Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä. Miksi se tuli mieleeni Triplan Surf Housessa?

Seinä Surf House Helsingissä Triplan Down Underissa.
Kolmas hiihtolomapäivä valkenee ikkunan takana, istun aamucappuccinoni ääressä kuten tavallista. Lasten leikkien äänet kantautuvat olohuoneesta, pian alamme tehdä lähtöä geokätköilemään. Yksi aamu lukemattomien samankaltaistensa joukossa, joista muodostuu päivieni ketju, elämäni, sen ensimmäisestä päivästä vihoviimeiseen, sitten joskus. Kaikkien lähtemisien ja lähtemättä jättämisien elämä.

Eilen, vastoin sitä mitä olin juuri kirjoittanut eli voimakkaasti kotonaoleilun ja leikkimisen puolesta aivan riittävänä hiihtoloma-aktiviteettina, lähdimme iltapäivän puolella kuitenkin pois kotoa. Olimme jo päiviä sitten suunnitelleet ystäväperheen kanssa tapaamista tiistaina Triplan Down Underissa, mutta sitten heille tulikin este. Päätin kuitenkin lähteä käymään siellä lasten kanssa, olimmehan jo ehtineet innostua ajatuksesta ja ehtisihän sitä sitten illan taas leikkiä.

Down Underissa oleva Surf House Helsinki oli mukava kokemus, juuri sellainen kuin olin sen ystävältä kuullutkin olevan: trooppisen lämmin, palmuilla koristeltu, hienonhienoa rantahiekkaa sisältävä surffaustekotodellisuus, jossa ihan todella on mahdollista surffata oikeassa vedessä.

Lapset ryhtyivät siellä välittömästi leikkimään rantahiekassa, välillä ihmettelimme surffausta, minä roikuin kaislakattoisen baarin tiskillä ja juttelin baarimikon kanssa paikasta ja siellä työskentelemisestä. Aina +25 asteen lämpötila, ihmiset juovat kesäisiä drinkkejä (mohito, mansikkamargarita jne) ja kulkevat ohi surffilautaa kantaen. Ja tämä kaikki maan alla Helsingin keskustassa, ikuisen marraskuun levittäytyessä harmaana ja ikävänä kaupungin yllä.

Viihdyimme paikassa niin pitkään että mieheni ehti jo tulla töistä ja liittyi seuraamme. Siellä me sitten istuskelimme drinkit kädessämme koko perhe, otimme kuvia jotka olisivat voineet olla etelälomamatkan kuva-albumista ja hikoilimme talvikengissämme (lapset toki olivat riisuneet kenkänsä ja sukkansa. Esikoisella oli jopa hellemekko mukana, ja me muutkin olimme varustautuneet lyhythihaisilla).

Tänne tullaan uudestaankin, päätettiin. Ja ensi kerralla kokeillaan surffaamistakin. Mikä mainio paikka vaikkapa viettää synttäreitä tai polttareita. Täytyy pitää mielessä.







Katselin kaikkea sitä - surffaajia, palmurantojen seinänkokoisia kuvia, lasteni innostusta oppia surffaamaan - ja äkkiä mieleeni tuli oudolla tavalla painavaksi. Täysin yllättäen, ilman että olin lainkaan varautunut, siellä aktivoitui vanha, pitkään ja hartaasti peitelty ja aikanaan kovastikin surtu mutta sittemmin kivuttomaksi muuttunut muisto.

Se heräsi henkiin tuijottaessani kuvaa palmurannasta, jonka kaukaisessa horisontissa näkyi valkea, vääjäämättömästi rantaa lähestyvä aallonharja, se joka kutsuu surffaajia puoleensa.

Melkein tunsin sen värinän, joka surffaajan mieleen täytyy nousta, kun hän näkee sellaisen aallon, kun hän pääsee sellaiseen paikkaan, hänellä on lauta kainalossaan ja meri ja kaikki sen aallot edessään. Melkein tunsin sen värinän, kun joku oikein kutsuu puoleensa, puolen maailman - ei vaan koko maailman kokoinen valkopärskeinen aalto, jonka harjalle voisit päästä ratsastamaan.



Miksi minulle heräsi sellaisia tunteita nähdessäni sen kuvan? Minulle, joka ei halua matkustaa Eurooppaa kauemmaksi, minulle joka olen aina ollut pelkuri arkajalka, kaikki sunnuntaipyöräilyä vauhdikkaampi on minulle mahdotonta eikä vartaloni taivu mihinkään juoksua tai kuntosaliharjoittelua ihmeellisempään. Milloin minulla on muka ollut taipumuksia tai haaveita surffaukseen tai palmurantoihin liittyen, miten sellaiset asiat voisivat liikuttaa minua?

Mutta kerran oli hetki, jolloin olin lähdössä. Kauas. Toiselle puolelle maapalloa, palmujen, hiekkarantojen ja suurten merten maailmaan. Olin pari viikkoa vailla yhdeksäntoista, juuri ja juuri täysi-ikäinen, minulla oli menolippu Nepaliin ja päiväykseltään avoin paluulippu taskussa.

Kaikki oli valmiina: viisumit, rokotukset, malarialääkitys, pakattu rinkka, suunnitelmat. Minun oli tarkoitus lentää ensin Kathmanduun, jossa olisin tavannut israelilaisen ystäväni. Poikaystäväni, niin, siinä oli se ratkaiseva pieni ero.

Olimme koko talven vaihtaneet sähköposteja, soittaneet  muutamat puhelut, suunnitelleet. Hän kertoi varanneensa meille vaellusmatkan Nepalissa ja sanoi että minulla olisi hyvä olla hyvät kävelykengät mukana. Käydään myös kokeilemassa alamäkipyöräilyä jossakin, hän sanoi, se kuului hänen extremeharrastusvalikoimaansa. Vuorikiipeilyäkin haluaisin sinulle opettaa, ja tietenkin myös surffaamista, sitten kun pääsisimme Intiaan asti ja hyville rannoille. Aivan ensimmäiseksi minun olisi kuitenkin opittava sukeltamaan ilman nenästä kiinni pitämistä. Sellainenkin pieni, mitätön asia oli minulle vaikeaa.

En tiedä mistä minulle oli tullut sellainen älytön idea matkaan. Oli omaa hölmöyttäni alkaa sellaista suunnitella, niin outoa siihenastiseen elämääni nähden. Mutta nuoruudeninnossani suunnittelin silti. Matkan suunnittelu oli huumaavaa mutta ahdistavaa aikaa, olin matkasta innoissani, mutta samalla tiesin ettei kukaan perheestäni suhtautunut siihen myönteisesti. Minulla oli koko ajan epätodellinen olo, aivan kuin suunnittelisin jotakin joka ei ollut totta, olemassa vain omassa päässäni. Ja niin se tavallaan olikin.

En nimittäin koskaan nousssut Kathmandun-koneeseen. Enkä edelleenkään osaa surffata enkä edes sukeltaa ilman, että pidän nenästäni kiinni.

Miksi ihmeessä en lähtenyt?

Vastaus vaatii vähän pohjustusta. Kasvoin uskovaisessa kodissa, ja olin irtautunut sen uskonnollisuudesta vasta vähän aiemmin. Isäni ja perheeni joutui nielemään paljon jo siinä, että he kuulivat uskonratkaisustani (josta olen kirjoittanut oman postauksensa Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä). Aikomukseni lähteä vielä toiselle puolelle maailmaa ulkomaalaisen pojan kanssa oli heille liikaa, se oli erityisesti isäni sietokyvyn ulkopuolella.

Minua vaadittiin jäämään, minua maanniteltiin jäämään, uhkailtiin, taivuteltiin, vedottiin niin järkeeni ja tunteisiini. Älä ole hullu, mitä oikein ajattelet, miksi teet tämän meille?


Se oli siihenastisen elämäni vaikein valinta, jopa vaikeampi kuin päätös lakata uskomasta, sillä uskonratkaisua olin ehtinyt pohtia hyvin kauan ja tulla siitä varmaksi. Mutta tämä, lähteäkö vai ei, oli erilainen päätös. Se piti tehdä äkkiä, kello kävi kohti lentokoneeni nousua, pelissä oli paljon rakkautta jonka saattaisin menettää ja surua jota saattaisin aiheuttaa eikä selkeästi ajatteleminen ollut helppoa sellaisessa tunteiden kuohussa. Jouduin toimimaan ja tekemään päätöksen vaistoillani ja intuitiivisesti, paniikkia lähentelevän kiireen vallassa.

Ajattelin toki ratkaisussani kaikkia läheisiäni, mutta lopulta eivät neuvot, eivät pelot, jotka pohjautuivat huoleen nuoruudestani ja hätään kuolemattoman sieluni takia ja omantunnontilastani, saaneet minua peruuttamaan aikeeni. Sen sai pohjimmiltaan aikaan isä. Isälleni oli ylivoimaisen vaikeaa päästää minut lähtemään. Olisin toki voinut lähteä, olinhan aikuinen ihminen, mutta olisinko voinut särkeä hänen sydämensä? Oli valittava kahdesta, säästettävä edes jommankumman sydän. Toinen särkyisi väistämättä.

Lähteäkö vai jäädä? Sitä kysymystä olin juuri joutunut pohtimaan vuosikausia uskon näkökulmasta: lähdenkö liikkeestä kuten sydämeni sanoi että tulisi tehdä, vai jäänkö sinne välttääkseni avoimen konfliktin ympäristöni kanssa? Nyt jouduin pohtimaan lähtemistä ja jäämistä uudelleen, toisessa yhteydessä mutta silti yhä kaikuja edellisestä valintatilanteesta sisällään pitäen. Miten kauaksi juuriltani haluaisin lähteä, missä menisivät rajat joita ylittäessäni aiheuttaisin liikaa vahinkoa läheisiin ihmissuhteisiini ja liian paljon mielipahaa ympärilleni? Olin juuri järkyttänyt kaikkia uskonratkaisullani, haluaisinko vielä järkyttää lisää?

Kotini oli uskovainen, mutta isän motiivit lähtöni vastustamiseen olivat uskosta irrallaan. Hänen ei enää tarvinnut olla huolissaan uskostani, sillä hän oli jättänyt uskon jo aiemmin, ymmärtänyt samoin kuin minäkin ettei usko ole sellaista mitä meidät oli opetettu sen olevan, että ei ole tärkeää kuunteleeko yhteisön asettamia ulkoisia sääntöjä eikä edes se, meneekö sänkyyn ennen avioliittoa vai ei, vaan tärkeintä on rakkaus, luottamus Jumalaan jos sellaiseen haluaa uskoa ja välittäminen toinen toisesta.

Ja isä välitti minusta, hän pelkäsi puolestani, hän tuhosi siksi unelmani matkasta mutta ei tehnyt sitä tahallaan, hän teki sen koska oli isä eikä muuta osannut. Ymmärrän sen nyt kun olen tullut itse äidiksi. Maailma on paha paikka, sitä eivät nuoret, juuri lapsuudestaan ulos kasvaneet ihmiset ajattele ja tiedä kun he lähtevät reippaudesta ja rohkeudesta pinkeinä toiselle puolelle maapalloa. He eivät ajattele, että kaikki eivät tule sellaisista olosuhteista kuin me pohjoismaalaiset herrankukkarossa eläneet tulemme, kaikille koskemattomuuden tai edes hengen kunniotus ei ole itsestään selvää kuten meille.


Pahuutta on kaikkialla, eikä tarvitse olla kuin huonoa tuuria, että joutuu sellaisen keskelle: pimeälle kadulle, väärään autoon, liian luottamuksen turvin seuraan, jota ei osaa epäillä. Mitä minulle muka voisi sattua? Niinhän olin itsekin ajatellut liftatessani Israelissa,  kävellessäni illan jo pimetessä Ateenan tai Pariisin tai Tallinnan kaduilla. Paha tapahtui jollekin toiselle, ei kai minulle voisi, kaikki paha tapahtuu aina jollekin toiselle.

Passit takataskussa matkustetaan sinne missä näyttää kivalta ja on halpaa, eikä ajatella että maailma on täynnä vinksahtaneita mieliä, tärähtäneitä tyyppejä ja traumatisoituneita tai kieroon kasvatettuja ihmispoloja, jotka voivat menettää järkensä milloin tahansa. En ihmettele yhtään, ettei minua päästetty lähtemään. Ehkä en olisi siellä pärjännytkään, vaan olisin todella eksynyt pimeille kujille, minut olisi huumattu ja raiskattu ja paloiteltu ja heitetty jokeen, olisin hävittänyt passini ja rahani, myöhästynyt kaikista viimeisistä busseista ja joutunut nukkumaan kadulla, koska kaupungin hostellit olisivat olleet täynnä...

Periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua, kun jonnekin reissuun lähtee. En ikinä haluaisi päästää omaakaan lastani toiselle puolelle maapalloa ilman että tietäisin täsmälleen, kenen kanssa hän siellä viettää aikaansa ja mitä aikoo tehdä - enkä ehkä sittenkään. 

Toisaalta tiedän myös sen, että eivät lapseni minua tule kuuntelemaan, ainakaan sen jälkeen kun täyttävät kahdeksantoista. He lähtevät jos haluavat, vaikka minä en omalla vuorollani uskaltanutkaan. Ja syvällä sisimmässäni haluan antaa heidän lähteä; toivon että he uskaltaisivat, vaikka kieltäisinkin heitä lähtemästä. Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä.

Tiedän liian hyvin, miltä tuntuu antaa periksi ja jäädä.

Minun osani vanhempana on vain toivoa, että kaikki menee hyvin, että he selviävät. Päästää irti. Pelätä heidän puolestaan ja rukoilla, että maailman pahuus ei osu heidän kohdalleen. Sitä isäkin yritti kai minulle sanoa, että hän pelkäsi puolestani. Hän ei halunnut minun lähtevän, koska ei tuntenut matkaseuraani. Hän oli ruokkinut minua tuttipullosta kun olin pieni, kantanut sylissään ja katsonut kun otin ensiaskelia - hän oli isä.


Päätin vain joitakin päiviä ennen lähtöpäivää, että peruutan matkani. Sitä päätöstä olen palannut ajattelemaan lukemattomia kertoja elämäni aikana, enkä ehkä koskaan lakkaa palaamasta. Siitä riippui niin paljon, se oli kuin vedenjakaja joka jätti elämäni ulkopuolelle hyvin paljon asioita ja mahdollisuuksia.

Oli kuin edessäni hetkeksi avautunut avara tila, herännyt luottamus omiin kykyihin ja omaan pärjäämiseen, hiljalleen kasvanut itseluottamus olisi yhtäkkiä sulkeutunut, vetäytynyt takaisin ja taputeltu takaisin sinne, mistä se oli yrittänyt kasvaa: mitä oikein luulit kuvittelevasi, sinä epävarma ja kelvoton tyttö! Et voi elää elämääsi kuten haluat, on unohdettava omat toiveesi ja hölmöt suunnitelmasi, sillä sinusta ei ole niitä toteuttamaan.

Olin päässyt pois liian pienestä ruukusta, jollaiseksi tiukan uskonnollisuuden olin kokenut, mutta oli kuin minut olisi isketty takaisin toiseen ruukkuun, johon juureni kyllä mahtuivat ja niillä oli jopa tilaa kasvaa, mutta tietoisuus seinistä rajoitti niiden kasvua ja ohjasi suuntaa jonnekin, johon ne täysin vapaana eivät olisi koskaan menneet.

 En ole enää koskaan elämässäni saanut kiinni siitä huumavasta itseluottamuksen ja uusien mahdollisuuksien tunteesta, joka sanoi että maailma on minulle auki ja olen ihan yhtä hyvillä mahdollisuuksilla varustettu siellä elämiseen kuin kaikki muutkin.

Jos olisin lähtenyt,  kukaties olisin jäänyt sinne pidemmäksikin aikaa, minusta olisi ehkä tullut surffaaja tai olisin ympäristötietoisen poikaystävän vanavedessä innostunut ympäristönsuojelusta aikaani edellä, ja elämäni olisi kääntynyt aivan erilaisille reiteille kuin mitä se lopulta on mennyt, olisin oppinut sukeltamaan kädet vapaina ja kiipeämään vuorelle, lakkaamaan pelkäämästä pyöräilyä ja kaikkea mahdollista muutakin.

Mutta tein valintani. En lähtenyt, mahdollisuudet sulkeutuivat edessäni enkä koskaan ole niitä samalla tavalla saanut auki. Aloin jälleen pelätä monia asioita ja ennen kaikkea sitä, olisiko minusta yhtään mihinkään muuhunkaan, kun en edes omista lähdöistäni onnistunut vapaasti ja muista välittämättä päättämään.



Oliko sitä koskaan ollutkaan, mitä tapahtui Israelissa, olinko todella ollut joskus niin nuori ja vapaa ja pelkäämätön? Sitä olin vaikea kuvitella enää, nyt kun olin jäänyt. Jatkoin aina harrastamaani muiden miellyttämistä ja vaikka näennäisesti kaikki oli hyvin, kärsin säännöllisesti mitä jos olisinkin lähtenyt -jossittelusta ja käperryin tiukasti takaisin itseeni, pois päin maailmasta ja muista.

Ja sitten, kun aikaa kului, opin olemaan ihan tyytyväinen siihen, sykkyryyteeni ja omaan pieneen maailmaani. Ainakin se oli nyt vapaa synnin ja kadotuksen pelosta, ja se jo oli minulle enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut pyytää ja toivoa. Yhden ison lähdön olin uskaltanut elämässäni tehdä, vaikka toinen sitten olikin osoittautunut mahdottomaksi.

Ja kuten aina, elämä menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. En kadu sitä enää, etten aikoinani lähtenyt, en kadu sitä loppuelämääni, vaikka pitkään tuntuikin, että riski siihen oli olemassa. Olen tehnyt kaiken täsmälleen oikein, sillä valintojeni ansiosta minusta on tullut vaimo miehelleni ja äiti lapsilleni, juuri heille joita rakastan enemmän kuin mitään muuta. Mitä sen rinnalla on se, että en osaa surffata tai sukeltaa kädet vapaina.

Mutta siitä aion pitää huolen, että omat lapseni oppivat. Heille sanon: uskalla, sinä osaat. Esikoinen innostui eilen Triplan surffihuoneella surffaamisesta, ja vien hänet mielihyvin tunneille. Jos hän haluaa, hän saa synttärinsäkin siellä. Ja jos hän jonain päivänä haluaa lähteä Balille surffaamaan, sydämeni käpertyy järjettömästä huolesta ja pelosta, mutta sanon silti: lähde jos todella haluat, minä odotan sinua täällä ja rakkauteni on kanssasi joka hetki. Ja kun tulet takaisin haluan kuulla kaikesta mitä olet kokenut, sen minkä haluat äidillesi kertoa.






PAROLA DEL GIORNO: partire = lähteä Partire o rimanere? = Lähteä vai jäädä?

Kommentit

  1. Mielenkiintoinen tarina, no Nepalissa olisi varmaan tullut ainakin vatsatauti siltä säästyit. Hyvä että tuollaisia surffipaikkoja on nyt muuallakin, ainoastaan niiden takia ei enää tarvitse matkustaa kauas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, hyvä pointti muuten, varmasti olis joku vatsapöpö sieltä tullut! Mullakin kävi mielessä, vaikka ensin mietin että onko järkeä lämmittää tilaa 25-asteiseksi keskellä talvea,että varmasti on loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto surffata tuolla maan alla kuin matkustaa toiselle puolelle maapalloa. Oikeiden surffaajien mielestä tietysti ei ole kysymys ollenkaan samasta asiasta, niin kuin ei tietysti olekaan. Mutta hyvää harjoittelua voi saada tuolta ja vähän fiilistä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä