Mustikkapasta

Pakko se on sanoa: jos koronaviruksesta pitää jotain hyvää etsiä (ja voi, hyvää olen löytänytkin), niin yksi ehdottomasti positiivisimmista puolista on turismin väheneminen. Sitä mieltä olen ollut koko pandemian ajan, mutta nyt Roomassa asia on konkretisoitunut lopullisesti. Eilen vietimme päivän Rooman turistikeskustassa. Olimme tietysti nähneet videoita lockdownin aikaisesta tyhjästä Roomasta, olemme nähneet ystäviemme lähettämiä kuvia heidän kaupunkipäivistään, joten osasimme varautua siihen, että Rooma on nyt erilainen Rooma. Mutta että näin erilainen! Että näin tyhjää, näin väljää, näin rauhallista. Kaikki ne pahimmat turistirysäpaikat, joissa tavallisesti joutui keskittymään siihen että pääsi luovimaan eteenpäin ihmispaljoudessa, varomaan taskuvarkaita ja toisten varpaille astumista, ovat nyt aivan tyhjiä. Vain muutama ihminen kävelee niillä, pyöräilijöitä ja sähköpotkulautailijoita huristaa silloin tällöin ohi, tienvarren kiviaidat ovat täyttyneet auringossa paistattelevis...

Aamucappuccino paremmissa maisemissa. Ajoimme viime viikonloppuna sadetta pitelevän matalan taivaan alla läpi alakuloisen Suomi-maiseman. Moottoritiellä alkoi tihkuttaa, mutta välillä pilvipeite vielä repeili. Ohitimme Uudenmaan rajan, ja ensimmäistä kertaa koskaan olin siitä hyvin tietoinen. Viimeiset auringonpilkahdukset jäivät Lahden tienoilla taakse, ja siitä lähtien sitä sitten tuli: tasaista, harmaata tihkusadetta, joka välillä intoutui tuulilasia rummuttavaksi kaatosateeksi. Ohi vilahtivat abc:t ja tuuliruusut, kaikissa ravintolatoiminta kiinni. Parkkipaikoilla näkyi vain muutamia autoja. Me emme harkinnetkaan pysähtyvämme. Suksiboksi oli täynnä ruokakasseja, kun olimme tyhjentäneet kotona kaapit ja käyneet lähikaupassa ruuhka-ajan ulkopuolella ostamassa viideksi päiväksi ruokaa reissua varten. Olimme matkalla mökille. Kyllä, nyt sinne pystyi ja kehtasi taas mennä. Siihen tulokseen tulimme, onhan rajoituksia muutenkin höllätty ja koulutkin avattu. Mitä sitä enää mökkimat...

Tervetuloa Kaksplussan verkostoblogien joulukalenterin 19. päivän luukkuun! Olemme suomalais-italialainen perhe, joten on luontevaa että kerron postauksessa italialaisesta joulusta. Oletko koskaan ajatellut, miltä suomalainen joulunvietto näyttää "iloisemmista" maista tulevien silmissä? Nämä laahaavat, melankoliset joululaulut, tunnelmointi pimeydessä kynttilän valossa, hiljentyminen jouluenkelin tai kuusen tai kinkun ääreen, mikä kullekin joulussa tärkeintä on. Minulle, vannoutuneelle tunnelmajoulufanille ja surullisimpienkin joululaulujen rakastajalle tutustuminen italialaiseen jouluun on ollut kasvattava ja avartava asia, joskus vaikeakin, etenkin niinä jouluina jotka olemme viettäneet mieheni kotikaupungissa Roomassa. Joulutunnelmaa on ollut vaikea löytää, ja vasta vuosien totuttelun jälkeen olen alkanut hivenen tottua. Mutta on italialaisessa joulussa toki paljon hyvääkin. Me olemme yhdistäneet omaan jouluumme mielestämme parhaat puolet suomalaisesta ja italialais...

Joulukalenterissa itsenäisyyspäivän kohdalla on tietysti Suomen lippu. Olen aina ollut ihan varma, että sinä tulet ottamaan ulkomaalaisen miehen, eräs sukulaiseni sanoi minulle kerran. Oli hauskaa, että hän oli nähnyt asian niin, varmaankin siinä oli aina ollut vinha perä ja ihan oikeassahan hän lopulta olikin. Jaan elämäni ulkomaalaisen miehen kanssani, jaan ajatukseni ja vuoteeni, mutta on yksi asia jota ei ole koskaan mahdollista hänen kanssaan jakaa: itsenäisyyspäivän merkitys.  Kun tutustuin tulevaan mieheeni, olin aikamoinen patriootti, sanan hyvässä merkityksessä, olin ollut pienestä pitäen ja olen sitä vieläkin. Jo alakouluikäisenä kirjoittelin haikeita tarinoita isien sotaanlähdöstä ja perheistä, jotka jäivät kotiportaille itkemään. Sota-ajat saivat minut itkemään, en voinut lakata lukemasta aihetta käsitteleviä kirjoja. Lukiossa sotahistoria oli mieliaiheitani. Olen aina ollut suomalainen isolla S:llä. Arvostan sotasukupolvea, liikutun itsenäisyyspäivän paraatissa...

Eilen illalla meille tuli sohvalla tenkkapoo. Kuka kannustaa ja ketä, vai kannustetaanko kaikki kaikkia? Vastakkain olivat Suomi ja Italia Tampereella Ratinan stadionilla jalkapallon EM-kisojen karsintaottelussa, Ratinan ihmettä ei tullut vaikka lähellä oli, mutta pelin aikana perheemme mielialat kulkivat ristiriitaisia ja jänniäkin polkuja. Peli oli odotettu, sillä siitä herkusta kun Suomi ja Italia pelaavat jalkapallossa EM-karsintaottelua on hyvin pitkä aika, taitaa olla vuonna 2004 jolloin pelattiin Helsingin Olympiastadionilla ja silloin olimme miehen kanssa katsomossa, minä Italia-paidassa, mies Suomi-paidassa totta kai. Suomen edellisestä voitosta Italiaa vastaan on kulunut vielä pidempi aika, se tapahtui vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa jolloin Suomi pelasi vielä punaisissa tsaarinpaidoissa. Edellinen Suomen maali Italiaa vastaan on sekin vuodelta 1977, mutta eilen illalla odotukset olivat kaikesta historian tylyydestä huolimatta aika korkealla. Onhan meillä Pukki ! ...

Kuvassa mieheni noin kaksivuotiaana. Kun astuu italialaiseen kotiin, on suurella todennäköisyydellä turha etsiä olohuoneesta kirjahyllyä. Eikä sitä helposti muistakaan huoneista löydy. Paitsi jos sattuu vierailemaan kulttuurieliitin kodeissa, joissa kokonainen seinä saattaa olla kuorrutettu kirjahyllyllä ja kirjoilla, tavallisenkin italialaisen kodin edestä. Aikoinani, parikymppisenä, ihmettelin tätä kirjahyllyjen puutetta paljonkin, ennen kuin totuin siihen ja ymmärsin, ettei kirja ole samalla tavalla haluttu ja arvostettu esine kuin se Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on. Olin tottunut oman kotini kirjahyllyihin ja kaikkien muiden suomalaisten kotien kirjahyllyihin ja alkanut jo kasvattaa myös omaa kirjakokoelmaani. Italialaisilla tuntui kaiken lisäksi olevan kaukainen ja löyhä suhde kirjoihinsa. Kun toisinaan kysyin jostakin hyllyllä olevasta kirjasta, kävi ilmi ettei talon asukas ollut lukenut kirjaa eikä edes muistanut, että hänellä oli se. Ja kun vierailimme miehen s...

Pala kauneinta Italiaa: jäätelöbaari jossa saa niin hyvää jätskiä että tullaan toistekin!  Viime viikonloppuna olimme vierailulla mieheni sukulaisten luona Velletrissä Rooman ulkopuolella. Mieheni isän suku on sieltä kotoisin ja entinen mummola sijaitsi siellä, nyt paikkakunnalla asuu kaksi setää, joiden toisen luona kävimme lounaalla. Kuten aina, istuimme hyvän aikaa pöydän ääressä ja kesä kun on, ulkona puutarhassa puiden ja kukkien varjossa. Maria-tädin keittiötaidoista ja kulinaristisista nautinnoista hänen ruokapöydässään olen kirjoittanut jo toisaalla eli  täällä , joten ei siitä nyt sen enempää paitsi lyhyt maininta, että lapset söivät tagliatelleja vatsansa kipeiksi ja kaikki maistui, jos mahdollista, vieläkin paremmalta kuin tavallisesti. Ruokapöydän ääressä puheenaiheet liittyivät suureksi osaksi milloin kenenkin kesäsuunnitelmiin, Italiassahan kesä on vasta alkamaisillaan ja lomakuukausi elokuu vielä kaukana edessä. Kesänpäivänseisauksesta katsotaan täällä...

Neptunuksen suihkulähde ville d`Estessä. Jos ei tämä viilennä, niin ei mikään! Kun matkustamme Italiassa, saamme usein Suomen päästä osaksemme kyselyjä lämpötiloista ja ihmettelyjä siitä, miten mahdamme kestää tätä kuumuutta täällä. Ja onhan täällä kuuma! Ensimmäiset pari viikkoa lomasta sujuivat leppoisissa "vain" 30-33 asteen lämpötiloissa, mutta nyt alkavat tuntua ensimmäiset liepeet luvatusta helleaallosta. Hyvä mittari on vuorokauden minimilämpötilat. Kun ne pysyttelevät alle 20 asteessa, ollaan vielä siedettävissä rajoissa. Mutta heti 20 asteen yölämpötilojen ylityttyä (eli nyt parin viime yön aikana) alkavat vaikeudet eli yöllinen tukaluus. Miten lapset jaksavat sellaista? Eivätkö he hermostu kuumassa? Kokemuksestani voin sanoa, että eivät he kuuman takia hermostu normaalia enemmän. Lämmönkesto heillä on ehkä jopa parempi kuin aikuisilla. En ainakaan muista lapsiperhevuosilta yhtään valituskohtausta tai hermoromahdusta, joka olisi suoranaisesti johtunut helte...

Jättivesilätäkkö - lapsen toteutunut unelma! Keskimmäisemme, vappuna 5 vuotta täyttävä veijari, sai eilen, keskellä mitä tavallisinta tiistaiaamua valtavan ahaa-elämyksen. Hän oli pomppimassa naapurin kuralätäkössä - taas ne pojat sinne olivat karanneet - kun sai tietää naapurin rouva A:lta, että se lumi on oikeastaan vettä, vain jäätyneessä muodossa. Onko lumi vettä? hän hihkaisi innoissaan. On se, on on! Kun esikoinen tuli koulusta, kuulin kuinka pikkuveli ensimmäisenä asianaan toimitti uutisen isosiskolleen. Lumi on jäätynyttä vettä! Olemmehan me asiasta monta kertaa puhuneet, olen selittänyt lapsille veden eri olomuodoista ja olemme muun muuassa tarkkailleet terassilla, kuinka kevätaurinko sulattaa lunta vedeksi. Mutta näköjään tässä asiassa pätee sama kuin taannoin appelsiinien maun kohdalla ( joista kerroin viime kuussa täällä ): naapurin sana painaa paljon enemmän kuin äidin jokapäiväiset jorinat. Vain ensin mainittuja uskotaan. Vesi onkin mitä monipuolisin elementti. ...

Valkosipuli on italialaisessa keittiössä perusainesosa. Mitäpä olisi kunnon tomaattikastike, bruschetta- leipä tai basilikapesto ilman valkosipulitujausta, puhumattakaan klassikosta aglio, olio e peperoncino!  Minäkin tutustuin valkosipuliin perusteellisemmin vasta italialaisen keittiön myötä. Sitä ennen valkosipulinsyöntini oli rajoittunut muutamiin maistelukertoihin ja tallinnalaisten ravintoloiden valkosipuliruisleipään. Vieraillessani aikoinaan erään erityisen valkosipulihullun kaveripariskunnan luona katsoin hitaasti, kun he silppusivat raakaa valkosipulia leivän päälle ja kilvan kehuivat, kuinka hyvää on. Taisin uskaltaa maistaakin, mutta ei se valkosipulirakkaus siitä vielä roihahtanut. Vasta kun tajusin, miltä maistuu tomaattikastikkeessa pitkään ja huolella hautunut valkosipulinkynsi, ymmärsin olevani valkosipulikoukussa. Toinen makuhermoja hivelevä elämys on paahdettu maalaisleivän viipale ja sen pintaan hierottu valkosipulikynsi, loraus hyvää oliiviöljyä ja pilkottu...

Pantheonin kupoli - aikansa taidonnäyte. Muistan, kuinka aikoinani listasin elämäni suurimpia haaveita päiväkirjan sivuille. Yksi niistä oli päästä kerran käymään Roomassa ja Ateenassa, länsimaisen kulttuurin kehdoissa. Olin haaveillessani noin kymmenvuotias, ja Ateenan-unelma toteutui kahdeksan vuotta myöhemmin. Haave sai lopullisen täyttymyksen, kun kaksi vuotta myöhemmin näin omin silmin myös Rooman. Ateenaa ja reissun mahtavaa matkaseuraa mitenkään väheksymättä, Rooma vei näistä kahdesta kaupungista heti kärkeen kirkkaan voiton. Osasyy oli varmasti paikallisella oppaalla ja autokyydillä, joka vei minut paikasta toiseen ja museosta museoon ilman, että täytyi seistä ruuhkabusseissa tai tihrustella karttoja. Vatikaanin museoiden kilometristen jonojenkin ohi taitava oppaani meidät jollain ihme konstilla järjesti. Tuntui, että ei tällaista paikkaa voi olla olemassakaan. Pää meni pyörälle raunioiden, nähtävyyksien ja monumenttien paljoudesta. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, e...

Sveitsiläiskaartilaisia. Aikana, jolloin huonoista televisio-ohjelmista on ylitarjontaa ja aikaa sekä halua ruudun ääressä istumiseen vähänlaisesti, on merkittävää jäädä koukkuun tv-sarjaan. Minun kohdallani siihen ei paljon tarvittu: historialliset raamit, tapahtumapaikkana Italia, hyvä puvustus ja ennen kaikkea pari pitkätukkaista komeaa miesnäyttelijää. Yle kakkosella parhaillaan pyörivä Borgiat - maan ja taivaan valtiaat on osunut suoraan addiktoitumiskeskukseeni. Jo sen edellinen tuotantokausi teki saman tempun, ja löysin itseni tapittamasta jokaista jaksoa sellaisella uppoutumisella ja antaumuksella, että asiat ja tapahtumat tulivat melkein uniin. Tai ainakin häiritsivät herkkäunisen vaipumista uneen, jos satuin katsomaan jakson Areenalta myöhäisillan tunteina. Sama on jatkunut nyt toisella tuotantokaudella, tai oikeastaan meno on vain villiintynyt. Sarjahan on jo alkuaan ollut tunnettu väkivaltaisuudestaan, ja siitä tuntuu tulevan aina vain tarkoituksenhakuisempaa. Kun o...

Italialaista maaseutua. (Kuva Laziosta) Leivinuunin ääressä tuleen tuijotellessa on aikaa ajatella. Esimerkiksi sitä, kuinka ihastuttavaa olisi ollut oppia lämmittämään uunia kaikkina niinä palelutalvina, joita eteen on osunut ( ks. Syväjäätymisen aika ). Ajatukset juoksevat myös kaikenlaisiin elämän perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten siihen, miksi minulla on oikeus istua tässä lämpimässä ja omassa kodissa, kun maailmassa niin moni kärsii kylmästä, kodittomuudesta ja muusta pahasta. Viikonvaihteessa leivinuuni lämpeni jälleen pariinkin otteeseen. Pizzaa emme siellä tällä kertaa paistaneet, vaan lauantai-illan pizzat valmistuivat tavallisessa sähköuunissa. Viikonloppu oli talvinen ja ulkoiluntäyteinen, mutta tarjoili myös runsaasti aiheita elämän epäoikeudenmukaisuuksien pohdintaan:

Makeita manteleita itsenäisyyspäivän kahvipöydässä. Itsenäisyyspäivän vieton huipentuma on käsillä ja kättelyvirta presidentinlinnaan parhaimmillaan. Istun sohvalla naposteluherkut hyvin käden ulottuvilla ja valmistaudun ihastumaan ja järkyttymään juhlakansan asuvalinnoista ja linnan salien loistosta ja ruuhkaisuudesta. Pakko mainostaa naposteluherkkujani, jotka tällä kertaa ovat ihan omaa luokkaansa: valkosipulisilpulla ja merisuolalla maustettuja manteleita, jotka löysin Ylioppilasaukion joulutorilta ja tajusin heti, että tässä se on, täydellinen ja terveellinen korvike sipseille! Näitä kun vielä oppisi tekemään itse, niin ei tarvitsisi maksaa 4 euroa 150 gramman pikkupaketista. Ostin myös pussillisen makeita hunajaisia manteleita, yhtä hyviä jouluherkkuja nekin. Kanssani tv-ykkösen tälläkin hetkellä istuu varmasti jokunen muukin suomalainen, ajatus joka on jollain tapaa hyvin miellyttävä. Jokin meitä suomalaisia sentään vielä yhdistää  tv.n ääreen ja muutenkin aikana, joll...

Pian Colosseum on taas valkoinen. Isäni antoi minulle aikoinaan hyvän elämänohjeen miehiin liittyen: Jos mies välittää sinusta  tarpeeksi, hän kyllä tulee luoksesi Suomeen, eikä sinun tarvitse matkustaa tuhansia kilometrejä hänen luokseen. Isä tietysti viittasi ilmitulleeseen viehtymykseeni ulkomaalaista miestä kohtaan, eikä hänen mielestään naisen pitänyt milloinkaan juosta miehen perässä, vaan asian oli tapahduttava toisinpäin. Aika näppärä ohje muuten, ja hyvin se paikkaansa pitikin. Kun tulevan mieheni vaihto-oppilasvuosi Helsingissä päättyi, minä pysyin viileänä ehkä tehnyt elettäkään muuttaakseni hänen perässään Italiaan.  Sen sijaan mieheni järjesti elämänsä uusiksi, jätti kaiken taakseen ja muutti kylmään ja pimeään Suomeen minun vuokseni.  Sitä en koskaan lakkaa arvostamasta. Mieheni ei suinkaan ole ainoa tai edes harvinainen italialainen, joka jättää kotimaansa. Vuosien 1860 ja 1985 välisenä aikana yli 29 miljoonaa italialaista on muuttanut ulkomaille ( ...