Mustikkapasta

Minulla on tapana hoitaa hiukseni aina kuntoon kun käyn Italiassa. Ihan jo siksi, että täällä se maksaa ihastuttavan vähän. Siinä missä kotona tyviväri maksaa vähintään 90 euroa, täällä siitä selviää 28 eurolla ja jos maksaa 14 euroa lisää, saa kuivauksen haluamalleen tyylille (föönaus, kiharat, suoristus).

Tällä kertaa harkitsin pitkään kampaamokäyntiä, sillä siellä pitäisi istua sisätiloissa tuntikaupalla. Koronatapaukset lisääntyvät Italiassakin koko ajan, ja nyt niitä on jo täällä ihan lähiseuduilla; kuulin juuri paikallisilta, että lähikortteleissa on suljettuna kolme päiväkotia tautitapausten vuoksi. Periaatteessa taudin voi saada mistä tahansa, kuten on tilanne tällä hetkellä myös pääkaupunkiseudulla Suomessa.

Muutaman kymmenen kilometrin päässä asuvia sukulaisia emme ole päässeet näkemään koko kuukautena, sillä heidän asuinalueellaan on niin paljon tapauksia että he ovat koko ajan karanteenissa. Virus oli lähtenyt leviämään poliisiasemalta, jolla mieheni serkku on töissä, ja …

Niin kauan kuin sitä kesti, se oli ihanaa: aurinko ja sen lämpö. Saavuimme Italiaan läpi kylmän ja sateisen Euroopan kuukausi sitten, ja siitä lähtien oli pelkkää lämpöä. Lämpötilat pysyttelivät viikkokaupalla yli kolmenkymmenen, mikä ei syyskuussa enää ole mitenkään itsestään selvyys. Hikoilimme rannalla ja autossa, Rooman kaduilla ja leikkipuistoissa aivan kuin olisi ollut täysi kesä, vaikka kalenterin mukaan oli jo muuta.

Ja ennen kaikkea hikoilimme sängyssä! Nukumme täällä Rooman-anoppilassani asunnon yläkerrassa, kattohuoneistossa jonne kaiket päivät kattoon porottava aurinko kerryttää lämpöään ja nostattaa sitä alakerrasta. Siellä on siis todella, todella kuuma.

Tällä kerralla ehkä vältymme yöhikoilulta, ajattelin etukäteen sillä tottahan lämpötilat syyskuussa ovat jo matalampia. Tai ainakin niiden pitäisi olla. Ensimmäiset yöt Roomassa sujuivatkin mukavasti kesäyöpaidassa eli lyhythihaisissa, korkeintaan yön viileimpinä tunteina piti vähän lakanaa jalkojen suojaksi ottaa.

Sitt…

Olen nyt pian kuukauden ollut Italiassa ja elämääni on tässä ajassa aivan uusi ulottuvuus: maskiulottuvuus. Kun lähdin kotoa, maskinkäyttökokemukseni rajoittuivat yhden käden sormilla laskettaviin kertoihin. Kun lähdimme kotoa, meillä oli 30 kappaletta kertakäyttöisiä kirurginmaskeja mukana viiden hengen perheelle (joista yksi 3-vuotias eli auttamatta maskin käyttöön liian nuori).

Jo Puolassa huomasimme, ettei se määrä riitä kovin pitkälle. Maskeja oli kaikilla ja kaikkialla, edes McDonald`siin ei kehdannut mennä ilman koska kaikilla muilla oli ja katsottiin hitaasti, ellei ollut. Saksassa sama tilanne ja tunnelma jatkui.

Italiassa maskeja käytetään vielä enemmän, huomasimme heti kohta Itävallan ja Italian rajan ylitettyämme. Pohjois-italialaisessa Rio di Pusterian kylässä yöpyessämme hotellissa ei näkynyt yhtään vierasta jolla ei olisi ollut maskia. Henkilökunnasta nyt puhumattakaan.

Hyvin nopeasti siihen tottui. Oikeastaan ällistyttävän nopeasti. Sekä maskien näkemiseen että niiden…

Otsikko sen jo paljastaa: nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Paljaana ja riisuttuna. Sateesta kastuneena ja vähän vapisevana, sillä syksy on saapunut Roomaan rajujen ukkosten ja sateiden myötä. Taivaankannen levyiset ukkosrintamat ovat viilentäneet ilman ja vaikka se tässä kirjoittaessani auringon juuri noustua on vielä melko lämmin, joskin kosteudesta sakea, tarkenee kesämekossa aamulla enää vain juuri ja juuri. Kosteuden pohjalla on jo kylmän kosketus, tuulenvireessä ihoa kylmänä hyväilevä pohjavire.

Mutta auringossa on yhä voimaa. Kun se pilkahtaa pilvien välistä, sen tuntee heti. Suomalaiselle tällainen lämpö syyskuun lopussa on luksusta ja kun kohta menen aamucappuccinolle alakerran kahvilaan, teen sen kesämekossa. Italialaiset ovat aamuisin jo pukeutuneet pitkähihaisiin vaatteisiin, takkeihin ja joku, esimerkiksi appiukkoni, on pukenut villapaidan kauluspaidan päälle.

Olemme nyt kaksi iltaa peräkkäin voineet ihastella ukkosmyrskyjä. Ja ne eivät ole olleet mitään pieniä ukkosia!…

Joka sen televisiosta pääsiäisenä näki, uskova tai ei, ei voinut olla hämmästymättä: paavi Franciscuksen puhe koronakevään keskellä ennen urbi et orbi -pääsiäisrukousta tyhjällä Pietarinkirkon aukiolla. Vesisade vihmoi ja kasteli aukion kiveyksen ja sitä reunustavat pylväsrivistöt ja niiden päällä kohoavat 140 pyhimyksenpatsasta. Taivas oli tummassa pilvessä eikä auringosta ollut tietoakaan kuten ei toivostakaan tuntunut olevan sillä hetkellä. Se kaikki oli äärimmäisen vaikuttavaa.

Katselin noita kuvia pääsiäisenä televiosta minäkin ja muistan että ne toivat lohtua. En ole koskaan tuntenut katolista kirkkoa omakseni eikä paavi edusta minulle Jeesuksen sijaista maan päällä vaan ihmistä jolle on sälytetty ihan liikaa uskonnollista valtaa, mutta tiedän että Jumalamme on yhteinen ja se riittää tuomaan tiettyä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kun paavi puhui tyhjällä Pietarinkirkon aukiolla kärsimyksen mysteeristä ja samassa veneessä olemisesta koko ihmiskunta, tunsin että hän puhui ihmisenä ih…

Kello on seitsemän aamulla ja istun anoppilan parvekkeella. Aurinko tekee juuri nousuaan, se on noussut jo mutta kipuaa parhaillaan näkyviin Colli Albanien, talojen kattojen ja korkeiden Välimeren mäntyjen takaa.

On sunnuntaiaamu joten vallitsee ihmeellinen rauha. Alhaalla kadulla hurisee auto vain silloin tällöin. Lintujen äänet kuuluvat. Tunnistan varpusten tirskahtelun ja kottaraisparven korviahuumaavan kuoron, mutta huilumaista ääntä pitävä lintu sekä yksitoikkoista triit triit -sävelmää toisteleva yksilö jäävät arvoitukseksi. Nyt konserttiin yhtyy kaukaa kantautuva sepelkyyhkyn kurnutus, sen tunnistan ongelmitta myös.

Roomassakin siis on lintuja, kunhan ne vain kaupungin meteliltä saavat äänensä kuuluviin. Yleensä näin aamutuimaan, vielä parempi jos sunnuntaina. Aamut ovat parasta aikaa täälläkin. Koko kesän Suomessa olen nauttinut juuri aamuista, hetkistä jolloin olen voinut siirtyä suoraan sängystä terassille auringonpaisteeseen. Kirjoitanhan useimmiten blogia juuri aamuisin, c…