Mustikkapasta

Kivikkoista rantaa Calabriassa. Viime postauksissa olen kirjoittanut Calabrian-lomakylälomastamme ja siitä, kuinka olen vihdoin pystynyt sukeltamaan ilman nenästä kiinni pitämistä. Kirjoitin täällä  muun muuassa siitä, kuinka kauniilta merenpohjan kivet näyttivät auringonvalon siivilöityessä niihin veden läpi, kuinka valo tanssahteli niillä veden liikkeen tahdissa ja kuinka ne hohtivat ihmeellisen kirkkaissa ja monipuolisissa väreissä. Vihreitä, ruskeita, harmaita, mustia, punertavia, valkoisia kiviä joissa pilkahteli korkeintaan vähän kullanhohtoa. Monet kivistä olivat niin kauniita, että olisin mielelläni kerännyt ne kaikki ja vienyt mukanani. Mutta kun nostin niitä vedestä, ne näyttivät heti erilaisilta. Ja varsinkin kun ne kuivuvat, kaikki niiden loisto ja värien syvyys oli poissa. Kauniita ne olivat vieläkin, meren hiomia, kuviot niiden pinnalla yhä erottuivat, mutta ne olivat eri kiviä jo. Niiden oikea paikka on meressä, vedessä, auringonpaisteessa, ja vain siellä ne sa...

Myrskypilvet lähestyvät Trevi Villagen lomakylää Sisilian suunnasta. Kirjoitettu autossa 12.9. Olemme taas tien päällä. Mittarissa on 4100 kilometriä Helsingistä lähdön jälkeen, ja yhä vain tulee lisää. Calabria ja viikko ystävien lomakylässä on jäänyt taakse ja matkaamme takaisin kohti Rooman-mummolaa. Lämpötila on 31 astetta, taivas on puolipilvinen ja ilmankosteus kaikesta hiestä päätellen hyvin korkea. Vasemmalla kohoaa Vesuviuksen silhuetti tummana vaaleaa taivasta vasten, auton liikkuessa se vähä vähältä muuttaa muotoaan; luoteesta käsin sen keskellä ammottava kraateri saa sen näyttämään kahdelta vuorelta, mutta kun ohitamme sen idästä se on sen muotoinen kuin se kaikissa kuvissa ja Aku Ankassa aina on: laeltaan hieman rosoinen ja toispuoleinen matalahko vuori. Ajattelen purkausta joka hautasi Pompeijin kaupungin alleen vuonna 79 jKr. ja sitä miten seuraava purkaus on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Aikajänne on onneksi suuri; se voi tapahtua elinaikanamme mutta todennäköise...

Meri joka kimaltelee aamuauringossa. Aamuni alkaa täällä  Trevi Villagen  lomakylässä Calabriassa aina samalla tavalla: kuopus herättää minut liimautumalla hikisenä kylkeeni, äiti herätään jo , huomaan valon verhojen raosta ja kuulen aaltojen kuohun kun ne lyövät rantaan, erehdyn joka kerta hetken ajan luulemaan sitä autojen hurinaksi mutta sitten muistan, että ne ovat jotakin aivan muuta. Välimeri avautuu aivan loma-asuntomme oven edessä, aamuaurinko kimaltelee sen aalloissa ja turkoosinsini ulottuu taivaanrantaan asti, jossa se sekoittuu utuisensiniseen taivaaseen.  Käymme lomakylän ravintolassa aamiaisella, täällä on se ylellisyys että kokata tai siivota ei tarvitse lainkaan vaan kaikki katetaan valmiiksi eteen ja sotkut siivotaan heti kun tuskin ne ehtii tuottaa. Elämässäni ei paljon tällaisia hetkiä ole. Tavallisesti laitan ruokaa joka päivä, siivoan kaikki jälkeni ja perheeni sotkut itse, en haaveile kotisiivouksesta tai mistään muustakaan avusta koska mi...

Tämä on näkymä blogitekstiä kirjoittaessani. Edessäni aukenee meri, aurinko kimaltelee sen pinnalla äärettömään taivaanrantaan asti ja lauhkea tuuli tuo rantaan rytmikkäitä aaltoja, rantaviivaa hyväileviä. Ne nuolevat hiekkaa ja kiviä yhä uudelleen ja uudelleen, pyyhkivät pois kaiken mikä hiekassa hetki sitten vielä ehkä oli, askeleet, hiekkaan piirretyt kuviot tai kirjoitetut rakastavaisten nimet. Parasta meressä on ääni. Aaltojen humu ja pauhu, välillä laiska rytmi välillä tiukempi ja pakottavampi, mutta aina rytmi kumminkin joka ei koskaan lopu. Ei yöllä ei päivällä, ei talvella ei kesällä. Tämä saattaa hyvinkin olla yksi upeimmista paikoista, joissa blogiani koskaan olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan. Olemme Trevi villag e -nimisessä lomakylässä etelä-Italiassa, Calabrian maakunnassa. Asuinhuoneistomme edessä alle kymmenen metrin päässä meri kuohuu ja lyö aaltojaan rantaan, kuuntelen niiden ääntä ja tunnen ihollani tuulen, joka tuo viestejä jostakin kaukaa, kauka...

Berberiapinaemo Korkeasaaressa. Valokuvasta katsoo tyttö, noin neljävuotias, valkopunaisessa helleasussa, hiukset kahdella saparolla ja punaisilla lettinauhoilla kiinni. Vieressä istuvat isosisko ja -veli, etualalla seisoo isä suorissa housuissaan ja kireässä 70-luvun tyylisessä raitapaidassa, joka kuvanottohetkellä eli 80-luvun lopulla on jo mennyttä muotia. Valokuva on aavistuksen epätarkka, mutta siitä erottaa että istumme jyrkillä kallioilla, meillä on käsissämme voileipiä ja emalisia mehumukeja. Olemme piknikillä Korkeasaaressa, aurinko paistaa ja vaatetuksesta päätellen on mitä lämpimin kesäpäivä. Muistan valokuvan, vaikka se on jo vuosia sitten joutunut hukkaan. Se tulee mieleen aina, kun käyn Korkeasaaressa ja kävelen hiekkatietä jonka vieressä kuvan eväskalliot kohoavat. Voin melkein nähdä itseni siellä istumassa punertavine hiuksineni, äidiltä Kreikan-tuliaisina saadussa valkoisessa helleasussa, jota kirjovat ohuet punaiset langat, pieni lapsi, iloisen ja jotenkin n...

Kadonnut hanska löysi kotiin. Kenellepä sitä ei olisi joskus tapahtunut. Nouset bussin tai junan kyydistä, kaivat hanskoja taskusta ja huomaat, että toinen puuttuu. Tai että hattu on jäänyt jonnekin. Tai kaulaliina, juuri se lempiasusteesi tai edellisviikolla ostettu uusi ja tuliterä, se josta maksoit rapiat viisikymppiä. Aina se harmittaa. Voisi tietysti ottaa yhteyttä liikenneyhtiöiden löytytavaratoimistoihin, mutta harva kuitenkaan ottaa. Niin paljon vaivaa, loppujen lopuksi vain yhden pipon tai hanskan takia. Eikä ole sanottua, että se hävisi juuri sinne bussiin tai junaan. Ehkä se putosi kun juoksit liikennevaloissa tai jäi jonnekin niistä lukuisista kaupoista ja kahviloista, joissa asioit. Mahdollisuuksia on loputtomasti. Parempi vain unohtaa koko asia, vaikka se muistuttaakin joka kerta kun laitat takin päälle ja ajattelet, miten hyvin juuri ne hanskat tai se pipo sointui tähän takkiin. Pieniä, turhia ja typeriä ajatuksia, mutta tulevat silti päähän. Mutta joskus kadon...

Lomakyläranta tyhjeni lounasaikaan. Italian-reissuin odotetuin viikko eli täyshoitoviikko lomakylässä Calabriassa on takanapäin. Paluu Rooman-arkeen on sujunut odotetun nihkeästi monesta hyvästä syystä. Viikon aikana ehti liian hyvin tottua siihen, että minuuttiakaan ei tarvinnut käyttää ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Niin aamupala, lounas kuin päivällinenkin tarkoitti valmiiksi katettua buffet-pöytää, ja uimarannalta huoneeseen kantautunut hiekka oli aina aamiaisen aikana salaperäisesti kadonnut lattialta ja sängyt pedattu siisteiksi. Muutaman askeleen päässä huoneen ovelta odotti turkoosinsininen meri. Paikan nimi oli Trevi Village ja se sijaitsee suunnilleen puolivälissä Calabrian maakuntaa Tyrrhenanmeren rannalla, 7 km Amantean kaupungista etelään. Ja koska kyseessä oli lomakylä eli villaggio, tiesin jo etukäteen, että odotettavissa oli muutakin kuin hyvää ruokaa, täyshoitoa ja rantaelämää: