Mustikkapasta

  Huoneessa humisee pehmeys. On oudon valoisaa vaikka vaistoan, että vielä on yö. Tämä ei ole aamunkajoa eikä keittiöön unohtunutta sähkövaloa, vaan lumen valoa. Tunnen sen heti, ja kun vilkaisen kelloa, huomaan aavistukseni oikeaksi: kello näytää 4.44, mutta koska emme ole Japanissa, kellonaika ei aiheuta huolestumista.  Japanilaisessa (tai laajemminkin aasialaisessa?) kulttuurissa numero neljä kuulemma tuo huonoa onnea, sen kuulin jostakin lähteestä joskus vuosia sitten. On totta tosiaan onni, etten ole japanilainen, ajattelin heti, huhtikuun neljäntenä syntyneenä. Huonon onnen japanilainen kellonaika ei saa minua varuilleni, mutta terästän silti kuuloani yön oudossa vaaleudessa. Valo tulee lumesta, siitä jota oli alkanut myrskytuulen myötä sataa eilen iltapäivällä ja jota luvattiin tulevan taivaalta koko yön. Lumi heijastuu ikkunan jouluvaloihin ja saa koko huoneen säteilemään aamuöisen talviyön tunneille poikkeuksellista valoa.  Ja pehmeys - sen tuntee heti, riippumatta siitä tietä

  Se on alkanut jo, sen tuntee. Aavistuksena aamuissa, havahtumisena iltapäivissä: valon aika lisääntyy. Kuukauden päästä talvipäivänseisauksesta sen huomaa, sillä silloin päivän pituuden kasvu on niin suurta että sillä on jotakin merkitystä. Tänään, tammikuun lopussa, aurinko laski puoli viiden aikaan mikä tarkoitti sitä, että vielä viideltäkin oli lumisen maiseman ansiosta selvästi valoisaa.  Pimeimpään aikaan verrattuna valoa on tullut lisää kaksi tuntia iltapäivään ja ainakin tunti aamuun. Se tulee sittenkin jälleen kerran, valo! Tänä talvena tosin en ole ehtinyt kärsiä tavanomaisesta pimeän ajan ahdistuksesta ollenkaan. Talvi on mennyt niin nopeasti ja niin paljon vakavampien ja tähdellisempien vaikeuksien parissa ja tiiviissä työnteossa, ettei ole jäänyt aikaa masentua jostakin niin vähäpätöisestä ja loppujen lopuksi perin luonnollisesta ilmiöstä kuin talven pimeys.  Pimeys on päin vastoin ollut tänä talvena lohtu ja turva, kuin syli johon käpertyä. Sieluni, mieleni ja sydämeni o

Italialaisuus on blogissani jäänyt viime aikoina vähemmälle huomiolle. En ole juurikaan kirjoittanut Italiasta sitten viime kesän Roomanmummolan-matkamme. Siinä jo ensimmäinen syy, miksi näin on: emme tosiaan ole olleet Italiassa viime kesän jälkeen. Se on pitkä tauko, sillä tavallisesti olemme käyneet Italiassa vähintään kaksi kertaa vuodessa, yleensä kesällä ja joko jouluna/uutenavuotena tai pääsiäisenä. Pandemia-aikana käynnit ovat harventuneet kerran vuodessa tapahtuvaksi.  Toinen syy miksi en nykyään mielelläni kirjoita Italiasta on se, että en pidä siitä, millaisessa tilassa maa juuri nyt on. En ymmärrä sitä. Se tuntuu vieraalta, kylmältä ja luotaantyötävältä. Ilmapiiri on nykyisin kaikkea muuta kuin sitä solidaarista, rakkaudellista parvekkeilta laulamista josta Italia tuli kuuluisaksi keväällä 2020. Enää italialaiset eivät kokoonnu parvekkeille laulamaan, sillä paitsi että onneksi heidän ei enää tarvitse olla lukittuna koteihinsa, eivät he muutenkaan laula enää yhteistä säveltä

  Roska-astiasta bongattua matkalla kauppakeskukseen. Kävelimme tänään ekaluokkalaisen kanssa lähikauppakeskukseemme Kaareen. Kauan odotettu äiti-poika -iltapäivä, se jota on k-tautipandemian takia lykätty ihan liikaa. Kuten niin paljon muutakin tässä elämässä, synttäreitä, ystävien kanssa kokoontumisia, perheen kanssa yhteistä tekemistä, museokäyntejä, jopa aivan tavallisia kauppareissuja. Nyt riittää! Nyt todellakin riittää. On kuin parin viime viime viikon aikana valtava, kaiken jähmettävä jäälohkare olisi alkanut sulaa. Ajatukset, epäilyt ja pohdinnat, jotka aiemmin olisi leimattu säälimättä salaliittoteoriaosastolle, ovatkin nyt asiantuntijoiden kommentteja päivän lehtien sivuilla: r*kotteet eivät suojaa tartunnalta, k-passille ei ole oikeudellista pohjaa, toistuvat  tehosteet voivat heikentää ihmisen luonnollista immuniteettia, r*kotteet aiheuttavat uusia variantteja... Lapseni oli jo pidemmän aikaa tarvinnut housuja, sillä seitsenvuotiaat pojat eivät muuta teekään kuin rikkovat

  Etäopetukseen vai ei -soutaminen ja huopaaminen on päättynyt, ja koulut alkavat Suomessa huomenna maanantaina. Rohkeutta etäopetukseen siirtymiseen ei sittenkään ollut, ja monet asiantuntijalausunnot myös puolsivat lähiopetuksen käynnistymistä.  Etäopetuksen kielteiset vaikutukset ovat niin kovia, että etäopetukseen siirtymistä halutaan Suomessa välttää viimeiseen asti. Mitä tämä kertoo suomalaisten lasten kotioloista ja (mielen)terveyden tilasta, sitä voi jokainen miettiä. Miksi etäopetus, pisimmilläänkin kuitenkin vain joidenkin viikkojen mittainen, on sellainen peikko kuin se on? Miksi niin monet lapset voivat huonosti, jos he joutuvat pois fyysisesti koulun vaikutuspiiristä? Sisimmässäni tiedän vastauksen, ja se on murheellinen. Monessa suomalaisessa kodissa asiat eivät ole hyvin. Jatkuva kotona oleminen on uhka lapsen hyvinvoinnille, ja koulu turvallisine aikuisineen ja ilmaisine ruokailuineen on monen lapsen pelastus.  Eri kysymys on, miten merkittävä tekijä etäkoulu olisi ollu

Koiranpentumme Greta on jo sen ikäinen, että se saa ensimmäiset rokotuksensa. Joulunpyhien mentyä kannoin sen eläinlääkäriaseman kynnyksen yli (se ei tosiaankaan suostunut itse kävelemään, kaikkialla muualla ennakkoluulottoman reipas pentu) saamaan nelosrokotuksen, eli suojaa kennelyskää, parvoa, penikkatautia ja tarttuvaa maksatulehdusta vastaan. Kuten lastenikin rokotuksissa, myös koiran kohdalla vähän hirvitti tuollaisen superkombon tuikkaaminen pienen elävän olennon ihoon, mutta ne vain ovat asioita joiden kanssa joutuu hyppäämään tuntemattomaan silmät kiinni ja kädet ristissä parasta toivoen.  Eläinlääkäri mainitsi ennen piikin tuikkaamista mahdollisista haittavaikutuksista (väsymys, huonovointisuus), joista osa saattaisi tulla lähipäivinä ja jotkut kahden viikon jälkeen. Harvinaisen mutta vakavan anafylaktisen shokkireaktion varalta koiran kanssa piti pysytellä vartin verran eläinlääkäriaseman läheisyydessä.  Tämän henkeä uhkaavan reaktion pystyy eläinlääkäri yleensä hoitamaan jo