Räjähdys Beirutissa ja erään libanonilaisen nuoren miehen kasvojen muisto

Eilen illalla tavanomainen iltakirjoittamisen hetki pysähtyi, kun törmäsin sosiaalisessa mediassa uutisiin Beirutin räjähdyksestä. Mitä helvettiä siellä oikein on tapahtunut, olisin varmasti ajatellut jos minulla olisi tapana kiroilla muuten kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa. Valtava räjähdys, suunnaton tuhovoima, ydinräjähdyksen kaltainen, verrattavissa 3,5 richterin maanjäristykseen, tuntui ja kuului 240 kilometrin päässä Kyproksella asti, asuintalot tärisivät, paineaalto rikkoi ikkunoita, kymmeniä kuolleita, tuhansia loukkaantuneita, ambulanssin pillien ääntä kaikkialla kaupungissa...

Terroriteko? ihan ensimmäiseksi tuli tietysti mieleen, näinä aikoina. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei kyseessä olisi terrori, vaan onnettoman hallituksen (tai muun tahon?) vastuuton teko säilyttää 2750 tonnia otollisissa oloissa räjähdysherkkää ammoniumnitraattia, maatalouden käyttämää lannoitetta mutta myös esimerkiksi rakennusteollisuuden räjäytystöissä käyttämää ainetta kaupungin satama-alueella. Samaa ainetta käytetään valitettavasti myös terroriteoissa räjähteiden ainesosana. Se kaikki 2750 tonnia räjähti eilen illansuussa ilmaan, ensin pienempi räjähdys, jota seurasi suurempi, vaikutuksiltaan maanjäristyksen kaltainen valtava räjähdys.

Nyt lähes koko satama-alue on poissa tai vaurioitunut pahoin räjähdyksessä, mukanaan suuria määriä kaikesta siitä, mitä tuonnista riippuvaiseen maahan on viime aikoina tuotu, muun muuassa iso viljasiilo eli viljavarasto.

Libanon on jo valmiiksi ollut vaikeassa tilanteessa, talous on sakannut jo ennen koronaa ja nyt koronan vuoksi pahemmin kuin vuosikymmeniin, ihmisillä ei ole rahaa, palkkoja jää maksamatta. Monet jotka suinkin pystyvät, toivovat ja suunnittelevat pääsevänsä lähtemään maasta jonnekin muualle, jossa elämä voisi olla parempaa, ja he jotka eivät pysty - toivovat hekin. Maan sisäiset ristiriitaisuudet ovat sitkeässä, mutta koronasta ja nyt tästä räjähdyksestä on toivottu ja toivotaan libanonilaisia yhdistävää tekijää, jonka avulla maan asiat saataisiin vihdoin parempaan suuntaan.

Libanonin punnan arvo on romahtanut, sairaanhoitojärjestelmä on rahanpuutteen takia huonossa jamassa (mm. hoitajia irtisanottu sillä heidän palkkoihinsa ei ole varaa), hallinto on pitkään ollut epävakaa ja nauttinut epäluottamusta kansalaisten keskuudessa. Protestien jälkeen maahan saatiin muodostettua uusi hallitus tämän vuoden alussa, ja maaliskuussa maahan julistettu poikkeustila ja lockdown rauhoitti eri puolilla maata kuplimassa olevaa kapina- ja vallankumousmielialaa - ainakin toistaiseksi.

Korona ei tietenkään ole helpottanut tai vienyt pois mitään näitä ongelmia vaan ne kytevät pinnan alla, ja tälläkin hetkellä tauti leviää maassa. Testejä ei tehdä kaikille oireileville eikä todellisista tartuntaluvuista ole varmuutta.

Räjähdyksen aikaan maassa ei ollut lockdownia, mutta viime viikolla siellä oli ja uuden lockdownin oli määrä tulla voimaan myöhemmin tällä viikolla. Räjähdys tapahtui vilkkaaseen iltapäiväaikaan jolloin ihmiset olivat hoitamassa asioitaan kun ennen lockdownia vielä voivat. Tähän mennessä eli keskiviikkoaamuun mennessä 78 ihmistä on kuollut ja noin 4000 loukkaantunut. Uhriluvun pelätään kasvavan, kun raunioita saadaan raivattua. Kaupungin sairaalat ovat täynnä ja joutuvat käännyttämään lievemmin loukkaantuneita, sillä kipeämmin apua tarvitsevia on niin paljon. (lähteet: lahi-itanyt.fibbc.comhs.fi)

Eilinen ilta kului minulla television ja internetin uutissivustojen äärellä. Voi sinua, Libanon. Maailman kohtaaman koronapandemiakriisin jälkeen ja keskellä juuri sinunko piti kohdata ensimmäinen valtiollinen katastrofionnettomuus, josta koko maailma puhuu. Sydäntäni särkee, ja moni vanha muisto tuli eilen esiin. Libanon, maa jolla on ollut selittämätön ja sitkeä, pieni mutta omalla tavallaan merkittävä rooli elämässäni hyvin nuoresta saakka. 



Kun olin teini-ikäinen, kuulin aikuisten puheista että perhetutullamme oli jonkinlainen suhde libanonilaisen miehen kanssa. He olivat tavanneet lomamatkalla Kyproksella ja tunteita oli syntynyt, ja sitten he yrittivät saada miehelle viisumia kaksi kertaa Suomeen.

Jostakin kummallisesta syystä eläydyin tähän tarinaan niin voimakkaasti, että kun tiesin viisuminhakuprosessin olevan käynnissä, rukoilin joka ilta rukouksessani tähän tapaan: anna hyvä Jumala ---:n (miehen nimi) saada viisumi Suomeen. Se tuntui minusta tärkeämmältä asialta kuin mikään yksityiskohta omassa elämässäni.

Rukoukset eivät auttaneet, sillä viisumi jäi saamatta. Jossakin vaiheessa perhetuttumme lahjoitti minulle Kahlil Gibranin runokirjansa, tai oikeastaan minä pyysin niitä häneltä, kun kuulin hänen olevan heittämässä niitä pois, menneisyyden ilmeisesti taakseen jättää haluten.

Aloin lukea niitä kuumeisesti. Profeetta, Särkyneet Siivet, Jeesus ihmisen poika, Merta ja hiekkaa... Lopulta osasin siteerata runoja ulkoa pitkiä pätkiä. En uskonut koskaan lukeneeni mitään niin kaunista ja henkevää. Gibran on libanonilainen ja elämänkatsomukseltaan jotakin kristinuskon ja suufilaisuuden välimaastosta, miten hän voi osata kirjoittaa Jumalasta ja rakkaudesta niin viisaasti, ajattelin silloisen maailmankatsomukseni kehyksistä käsin eli aika ahtaasti. Kun aloin lukea hänen tekstejään, niistä tuntui huokuvan jotakin tuttua ja vierasta yhtä aikaa, jotakin jonka tiesin todeksi ja oikeaksi mutta jota en koskaan ollut osannut katsoa ja nähdä - tai uskaltanut, ymmärtänyt. Jokin viisaus, joka oli aina ollut ja joka nyt häikäisi silmiäni - ja silti kuin olisin aina tiennyt jo sen kaiken.

Minulla on ne kirjat yhä, ja luen niitä silloin tällöin yhä vieläkin, muistan ulkoa joitakin kohtia jotka syvimmin ovat mieleeni syöpyneet. Täällä blogissakin olen toisinaan Gibrania siteerannut.

Libanon jäi väräjämään jonnekin sieluni reunoille, ja näkemäni kuvat sodan tuhoamasta Beirutista ovat muistoissani vielä nykyäänkin. Kun nyt näen kuvia räjähdeonnettomuuden jäljistä kaupungissa, minulla tulee mieleen kaukaisia kaikuja menneistä ajoista. Ja jotakin vuosien takaista ja kauan unohduksissa ollutta pulpahtelee pintaan, niin pitkän ajan jälkeen.

Tänä aamuna heräsin aikaisin ja ryhdyin lukemaan - mitäpä muuta kuin Gibrania, koska en saanut enää unta. Usein avaan kirjan sattumanvaraisesti jostakin kohdasta ja ajattelen, että mitä tuleekin, se haluaa kertoa jotakin minulle juuri nyt. Tänä aamuna sormeni osui seuraavaan kohtaan: Kylvä siemen ja maa antaa sinulle kukkasen. Uneksi unelmasi taivaalle, ja se tuo sinulle rakastettusi.  

Hymähdin, tällä kertaa en ymmärtänyt ollenkaan mitä sen muka pitäisi tarkoittaa, juuri nyt. Kaksikymmentä vuotta sitten olisi ehkä ollut toinen juttu. Mutta se on varmaa, että yhä vain Libanon on elämässäni jotakin jonka merkitystä en täysin ymmärrä. Siitä kertoo se, että Beirutin räjähdys vaikuttaa minuun niin syvästi, että otan sen niin lähelle sydäntäni ja haluan rukoilla Libanonin puolesta.



Paljastan tässä ensimmäistä kertaa koskaan kenellekään kahta lähintä ystävääni lukuunottamatta (kerran kun paljastaa, niin tehdään siitä sitten kerralla julkinen, hah), että eräänä kesänä kauan sitten myös tapailin erästä libanonilaista. Se oli se kaukainen kesä juuri ennen kuin tapasin tulevan mieheni, se kuumeinen kesä jolloin velloin sydänsuruissani ja pettymyksissäni Israelin kokemusten jälkeen. Tapasin libanonilaisen Helsingin yöelämässä, kuinkas muuten, ja tietenkin jäin jumiin hänen libanonilaisuuteensa. Oletko lukenut Kahlil Gibrania, tyhmänä kysyin ja hän vastasi nauraen totta kai, sitä lukevat meillä kaikki koulussa. Ja sitten hän luetteli pitkän litanian runoja ulkoa, juuri niitä säkeitä joita itsekin osasin.

En muista enää hänen nimeään tai kasvojaan, vain sen että ne olivat nuoret ja kauniit ja että hänellä oli iloinen pilke silmäkulmassaan. Ja muistan että hän upotti minut kohteliaisuuksiinsa, vastasi siinä mielessä täydellisesti stereotypioita lirkuttelevista etelän miehistä. Olet epäilemättä Suomen kaunein tyttö, hän sanoi minulle. Olet kuin enkeli, täydellinen sisältä ja ulkoa, ajatuksiltasi, arvoiltasi, ulkonäöltäsi, jokaista pienintä piirrettä ja iholuomea myöten. Juuri minunlaiseni tytön hän haluaisi tyttöystäväksensä, vaimoksensa ja lastensa äidiksi, hän halusi elämältä kaikkein eniten hyvän parisuhteen ja perheen, mutta vaikka en voisikaan tai haluaisikaan lapsia saada, niin sekään ei haittaisi, olisin hänelle silti täydellinen.

Hän asui Katajanokalla ja kävin hänen asunnollaankin, kävelimme hänen asunnolleen Uspenskin katedraalin ohi ja kävimme siellä sisällä, hän oli kristitty ja hyvin uskovainen ainakin puheiltaan.

Hän tarjosi minulle teetä ja pikkuleipiä ja näytti kuvia perheestään, loputon määrä sisaruksia, tätiä ja setiä sandaaleissa, shorteissa ja hameissa, tummapiirteisiä kauniita ihmisiä ja pikkulapsia. Kävimme hengästyttäviä keskusteluja elämästä ja uskonnosta, synnistä ja sovituksesta, ja huomasin hänen vastaavan lähes kaikkeen mitä sanoin: ajattelen juuri samalla lailla. Ja mihin ei vastannut sillä tavalla, niin sitten seuraavasti: miten hieno ajatus, miten syvällinen, miten ajatteleva ja syvällinen ihminen oletkaan!

Onneksi säilytin jalat maassa sen minkä kaksikymmentävuotias tyttö voi sellaisessa tilanteessa säilyttää, enkä kuvitellut että hän oikeasti tarkoittaisi sitä kaikkea. Mutta en voi kieltää, ettenkö olisi siitä kaikesta nauttinut.



Sitten eräänä loppukesän päivänä hän hävisi. Noin vain. Hänen puhelimensa oli kiinni eikä hänestä kuulunut enää mitään. Ensin vihastuin, sitten huolestuin ja lopulta kärsinkin vähän, mutta vain vähän, sillä minulla ei ollut tunteita tarpeeksi mukana. En ollut hetkeäkään kuvitellut, että oikeasti lähtisin suhteeseen libanonilaisen miehen tai yhtään kenenkään muunkaan kanssa, en juuri sillä hetkellä ja siinä elämäntilanteessa. Jossakin toisessa elämässä ehkä, kuka tietää, ja toisessa tilanteessa, mutta silloin ajattelin, että oli jo liian myöhäistä. Olin jo seikkailuni ulkomaalaisten kanssa seikkaillut, nyt saisi riittää! En ehkä koskaan tulisi ymmärtämään heitä täydellisesti, kielimuuristako oli kyse vai mistä, mutta juuri sillä hetkellä tuntui että kaikkein mieluiten halusin täysin tavallisen suomalaisen miehen joka ei puhu eikä pussaa.

Ja kuitenkin jo syksyllä tapasin tulevan mieheni ja pikku hiljaa ajauduin hänen kanssaan yhteen. Kohtaloni vei minua sinne minne olin koko ajan ollut menossa, itsepintainen viehtymykseni pitkähiuksisiin ja ruskeasilmäisiin miehiin vei minua mukanaan ja muokkasi elämästäni sellaisen kun siitä oli tuleva ja on tullut: vaimona italialaiselle miehelle ja äitinä kolmelle ihastuttavalle ruskeasilmäiselle lapselle.

Sitten seuraavana keväänä sain puhelun tuntemattomasta numerosta. Muistan yhä sen hetken. Olin palaamassa iltavuorosta töistä ja odotin bussia Arkadiankadun kulmassa. Tuoksui katupölylle ja päivän lämmittämälle asfaltille, jonka yö oli äkisti kylmentänyt. Vastasin ihmetellen puhelimeen; on jo melkein keskiyö, kuka soittaa tähän aikaan.

Se oli libanonilainen, joka aloitti vuolaan selittelynsä siitä, kuinka oli joutunut äkisti lähtemään Libanoniin perhesyiden vuoksi, joku oli kuollut (isoisä?) ja sitten oli ollutkin mahdotonta heti palata vaan piti järjestellä kaikenlaisia asioita ja hän oli jo luullut ettei pääsisi koskaan palaamaan mutta nyt oli kuitenkin taas Helsingissä. Miten sinä voit, voimmeko tavata, en ole koskaan lakannut ajattelemasta sinua. 

Sanoin että olen pahoillani hänen isoisänsä takia, ja jos puhelu olisi tullut puoli vuotta aikaisemmin tilanne voisi olla toinen, mutta nyt en halua että hän enää soittaa sillä en ole vapaa. Näin bussini tulevan ja lopetin puhelun, olin tosiaan niin päättäväinen mikä on tunteelliselle ja aina toisten tunteita ajattelevalle usein vaikeaa, mutta silloin se oli helppoa. Sitten nousin bussiin, istahdin takapenkille, lähetin hyvänyönviestin poikaystävälleni ja katsoin kasvojeni heijastusta yöbussin ikkunasta, ajattelin hetken äskeisen soittajan nuoria ja kauniita kasvoja ja iloisia silmiä mutta sitten annoin sen kaiken häipyä mielestä ja matkustin kotiin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.