Mustikkapasta

Olen hehkuttanut kevättä lempivuodenaikanani blogissa sen reilu kymmenvuotisella taipaleella ennenkin. Vakilukijoille on käynyt selväksi, että kyseessä on lempivuodenaikani.  Kun pitäisi hehkuttaa kevättä, en oikein edes tietäisi, mistä aloittaa. Liian paljon kuvailtavaa ja asioita, jotka tekevät keväästä joka kerta kuin uuden alun, uuden tyhjän sivun jossa edelliset erheet eivät näy eikä niitä edes muistella. Ensimmäinen merkki on sulavan lumen tuoksu. Toinen on aavistuksen pidempi päivä, valoisan ajan kasvu. Jossakin vaiheessa valoa on jo niin paljon, että lapset on saatu nukkumaan, mutta silti on vielä valoisaa - siitäkin huolimatta että he vuosien varrella ovat kasvaneet eivätkä ole enää taaperoita vaan teinejä ja koululaisia ja kohta esikoululaisia, jotka eivät tarvitse 12 tuntia unta vuorokaudessa vaan valvovat illalla myöhempään.  He kasvavat ja sen mukana elämä heittää minut taas uuteen vaiheeseen, tuntemattomaan, eikä auta kuin ottaa vastaan ja sopeutua, kuten aina ennenkin. 

 Joskus huonot asiat vain kasaantuvat - kuten oksennukset.  Ämpäreillä läträäminen alkoi yli kuukausi sitten, kun esikoisemme sairasti parin viikon korkeakuumeisen taudin, johon liittyi oksentamista kahtena yönä, onneksi siististi ämpäriin. Ämpäreitä uudella sängyllä. Kun siitä oli juuri edellisellä viikolla selvitty, koitti maanantai ja kuopuksemme allergiatestipäivä. Iho- ja allergiasairaalassa testattiin lapsi FPIES-kala-allergiaepäilyä varten, joka aiemmin on oireillut rajuna oksentamisena kalan syönnin jälkeen. Testissä kalan syöntiä seurasi - raju oksentaminen. Lapsi raukka, hänelle ja meillehän oli aivan selvää, että näin siinä kävisi, mutta asia täytyi tietenkin testata lääkäreiden edessä virallista diagnoosia varten.  Siinä touhussa likaantui onneksi vain sairaalan sänky ja vähän vaatteita. Olipahan kauhea kokemus, ajattelimme molemmat päivän jälkeen. Nyt ei enää ikinä kalaa eikä toivottavasti oksentamista pitkään aikaan! Kuinka pahasti olimmekaan väärässä. Se oli vasta alkua