Mustikkapasta

Tänään maanantaina 27. tammikuuta on Holokaustin uhrien muistopäivä, jota Suomessa vietetään vainojen uhrien muistopäivän nimellä. Liioittelematta voisi sanoa, että se on jollekin asialle omistetuista päivistä tärkeimpiä, ellei tärkein. On hyvä että omistamme päiviä suomen kielelle, kirjoille, naisille, äideille ja lemmikkieläimille, mutta mikään niistä ei merkitse mitään, jos unohdamme ihmisyyden, kuten vainoissa ja kansanmurhissa käy.

Natsien hirmutöissä eivät merkinneet mitään kielet, kirjat, sukupuolet, äidit tai edes pienet viattomat lapset. Kun ihmisyys riisutaan ja ihminen kadottaa sielunsa, ei jää jäljelle mitään. On vain pahuutta jolle ei löydy pohjaa, ei reunoja. Siinä ei auta mikään kirjaviisaus, ei humanismi, eivät edes korkeammat voimat. Kirjaroviot paloivat natsi-Saksassakin, kirkko oli pelkkä kuollut kirjain ja osa natsismin koneistoa, humanismin ihmiskäsitys poljettiin maahan ja poltettiin krematorioissa kuuden miljoonan uhrin - juutalaisten, romanien, homoseksuaalien…

Nyt tulee sisältövaroitus: aion kirjoittaa hyvin henkilökohtaisen postauksen. Eli kaikki jotka eivät halua tietää seksielämästäni ja -haluistani, voivat lopettaa lukemisen. Tämä postaus ei siis ehkä ole lähipiirille tarkoitettu - paitsi uteliaille läheisille.

Myönnetään, otsikko on vähän provosoiva ja kärjistetty. Mutta tottakin se on - olen viime aikoina pohtinut otsikon kysymystä. Tänä seksin ylikorostamisen aikakautena - lähes kaikki, kenen kanssa vain, milloin vain, miksi vain, mahdollisimman usein ja mielellään jatkuvasti on seksin suhteen sallittua ja jopa kannustettavaa - en voi joskus välttyä suoranaiselta vastareaktiolta: seksihän on suvun jatkamista varten, miksi ihmeessä siitä niin paljon vaahdotaan joka käänteessä, kaikkein eniten he joilla ei ole mitään aikomusta tai kykyä lisääntyä.

Tietenkin myös tämä on voimakasta provosointia, enkä tietenkään oikeasti ajattele, että seksiä pitäisi harrastaa vain jos haluaa lapsen. En vain ymmärrä tätä seksin ylikorostamista näinä aik…

Tarina menee joka kerta näin: ensimmäisen päivän tai parin aikana merkkejä alkaa vaivihkaa kasaantua. Kolmantena päivänä merkit voimistuvat, ja neljäntenä väistämätöntä ei voi enää välttää, vaan koti on kaaoksessa.

Tavarat ovat levinneet, vaihtaneet paikkaa ja kaukana sieltä missä niiden pitäisi olla. Kupit ja lautaset ovat kaukana tiskikoneesta ja vallaneet tiskipöydän, leivänmurut kaukana roskiksest ja vallanneet ruokapöydän, sekalaiset leipäpussit, paperikasat, askartelutarvikkeet, käytetyt patterit, pehmentyneet päärynät, päiviä sitten Ikeasta ostetut säilytysrasiat eivät nekään ole paikoillaan vaan kansoittamassa keittiön muita pöytätasoja.

Puhumattakaan olohuoneesta ja takkahuoneesta. Molempien lattiat täynnä leluja yötä päivää, lisäksi kirjoja, tusseja, piirrustuspapereita, tyhjiä ja ääriään myöten taiteiltuja. Vaatemyttyjä voi löytyä ihan mistä vain, samoin likaisia vaippoja.

Mitä on tapahtunut? Ei sen kummempaa, kuin että äiti on sairastunut flunssaan. Edellä kuvailtu kaaos …

Tässä postauksessa aion kirjoittaa "arvostelun" Elena Ferranten vielä suomentamattomasta uutuusromaanista La vita bugiarda degli adulti. Jotta ymmärtäisit, miksi laitan arvostelun lainausmerkkeihin, palaan ensin hieman ajassa taaksepäin.

Helteinen päivä kaksi ja puoli vuotta sitten. Albano-järven yllä ilma väreilee kuumuudesta, helle makaa kaiken yllä eikä tuulenvirekään liiku. Lapset leikkivät aurinkohattujensa alla rantahiekassa, kohta heidät täytyy komentaa varjoon, paahtuvat muuten, mokomat. Mutta ei ihan vielä, ensin luen vielä yhden luvun, ja vielä yhden. Vauva on herännyt päiväunilta jo ajat sitten, pidän häntä toisella kädelläni sylissäni, toisessa on kirja, onneksi hän on tyytyväinen ja helppo vauva jonka hoitaminen onnistuu välillä vaikka toisella kädellä. Istumme ison puun alla rantakahvilan vieressä enkä tiedä, mitä minulle on tapahtunut. En vain voi jättää kirjaa käsistäni!
Sellaista ei ole tapahtunut ennen, vaikka luenkin paljon. Löysin rantakahvilan kirjanvaih…

Palasimme vastikään Roomasta, laskujeni mukaan kyseessä oli suurinpiirtein 45:s Rooman-reissu minulle ja noin 25:s esikoisellemme, joka keväällä täyttää 10 vuotta. Keskimäärin siis käymme Rooman-anoppilassa, josta nyttemmin on tullut Rooman-mummola, 2-3 kertaa vuodessa.

Viimeisimmälle reissulle lähdin ehkä ristiriitaisemmissa tunnelmissa kuin koskaan. Meillä on koko syksyn ollut kova huoli mieheni vanhemmista, joilla molemmilla on paljon terveyshuolia ja viime kesästä lähtien akuutteja vaivoja. Ei ollut helppoa lähteä matkaan, kun tietää että perillä odottavat vanhentuneet, terveyshuolistaan ja tyttärensä menetyksestä masentuneet, laihtuneet ja heikentyneet, juuri ja juuri itsestään huolen vielä pitämään kykenevät isovanhemmat.

Ei ollut helppoa siksikään, että vain muutamaa viikkoa ennen matkaan lähtöä olimme saaneet tietää, että mieheni isän tulehdusta pitää yllä antibioottiresistetti Escherichia coli - bakteeri, lyhyemmin E.coli.

Kyseessä ei kuitenkaan ole vaikeita ripuleita aiheutt…