Mustikkapasta

Kesälomat ohi ja paluu lomamatkalta arkeen edessä - ainahan se hetken aikaa on vaikeaa ja tahmaista, rutiineihin kiinni pääsy viikkojen vallattomuuden jälkeen. Joskus on vaan vielä vaikeampaa kuin tavallisesti. Lähes kaikki, esimerkiksi, voi mennä enemmän tai vähemmän pieleen heti kotiinpaluun ja arjen alkamisen jälkeen. Kuten meillä on nyt lähes kaksi viikkoa mennyt, sen jälkeen kun ajoimme kotipihaan viiden viikon Rooman-matkalta. Auton purkaminen matkatavaroista meni vielä hyvin, mutta jo postia lähikäydessä alkoivat vastoinkäymiset. Mainos- ja aikakauslehtipostin seasta putosi pikkuruinen kirjekuori, jossa oli nimeni, osoite ja postimerkki.  Viattoman näköisen kuoren sisältä paljastui vielä pikkuruisempi, alussa säntillisellä mutta lopussa yhä sekavammaksi ja tärisevämmäksi käyvällä käsialalla kirjoitettu nimetön kirje. Sen kirjoittaja on selvästi mieleltään häiriintynyt, on ensimmäinen ajatus joka sitä tulee lukiessa mieleen, sillä sisältö on alusta loppuun pilkallinen, halvee...

Kuuntelen, kuulostelen, avaan vettävuotavat silmäni. Jääkaappi hurisee, ilmastointi humisee, päässä humisee muutenkin. Mihin ääneen oikein heräsin? Ehkä se oli koira joka heitteli palloa olohuoneessa, yritti raukka viihdyttää itseään kun ei leikkikaveria löytänyt, ehkä mies joka kolisteli työhuoneen oven kanssa, vaikka kaikin puolin hiljaisesti yrittääkin kodissa liikkua. Espressopurkin kannenkin hiljaisesti asettaa pöydälle caffèta keittäessään eikä rämisevästi heittäen, ja ulko-oven muistaa sulkea hiljaa koiran kanssa lenkille lähtiessään. Kotiimme on laskeutunut ihmeellinen hiljaisuus, sakea ja raukea, sellainen joka pysäyttää ajan ja tekee tarpeettomaksi tietää onko aamu- vai iltapäivä, päivä vai yö, sunnuntai vai maanantai.  Siskonpedissä makaamme kaikki neljä potilasta, kaikki nukkuvat kuten minäkin vielä äsken ennen kuin havahduin ääneen jonka aiheuttajasta en saa varmuutta.  Puoliksi suljettujen verhojen raosta maaliskuun aurinko paistaa suoraan sisään ja huone on täyn...

Aina kannattaa lähteä hiihtämään. Joinakin päivinä tämä pätee vielä tavallistakin enemmän. Kuten eräänä päivänä viime viikolla, kun hetken houkuttelun jälkeen sain esikoisen innostumaan (taas kerran) hiihtolenkille lähdöstä. Meillä avautuvat lähimetsän takana pienen kävelymatkan päässä koneella vedetyt ladut, jotka ulottuvat Keskuspuistoon saakka. Niille olemme tänä upeana lumitalvena suunnanneet lasten kanssa harva se päivä. Tuona päivänä taivas oli aamupäivällä aurinkoinen, mutta puolen päivän aikaan pilvet sulkivat taivaan ja siitä tuli harmaa. Emme ihan päässeet aurinkohangille hiihtämään kuten monena päivänä olemme päässeet, mutta kevään valoa ja voimaa se ei silti himmentänyt. Latu oli juuri koneella vedetty ja napakka, ja parista plusasteesta huolimatta se kiilteli liukkaannäköisenä päivänvalossa ja lupaili hyviä liukuja.  Aamusta asti tai oikeastaan jo kahden viikon ajan mieltä enemmän tai vähemmän jatkuvasti vaivannut painavuus alkoi väistyä jo siinä vaiheessa, kun ladut t...

Eilen illalla se alkoi. Heikko, varovainen lumisade. Niin heikko ettei sitä kunnolla edes erottanut. Eikä siitä uskaltanut muutenkaan tehdä mitään johtopäätöksiä. Onhan noita viime surkeana talvena ja tänä kuluvana nähty, tyssähtäneitä talven yrityksiä.  Lähes henkeä pidätellen seurasimme, kuinka illan aikana hiutaleiden tulo jatkui jatkumistaan. Heikkona, mutta jatkuvana. Yhtäkkiä maa oli jo hauraan valkoinen. Näytin lapsille säätiedotuksia, ne aiheuttivat suurta innostusta ja kiljuntaa. Talvi tulee! Itse en uskaltanut vielä hihkua, minä elämän ja (sää)pettymysten kyynistämä ja kuluttama keski-ikäinen. Uskon vasta sitten kun näen ja koen, on jo pitkään ollut asenteeni säätiedotusten kanssa. Ennen kuin pihani on täynnä lunta, en usko että on tulossa kylmä säärintama lumisateineen.  Jo illalla kaikki oli valkoista,  lumi kimalteli katulampun valossa ja ilmassa oli lupaus oikeasta talvesta.  Myöhään valvotun tv-illan jälkeen (jännittävä ja hauska koko perheen onnenpeli...

Kuravaatteita kotona rivissä - kunhan muistaisi vielä ottaa eskariin mukaan. Tämä syksy on tuonut elämäämme taas pienen tauon jälkeen uuden ulottuvuuden: päiväkotimaailman. Keskimmäinen aloitti eskarin, ja sen myötä arkirutiineihin on tullut viemiset ja hakemiset - ja päiväkotivarusteiden muistamiset.  Huomaa että emme todellakaan ole tottuneita vanhempia sellaiseen, sillä lapsemme ovat olleet kotihoidossa eskariin asti. Tuntuu että aina on joku varuste väärä tai unohtunut , kun mieheni aamulla vie lapsen päiväkodin eteiseen. Näin etätyön aikakautena tavaksi on muodostunut, että mies vie pojan ja minä haen hänet neljän tunnin eskaripäivän jälkeen - mies työpäivänsä aluksi ja minä omani päätteeksi - ja niinpä onkin mieheni osaksi langennut kuunnella päiväkotihenkilökunnan moitteita varusteiden puuttumisesta.   Yritämme kovasti katsella säätiedotuksia ja ulkona vallitsevaa säätä sekä lukea eskarin viikko-ohjelmakirjettä, mutta silti monta kertaa jotain on mennyt pieleen. T...

Kaupassa. Eilen oli merkittävä päivä. Heräsin aamukahdeksalta yhdeksän tunnin yöunien jälkeen (nukun edelleen enemmän sitten aikojen joihin muistini yltää, sitten kaukaisten aikojen jossakin lapsuuteni ja nuoruuteni välimaastossa) ja aloin valmistautua päivän kohokohtaan: kaupassa käyntiin . Olin jo aikaa sitten päättänyt, että tänään se tapahtuisi. Edellisestä kaupassakäynnistäni on kulunut jo kohta kaksi kuukautta. Tarkemmin sanottuna se tapahtui lauantaina 7. maaliskuuta jolloin pistäydyin tyttäreni kanssa Sellon kauppakeskuksen Prismassa ostamassa perunalastupussin illan Avaran luonnon katseluhetkeä varten. Sen jälkeen en ole kaupoissa tai missään muuallakaan ihmisten ilmoilla käynyt, lukuun ottamatta koronaoireilun aikaisia lääkärikäyntejä mm. Laakson terveysasemalla, sillä 36 tunnin kuluttua sipsipussin ostosta alkoivat hengitystieoireeni. Lähes kuukauden sairastamisen jälkeen meni vielä melkein toinen kuukausi toipuessa ja varmuuden vuoksi eristyksenomaisissa olosuhtei...