Mustikkapasta

Kun Suomi eilen Töölön jalkapallostadioniumilla voitti Liechtensteinin ja eteni historiallisesti EM-kisoihin, katselin näytelmää televisiosta monista tunteista sanattomana. Tietenkin aluksi jännitti, sitten voiton yhä enemmän varmistuessa riemastutti, varsinkin maalien kohdalla, ja lopussa sitä oli jo silmät kosteana kaikista niistä tunteista, joita mielessä myllersi.

Olin havahtunut vasta vähän aiemmin siihen, että tilanne tosiaan oli se mikä oli: Suomella oli ensimmäistä kertaa enemmän kuin erinomaiset mahdollisuudet ja Pukin lupaus edetä lopputurnaukseen. Se mikä tähän mennessä on tuntunut kaukaiselta utopialta, onkin ihan oikeasti nyt mahdollista ja todellista.

Mitä on tapahtunut sille maajoukkueelle, joka aina näytti siltä kuin olisi joutunut kentälle suoraan jostakin puulaakiliigasta kesken päiväunien huippumaihin verrattuna, syötöt menivät minne sattuu ja kaikki taktiikka tuntui puuttuvan tai ainakin menevän aivan eri polkuja kuin valmentajien suunnitelmissa?

Nyt tilalla on ih…

Tuijotan pimeyteen. Sateen ääni katolla. Eikö se vieläkään ole loppunut. Pimeyteen nukahdin ja pimeyteen herään. Näistä aamuista on valovuosi niihin aamuihin, jolloin cappuccinokupin saattoi ottaa mukaan ulos ja juoda sen häikäisevässä auringonpaisteessa ja sen lämmössä.

Kuten tässä viime kesän aamussa, josta olen kertonut tekstissä Hellepäivän aamu.

Mitä siitä on nyt jäljellä, kesän auringosta ja lämmöstä? Valonvirkaa toimittaa keittiön valju valaistus ja ikkunaan kiinnitetty ennenaikainen jouluvalo. Viimeksi mainitut on pakko ottaa esiin viimeistään tähän aikaan,  ei tätä pimeyttä muuten kestä, vaikka jouluun on pimeyden keston ja määrän näkökulmasta vielä iäisyys.

Nyt se on täällä, vuoden pimein (ja pahin) aika. Kuka kutsuu sitä realistisesti kaamokseksi (vaikka oikeasti kaamos on vain Lapissa), kuka positiivisesti hyggeilyn kulta-ajaksi, kuka ironisesti suomalaiseksi "talveksi".

Lauantai eli 16.11. on virallisesti nimetty vuoden harmaimmaksi päiväksi, ja suomalainen lonk…

Annoimme pikkuveljelle juuri oikean nimen, isosisarus huokaisi jokin aika sen jälkeen, kun ristiäiset olivat ohi. Ai miten niin? No kun hän näyttää ihan sen nimiseltä, mikä hänen nimensä on!

Nyt tästä tapahtumasta on kaksi ja puoli vuotta, vauva on kasvanut ristiäisvaatteistaan aikaa sitten ohi, mutta edelleen on sama toteama paikkaansapitävä: hän näyttää juuri omalta itseltään ja omannimiseltään. Lapsen toteamus tästä itsestäänselvyydestä oli hauska, mutta samalla se saa miettimään sitä itse asiassa aika mielenkiintoista ilmiötä, miten erottamattomaksi ja tiiviiksi kokonaisuudeksi ihminen muuttuu nimensä kanssa. 

Kaikista nimivaihtoehdoista joita harkinnassa on mukana, vanhemmat valitsevat lopulta aina sen juuri oikean. Ainakin toivottavasti. Eikä liian hankalaa, liian pitkää, liian erikoista, sellaista josta aina kysytään, että anteeksi, mikä nimesi olikaan... Mutta kantajansa näköinen nimi aivan varmasti tulee olemaan!

Kuopuksen nimivalinta oli helppo, sitä edelsi vain lyhyt taivu…

Tänään isänpäivän aamuna olohuoneessamme kävi sipinä. Viimeisteltiin isänpäiväkortteja, paketoitiin lahja, luettiin kirjoja - ja kaikki tämä yritettiin tehdä oikein hiljaa, että isi saisi nukkua pitkään, kuten isänpäivänä isän oikeus on. 

Yhdeksänvuotias ja viisivuotias tajusivat tämän hyvin ja pitivät äänensä ihailtavalla sinnikkyydellä matalana, vaikka ponnistus se varmastikin oli etenkin viisivuotiaalle. Shh, isi nukkuu! He komensivat molemmat pikkuveljeään, kaksivuotiasta, joka myös yritti ihailtavalla innolla olla metelöimättä.

Mutta eihän se häneltä onnistunut. Tarkemmin sanoen kuopus on kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, uhkaavan lähellä uhmaikänä pidettyä kolmen vuoden rajapyykkiä, tosin asiantuntijoiden mukaan uhmaikä saattaa alkaa heti kohta kaksivuotispäivän jälkeenkin. Meillä se on alkanut kuin taikaiskusta kolmivuotispäivän lähestyessä, "kiukuttelu" nimittäin, vahvasti lainausmerkeissä. Oikeaoppisesti ajateltunahan kiukuttelua ei ole olemassakaan, vaan pelkäst…

Milloin viimeksi katsoit kännykkääsi? Korkeintaan viisi minuuttia sitten, veikkaan. Jos enemmän kuin varttitunti sitten, voit jo onnitella itseäsi. Jos yli tunti sitten, olet varmaan juuri herännyt tai sitten ollut töissä, jossa kännykkää ei voi käyttää - tai sitten olet vielä vapaa somen ikävimmästä ominaisuudesta, aikasyöppöydestä.  

Minun viimeisimmästä kännykänvilkuilustani on nyt kolmekymmentäviisi minuuttia, tarkistin ajan kellosta. Sen jälkeen en ole vilkuillut, koska kännykkä on latauksessa. Ja myös koska olen juuri ollut koulutuksessa, joka sai minut ajattelemaan uudelleen some-käyttäytymistäni. Kännykkä jää rauhaan minulta nyt useammin kuin ennen.


Olen tällä viikolla ollut oikeastaan kahdessa koulutuksessa. Nyt haluan jakaa oppejani eteenpäin. Toinen oli ilmainen nettikoulutus, jossa neuvottiin miten tienata blogilla 100 000 euroa vuodessa, toisessa miten tulla suositummaksi Instagramissa.

Ensimmäinen on blogini teemat ja toimintatavat huomioon ottaen niin epärealistinen ta…