Mustikkapasta

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa, ...

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021 Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta. Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin.  Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdot...

Kokonaan avautunut hehkuvankeltainen auringonkukka on voimakukka. Minulta on kysytty, miksi haluan avautua itsestäni niin paljon täällä blogissa ( vastaus: sisäinen palo, jonka lähdettä pohdin usein itsekin), tietääkö mieheni mitä kirjoitan (totta kai tietää, millainen parisuhde meillä oikein olisi jos ei tietäisi) ja ajattelenko lapsiani julkaistaessani heidän kuviaan (ajattelen lapsiani aina, joka asiassa ja laitan heidän etunsa kaikessa edelle, miksen siis myös tässä). Ja ajattelenko koko ajan noita vanhoja asioita joista usein kirjoitan, vaivaavatko ne minua edelleen vai miksi minulla on tarve niitä ajatella ja niistä kirjoittaa (vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen. Ne eivät nimenomaan vaivaa, sillä olen ajatellut ne jo kauan sitten ja kirjoittanut ne halki poikki pinoon moneen kertaan, ja se että kirjoitan niistä uudelleen ja julkaisen niitä nyt johtuu monesta syystä, etupäässä siitä että aiemmin en tajunnut autofiktion voivan kiinnostaa yhtään ketään ei...

Liekki palaa - ja taitavissa käsissä sillä voi tehdä taidetta, kuten tämä takapihallamme säännöllisesti harjoitteleva tulitaiteilijaryhmä. Kysymys - tai oikeammin tunne - piinaa minua usein. Piina ei synny tunteen voimakkuudesta (sillä se ei ole voimakas vaan lähinnä mielen reunalle hiipivä varovainen ajatus, kuin lapsi joka on oppinut kysymään äidiltä varovasti jotain sillä aikaa kun pikkuveli on viereisessä huoneessa päiväunilla) vaan siitä, että kysymys tulee mieleen niin usein. Miksi kirjoitan? Tämä kysymys palaa aina uudestaan ajatuksiin. Miksi kirjoitan, miksi haaveilen siitä että näkisin tekstini painettuna kirjana ja nimeni (tai taiteilijanimeni) kannessa, silläkin uhalla että kirjan aihe julkaistuna levittäisi koko elämäni ja itseni sieluani myöten kenen tahansa luettavaksi. Miksi ihailen Karl Ove Knausgårdia , Maggie Nelsonia, Essi Kummua, Marja Vilkkoa   ja muita rohkeasti ja rujon avoimesti, suorastaan itsetuhoisuuteen asti omaelämäkerrallisesti kirjoittavia, ...