taittunut kukan painon alla eikä siitä enää nouse, vaan jatkaa painumistaan yhä alemmas kohti maan pintaa, jossa kohtaa mullan ja kosteuden ja alkaa mätääntyä ja maatua. Mutta juuri ennen kuihtumistaan kukat ovat kaikein kauneimmillaan, täydellisesti avautuneita ja häikäisevämpiä kuin nupullaan olevat kukat koskaan voivat olla, ja niiden tuoksu kantautuu huumaavana kauas.

Sellaista sanotaan myös tiettyä ikää lähestyvistä naisista, tiesitkö sen? Paolo Giordano kirjoittaa romaanissaan Ihmisruumis (Il corpo umano): Salaisen uransa mittaan Renè [miesprostituoitu] on oppinut, että kypsät naiset puhkeavat kukkaan vielä viimeisen kerran ennen kuihtumistaan, ja silloin he ovat kauniimpia kuin koskaan.

Tänä keväänä ja kesänä olen potenut pahempaa ikäkriisiä kuin koskaan elämässäni ja pahempaa kuin olisin koskaan uskonut potevani. Se iski aivan yhtäkkiä, vähän sen jälkeen kun koronakriisi valtasi maailman ja sairastuin itse koronaoireisesti, ja näiden molempien yhteisvaikutuksesta koko elämäni mullistui. Mihin olinkaan uskonut, mitä olinkaan kehitellyt maailmanselityksekseni, joutui uudelleentarkastelun kohteeksi. Lähes kaikki vaihtoi paikkaa, ja se mikä paikoilleen palasi, oli jotakin yhtä aikaa niin kaunista ja viiltävää, että en saanut siitä katsettani irti. Elämä, Jumalan lahja ihmiselle, se tosiaan on tässä ja nyt, tajusin. Kauan aikaa, ehkä liiankin kauan, jopa koko elämäni, olen elänyt kuin vääristyneen ajantajun kanssa, ymmärtämättä vuosien kulumista ja ajan kulun nopeutta.

Aivan nuorena niitä asioita ei tietysti ajattele, aivot eivät ehkä ole siihen riittävän kypsiäkään. Mutta että ei myöhemminkään tajua! Olen kyllä nauttinut lapsistani ja äitiydestä ja pikkulapsivuodet ovat toisaalta olleet hitaita, uusista kokemuksista täyteläisiä vuosia, ne ovat olleet kauneimmat asiat elämässäni ja edelleen ovat, mutta lasteni ensimmäisiä, hitaita vuosia seuratessani olen unohtanut sen, että omat vuoteni kuluvat siinä tavallaan kaksikertaisen mittapuun mukaan: mitä isommaksi lapseni kasvavat, sitä vanhemmaksi minä tulen. Vieressäni kasvaa konkreettisia mittatikkuja, jotka alleviivaavat omaa, lisääntyvää ikääni.  Lasteni kasvua seuratessa olen kokonaan unohtanut, että itse vanhenen koko ajan.


Nyt esikoiseni on jo kymmenenvuotias. Kymmenen! Sehän tarkoittaa, että olen kohta neljäkymmentä. Sain esikoiseni kahta viikkoa ennen kuin täytin kolmenkymmentäyhdeksän eli nipin napin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana. Sen jälkeen syntyivät pikkuveljet, ensin keskimmäinen ja sitten kuopus. Nyt minulla on kolme natiaista lahkeissani ja äidinrakkautta jakamassa, mutta pelkään jo aikoja kun he ovat kasvaneet isoiksi ja menneet menojaan. Tiedän että äidin tehtävä on hitaasti päästää irti lapsistaan ja antaa heidän itsenäistyä ja sitä koko ajan teenkin, mutta se ei ainakaan helpota ikäkriisistä selviämistä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän lapsenikaan minua enää tarvitsevat!

Kuuntelen Renato Zeron iki-ihanaa kappaletta I migliori anni della nostra vita (Elämämme parhaat vuodet) joka kerta melkein itkuun ratketen, sillä tiedostan niin kovin selvästi, että parhaat vuodet, niin, ne tosiaan ovat juuri tässä, lasten ollessa pieniä ja kaiken ollessa pientä, yksinkertaista ja tässä lähellä pienten käsien halauksen päässä, onnen pienessä ja yksinkertaisessa kuten sipsipussissa ja Avarassa luonnossa, jota änkeydymme koko perhe sohvalle lauantai-iltaisin katsomaan.

Mitä elämässäni enää on jäljellä kun tästä vanhenen (varmasti paljonkin, mutta en vain juuri nyt näe sitä selvästi), kuka ikinä tietää kuinka monta vuotta tai päivää? Mitä jos parhaat vuoteni ovatkin jo kuluneet tai ainakin kulumassa pois? Näitä kysymyksiä olen kysynyt itseltäni ja sen myötä tajunnut, että jos näin onkin, niin sitä suuremmalla syyllä on elettävä juuri nyt. Jokainen päivä, jokainen hetki, kaikilla aisteilla.

Olemme tehneet paljon retkiä, luontoon ja eri puolille pääkaupunkiseutua ja Etelä-Suomea. Koronakevään ollessa pahimmillaan otin tavakseni katsoa joka viikko netistä jonkin uuden luontopolun, sitten pakkasimme eväät reppuun ja suuntasimme sinne koko perhe. Tutkimme luontoa, opimme uutta, seurasimme kevään edistymistä ja saimme ruumiillemme ja sielullemme lohtua ja virkistystä.

Kesällä luontoretket ovat jatkuneet ja muutenkin olemme olleet paljon menossa esimerkiksi uimarannoilla ja pyöräilemässä. Minulla on tunne, että haluan näyttää lapsilleni maailman kauneuden, kaikki kesän kukat ja vihreät metsät, olen opettanut heille puiden ja kukkien nimiä ja yhdessä olemme opetelleet ötököitä (näistä lapseni ovat innostuneempia kuin minä koskaan). Toivon että he oppivat rakastamaan luontoa enemmän kuin minut on koskaan opetettu rakastamaan, ja että he omaksuvat ympäristönsuojelun itsestäänselväksi osaksi ajatteluaan.

Tämä voi kuulostaa fatalistiselta, mutta sanon kuitenkin: minulla on tunne, että elän elämäni viimeisiä hetkiä. Eivät ne tietenkään (toivottavasti!) oikeasti ole viimeisiä, se on vain tunne, mutta sen tunteen ansiosta olen oppinut arvostamaan elämää enemmän kuin koskaan. Olen avannut silmäni monelle asialle joille ne ennen ovat olleet sokeita kuten esimerkiksi sille, että kimalaisia on Suomessa 37 eri lajia ja meidänkin pihallamme monta erilaista (kontukimalainen, mantukimalainen, hevoskimalainen jne.), ja ne tunnistaa toisistaan esimerkiksi peräpään valkoisen osan laajuudesta ja raitojen värisävyjen eroista.



Olen vihdoinkin oppinut, että pääskysten lentäminen matalalalla tietää sadetta ja korkealla lentäminen aurinkoista säätä. Tiedän että lokit eivät nuku yöllä vaan aamupäivisin. Pilvenhattaroiden väri muuttuu auringonlaskun aikaan minuuteissa violetinsävyistä oranssinhehkuiseksi ja sitten taittuu siniseen tai sitten päinvastoin. (Lue aiheesta tekstit Lokit eivät nuku öisin eikä tuuli tuudita uneen: yö ulkona teltassa ja Kuin pääskynen taivaalla. Milloin ihminen on vapaa?)

Ja kun herään aamulla, en näe enää väsyneitä kasvoja vaan silmissäni tervettä elämänhalua ja hehkua. Illalla ne loistavat. Olen elossa, joka solullani, joka hetki. Ja voisin melkein itkeä onnesta, että niin on. Minulla on silmät joilla voin nähdä ympärilläni tämän kaiken, maapallon kauneuden joka vielä loistaa vaikka ihminen on niin paljon jo tuhonnut ja jatkuvasti yhä tuhoaa. Ja meillä vielä on toivoa muuttaa asioiden suunta, ainakin vielä hetken verran, vaikka toivo yhä hiipuvammaksi koko ajan käy.

Ja viimeiseksi mutta kaikkein tärkeimmäksi, minulla on ympärilläni rakkaita ihmisiä joiden kanssa voin jakaa kaiken, niin hyvän kuin huonon mitä maailma ja elämä meille tuo.

Mistä tämä kaikki tajuaminen ja tunteen palo? Olenko Paolo Giordanon sanoin kukka joka elää viimeistä kukoistustaan? Olenko elokuun viljaa joka välkehtii kultaisena loppukesän auringossa ennen kuin niitetään? Ehkä olen, ehkä en, mutta joka tapauksessa nautin joka hetkestä ja päivästä, suunnittelen uusia luontoretkiä lapsilleni niin että voimme jatkaa vuodenaikojen etenemisen tarkkailua ja oppia taas jotakin uutta puista, kasveista, eläimistä ja itsestämmekin.

Ja koska on elokuu, mielessäni ei voi olla pyörimättä Juice Leskisen ikivihreän Syksyn sävel -kappaleen sanat (ei kai tätä umpialakuloista renkutusta muuten enää lauleta koulun musiikkitunneilla, ikään kuin suomalainen mielenlaatu ei olisi jo valmiiksi tarpeeksi melankolinen):

Katu täytyy askelista
Elämä on kuolemista
Pane käsi käteen ollaan hiljaa
Pyydä minut aamuteelle
Anna vettä kuihtuneelle
Nyt on elokuu ja minä olen viljaa
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
Niin itken muuten vaan
Ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
Sua rakastan joskus enemmän
Ole mulle vähän aikaa hän

Lue ikäkriisistäni myös sen "ensimmäinen osa" eli kirjoitus Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia