Mustikkapasta

 Lempilauluni on ollut, niin kauan kuin muistan,  Alphavillen Forever young . Pidin laulusta jo silloin, kun olin vielä hyvin nuori eli toisin sanoen en tiennyt elämästä enkä vanhenemisesta vielä mitään.  Samoihin aikoihin eli kaksikymppisenä ja huomattavasti aiemminkin ajattelin, että parhaat lähtevät ensin - minkä isäni joitakin vuosia myöhemmin vahvisti todeksi kuollessaan äkillisesti vain 64-vuotiaana. Ajattelin myös (ennen isäni kuolemaa), että usein lähtevät myös ne onnekkaimmat. Jollakin tasolla ajattelen niin edelleen. Ellei olisi mahdollista lähteä varhain, toinen vaihtoehto olisi elää ikuisesti nuorena, forever young. Kaikki siltä väliltä olisi elämän pilkkaa, ajattelin.  Nyt oma elämäni on tilastojen mukaan suurin piirtein keskivaiheillaan, toisin sanoen nuoruuteni on aikaa sitten jäänyt taakse ja elän tukevasti keski-ikää, sitä hämmentävää vaihetta jonka sanotaan olevan ihmisen toinen nuoruus, toinen mahdollisuus, uusi elämä, elämän parempi puolisko, mitä...

Napit korvilla, hyvän musiikin äärellä. Eilen illalla istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä mielipuuhassani eli kirjoittamassa, kun esikoistyttäreni ohi mennessään puuskahti otsikon mukaisen kysymyksen. Taas tuota surullista musiikkia, äiti, vaihda jo kappaletta!  En tietenkään samaa kappaletta aina kuuntele, mutta ehkä tosiaan turhan samantyylisiä, kun lapsikin sen huomasi. Tuolla nimenomaisella hetkellä satuin kuuntelemaan Hans Zimmerin musiikkia, yhtä hänen säveltämistään elokuvien soundtrackeista, ja myönnettävä on, ovathan ne harvinaisen melankolisia kappaleita kaikki. Kauniita kyllä, viiltävän kauniilta, mutta ah, niin surullisia. Ei ole ensimmäinen kerta kun tyttäreni huomauttaa musiikkimaustani. Laita jotain iloisempaa, hän sanoi minulle jo aivan pienenä, jos erehdyin laittamaan jotakin vähänkin mollivoittoista. Joululauluista jouduin heivaamaan heti kaikki suosikkini kuten Sylvian joululaulun ja Arkihuolesi kaikki heitä , sillä tytöllä meinasi taaperon...

Laitan nappikuulokkeen korville vähän vapisevin käsin. Toinen nappi on kaverin korvassa. Hän hymyilee minulle ja painaa korvalappustereon käynnistysnappulaa. "Nyt, kuuntele." Ja minä kuuntelen. Korviini alkaa lipua säveliä, vahvistimista pulppuavaa vonkuvaa sähkökitaran ääntä, sitten rumpujen komppisymbaalin värinää, jonka mukana alan värähdellä minäkin. Kaikki, aivan kaikki on siinä vierasta,  vaarallista, ääni sisälläni sanoo. Se sanoo myös, että minun tulisi ottaa nappi välittömästi korvaltani, mutta en halua mitään muuta niin paljon kuin jatkaa kuuntelemista. Ja niin jatkankin. Sähköpiano yhtyy mukaan, intro lähenee loppuaan. Sitten ääni, käheä, kaunis ja rosoinen: Sitting here wasted and wounded, at this old piano. Trying hard to capture the moment this morning I don't know.  Ääni jatkaa laulua, sen rosoisuus syvenee ja saa uusia sävyjä, mukaan tulee koko rumpusetin skaala. Kaikki laulussa menee jalan alle ja jalkoihin ja käsiin, nousee päähän, ja ympäriltä k...