Mustikkapasta

Aamu-ulkoilua vedenkestävässä kierrätyshaalarissa. Ken shoppailua rakastaa, elää parhaillaan hyviä aikoja: alennusmyyntien loppuhuipennus on monissa paikoissa käsillä. Pyrin yleensä keskittämään lastenvaateostokset alennusmyyntiaikoihin tai Italian-reissuihin, parhaassa tapauksessa molemmat yhdistyvät. Italiassa alennusmyynnit alkavat perinteisesti kesällä elokuun alusta ja joulusesonkina loppiaisen jälkeisenä päivänä. Tosin viime aikoina paineita alennusmyyntien aikaistamiseen on ollut Italiassakin , ja useat kaupat myyvät alennetuin hinnoin jo muutamaa päivää ennen virallista alennusmyyntiaikaa. (Suomessahan tämä on lähtenyt ihan käsistä ja välillä tuntuu, että aina on kaupoissa jokin ale.) Tämän joulun sesonkina alennusmyyntejä aikaistettiin Italiassa virallisesti, ja ne alkoivat jo lauantainta 5. tammikuuta. Meille se oli onni, sillä saimme peräti kolme päivää aikaa käydä alennusmyynneissä ennen paluulentoa. Eipä kaupoista silti paljon mukaan tarttunut, outoa kyllä, mutta...

Se tapahtui eräänä hautovanhelteisenä elokuun päivänä toissakesänä. Olimme uimassa Albano-järven rannalla, istuin penkillä varjossa puun alla vauva sylissäni, ja toisessa kädessäni pitelin kirjaa. Ahmin sitä. En voinut lopettaa sen lukemista. Onneksi vauva istuskeli tyytyväisenä sylissä, räpelsi ajankulukseen bikinieni nauhoja ja saatoin vain toivoa, ettei hän saa niitä auki. Ei silti, että sillä olisi ollut väliäkään. Tuskin olisin huomannut, vaikka bikinit olisivat pudonneet päältäni kokonaan. Olin niin uppotunut kirjaan. Mitä tämä oikein on, taikaako? Hetkeä aiemmin olin nähnyt kirjan rantakioskin käytettyjen kirjojen hyllyssä, josta saattoi ottaa ilmaiseksi aurinkotuolilukemista ja tuoda siihen omia kirjojaan. Kiinnitin huomiota kirjailijan nimeen, tietysti, olihan se sama kuin omani. Valitsin kirjan sen perusteella, vaikka kun tarkemmin ajattelin, niin olin jostakin jo kuullut huhuja italialaisesta kirjailijanimestä, jonka suosio oli kovassa kasvussa. Tämä se siis oli. Kä...

Koko päivän on satanut lunta. Pyry alkoi jo eilen, tämä on toinen päivä peräkkäin lumisadetta. Monta kertaa kysyn itseltäni, voiko tämä olla tottakaan. Tiedän, että on paljon aikuisia, joille tämmöinen lumentulo merkitsee pelkkää harmia ja ylimääräistä työtä. Pitää kolata pihaa ja lapioida autoa kinoksista esiin, ja työmatkakin mutkistuu ja hidastuu, kun junavuoroja peruutellaan. Mutta minä olen niin lapsenmielinen, että olen tällaisesta säästä aivan haltioissani.  Kolaan innoissani pihaa, ja hetkeksi unohdan omat murheenikin, kun ympärillä vallitsee satumainen tunnelma. Eniten lumessa pidän sen luomasta hiljaisuudesta. Lumi pehmentää ja puhdistaa hetkeksi kaiken ja luo ikään kuin suojamuurin kaikkea sitä vastaan, mikä lumen alla on: likaista asfalttia, koirankakkoja, kiireistä arkielämää. Tämänpäiväinen reissu Kamppiin italiantunnille muodostui oikein elämykselliseksi:

Punkki voi pienimmillään olla kiivin siemen kokoinen. Näinköhän olen onnistunut saamaan blogin uudelleen henkiin - vahvasti ainakin näyttää siltä. Eilinen aurinkoinen pakkaspäivä kului osin ulkoillessa, osin ystäväperheen suloisen tyttövauvan ristiäisissä, josta tosin meille tuli äkkilähtö, kun esikoiselle puhkesi migreenikohtaus ja oli lähdettävä kiireesti kotiin lepäämään... Olen esikoisen syntymästä lähtien ollut sitä mieltä, että vanhemmuudessa ehdottomasti raskainta on lasten sairastaminen. Ilman flunssia, vatsatauteja ja enterorokkoja, vakavammista taudeista puhumattakaan, äitiys ja lasten kanssa kotona oleminen olisi oikeastaan liiankin onnellista ja helppoa... Sairaudet tuntuvat siis kuuluvan kuvaan mukaan jonkinlaisena tasapainottajana, muistutuksena siitä, että mikään elämässä ei koskaan voi eikä saa olla liian helppoa, muuten unohtaa olla kiitollinen. Tyttärellä migreeni alkoi oireilla jo noin neljävuotiaana. Sukurasitetta on, sillä itselläni on myös migreeni, kuten...

Uusi lähikahvila löytyi Arinatie 4:stä, evviva! Noin puolitoista vuotta sitten iloitsin täällä blogissakin siitä, että lähistöllemme avautui kahvila. Vihdoinkin meille tuli mahdollisuus käydä aamiaiscappuccinolla ja -voisarvella kahvilassa, etäinen häivähdys italialaisista arkirutiineista. Sitä iloa ei kauan kestänyt, sillä lähikahvilamme sulki ovensa viime vuoden lopulla. Täällä pohjan perukoilla vähänkään kauempana kaupungin keskustasta on näköjään mahdotonta ylläpitää kahvilaa tai haaveilla italialaisesta kahvikulttuurista, valitettavasti. Me kyllä kävimme ahkeraakin ahkerammin kahvilassa, mutta eihän se tietenkään riitä, jos muita asiakkaita ei ole tarpeeksi... Lähikahvilaa tuli kova ikävä, varsinkin nyt kun joulun Roomanreissu alkaa olla jo kaukana ja aamiaisvoisarvia kahvilaympäristössä tekisi taas mieli. Mutta vastikään korviini kantautui, etteivät asiat sittenkään ole lähialueellamme niin huonosti:

Jouluvalopuistossa Aricciassa riitti väriä ja iloa. Lumikuorrutteiset puut, kuunvalossa kimmeltävä hanki, toinen toistaan seuraavat lumisateet ja pakkanen, joka sen kun jatkuu. Nyt pistää luonto parastaan. En muista, milloin tällaista lumitalvea olisi viimeksi ollut (2010 ainakin, mutta onkohan sen jälkeen?). Niin nopeasti ihminen unohtaa säätilat ja - ilmiöt, pitäisiköhän alkaa pitää sääpäiväkirjaa niin kuin jotkut suosittelevat...? Koen olevani etuoikeutettu, kun pääsen ulkoilemaan lasten kanssa joka päivä heti aamusta alkaen. Se onkin yksi tämän työn lukuisista aineettomista työsuhde-eduista, niitä aineellisia ei sitten olekaan... Eilen torstaina, kuten monena muunakin aamuna, otettiin aurinkoisesta pakkasaamusta kaikki irti, tällä kertaa pulkkamäessä. Tosin lapsista oli hauskempaa vain tarpoa lumessa ympäriinsä, mäenlasku jäi vähemmälle. Mutta ilmat, ne olivat niin kohdallaan kun voi olla:

Siivouksen paikka vai taideteos? Paukkupakkasaamu, mittari näytti puoli kahdeksan pintaan 21 pakkasastetta. Avasin makuuhuoneen tuuletusikkunan, jäinen ilma tuoksui kylmyydeltä ja kutitti nenäkarvoja. Lumi ja jää kimaltelivat aamun varovaisessa valonkajastuksessa. Kyllä, saattaa hyvinkin olla, että nämä ovat niitä aamuja, joihin on kaikkein onnellisinta herätä, ajattelin. Etenkin kun ei ole kiire minnekään. Esikoinen lähti kouluun, pienemmät leikkivät olohuoneessa ja siirtyivät aamupalalle sitä mukaa kun huomasivat olevansa nälkäisiä. Sain juoda kauramaitocappuccinoni rauhassa aamun lehteä lukien ja pohdiskellen sitä, miten selvitä aamun pukeutumishaasteesta (kypärävillahatut, kaulurit, villahaalarit, villasukat ja säärystimet, nyt tarvitaan niitä kaikkia). Yksinkertaista, hidasta, kiireetöntä elämää. Joskus tällaisina hetkinä koen eläväni kuin yhteiskunnasta irrallaan, omassa lumipesässäni, jonka pehmeän hiljaisuuden takana jossakin kaukana pauhaa tämä maailma tulostavoitteine...

Lapset kasvavat ja voivat hyvin - nyt on aika elvyttää blogi!  Yllätys yllätys - tämä blogi on vielä elossa! Heikoissa kantimissa, lähes pystyyn kuollut, mutta koitan nyt antaa varovasti tekohengitystä... Blogin ulkopuolella onneksi kaikki asianosaiset ja perheenjäsenet voivat hyvin jolleivat erinomaisesti, jollei kausiflunssia ym.oteta huomioon. Aloitellaan siis varovaiset elvytystoimenpiteet kertomalla, että lapseni ovat nyt 8-, 4- ja 2-vuotiaat. Esikoinen pohdiskeleva, empaattinen ja elämäniloinen tokaluokkalainen, keskimmäinen temperamenttinen, tunteellinen ja tiedonjanoinen leikki-ikäinen, kuopus aina iloinen, todellinen helppo tapaus mutta nyt juuri kaksi vuotta täytettyään oman tahtonsa löytämässä oleva myöhäistaapero. Olen edelleen kotiäiti, rakastan työtäni ajoittaisesta hermojen kiristymisestä huolimatta ja yritän pystyä olemaan kotona niin pitkään kuin mahdollista. Haaveilen neljännestä lapsesta mutta todennäköisesti jää haaveeksi - rohkeus ei vaan riitä, lähinn...