Mustikkapasta

 Tämänkesäinen Italian-matka on edennyt jo viimeiseen viikkoonsa. Siihen viikkoon, jota alkumatkasta suunnilleen rukoilin saapuvaksi mahdollisimman nopeasti. Niin kurjasti tuntuivat asiat alussa menevän, että toivoin pääseväni takaisin Suomeen nyt ja heti. Automatka Helsingistä Roomaan oli tuskin ehtinyt alkaa, kun jo ensimmäiset huonot merkit ilmaantuivat. Keskellä Latviaa yksi lapsistamme oli tukehtua karkkiin, ja vain hyvä tuuri, suojelusenkelin varjelus ja nopea toiminta (auton pysäyttäminen tien laitaan, rynnistäminen takapenkille hakkaamaan lapsen selkää, jolloin karkki onneksi lennähti ulos) estivät tragedian. Kun pahin säikähdys tästä oli hälvennyt, alkoi kuopus valittaa vatsakipuaan. Illalla hotellissa oli vatsa kuralla. Aamulla nousi kuume.  Kolmantena reissupäivänä alkoi oma kurkkuni kipeytyä. Oliko tuo nyt ihmekään avonaisten ikkunoiden vedossa, kun Saksassa lämpöaalto tuli vastaan ja asteita oli yhtäkkiä yli 30.  Pohjois-Italian Vipitenoon saavuttaessa kolmas lapsi alkoi v

Viime yönä se kulkeutui avonaisesta ikkunasta ja parvekkeelta sisään, yhdessä roomalaisen yöllisen äänimaailman kanssa: kastuneen asfaltin yhtä aikaa raikas ja tunkkainen tuoksu.  Kaukana lauennut auton varashälyttimen ujelsi, yksittäinen tuhatta ja sataa korttelin läpi ajava tuunattu auto mölisi, alapihan kissa mourusi. Kevyt, hikinen uni oli keskeytynyt näihin ääniin ja siksi haistoin sateen tuoksun, kaivatun, odotetun. En kuullut pisaroiden ääntä mutta ehkä sade oli lakannut jo, ehkä oli satanut vain muutama pisara, sittenkin vain muutama. Iltataivaan pilvet. En saanut sitä koskaan tietää, sillä aamulla sateesta ei ollut enää jälkeäkään. Nyt en enää tiedä, uneksinko sen kaiken vai oliko se totta. Illalla tummia pilviä kyllä kasaantui taivaanrantaan, mutta usein ne sinne jäävätkin pyörimään ja kiertävät lopulta pois. Kuten ne ovat täällä Rooman seuduilla tehneet jo helmikuusta asti. Niin pitkä aika on siitä, kun on viimeksi kunnolla satanut. Sen jälkeen on eletty ennätyksiä hipova he

Jos olisit saanut elää, isä, täyttäisit tänään 80 vuotta. Viettäisimme varmaan parhaillaan juhlia, ehkä joitakin vieraita, kakku ainakin.  Sen sijaan, koska suuremmat suunnittelijat veivät sinut tästä maailmasta kuusitoista vuotta sitten, juhlia ei ole. Kirjoitan tätä sinulle Roomassa, anoppilassani, jossa ehdit onneksi kerran ennen kuolemaasi käydä.  Kirjoitan ja mietin monia asioita, niin kuin aina. Ikävöin sinua hartaasti yhä, kuten ikävöidään tässä elämässä läheiseksi tullutta eli sellaista, jonka kanssa molemminpuoliset oppiläksyt on käyty ja opittu ja tultu syvällisesti tutuiksi, kuin monta elämää tunteneiksi. Aurinko tekee juuri laskuaan Rooman ylle, ilma on helteisen tukala. Lämpötilat ovat päivällä käyneet yli neljässäkymmenessä, viime päivinä niin on käynyt usein ja myös silloin, kun toissapäivänä ajoimme matkamme viimeisen etapin Pohjois-Italian Vipitenosta Roomaan.  Kuvituksena matkakuvia Helsinki-Rooma automatkan varrelta. Tämä kuva on Puolasta auton ikkunasta otettu. Kahd

Euroopan suurimpiin kuuluva lasten ja nuorten jalkapalloturnaus, Helsinki Cup ja paikallisille tutummin Hesacup, pelattiin viime viikolla eri puolilla Helsinkiä.  Turnauksessa olimme mekin. Perheessämme on kaksi joukkueessa futista harrastavaa lasta, joten viikko kului pitkälti peleihin valmistautumisessa, pelipaikoille siirtymisessä, peleissä ja niiden voitoista tai häviöistä toipuessa.  Vanhemman näkökulmasta parasta ja palkitsevinta on lapsen peli-ilo. Pelejä jännitetään ja niihin ladataan niin paljon toiveita ja unelmia, että laidoista pursuaa yli. Ja kun kentälle päästään, ilo ja innostus täyttää lapsen varpaista päälakeen. Maalit ja voitot saavat aikaan kasvoille ilmeen, jollaista ei näe edes joululahjoja avatessa, ja tappion hetkellä maailma on hetken aikaa täysin lohduton, kun toiveet suurista voitoista karkaavat käsistä kuin ilma reikäisestä jalkapallosta.  Näin ainakin meidän lasten kohdalla ja etenkin 12-vuotiaan, Helmareiden edustusasusta ja ammattilaisurasta haaveilevan es

 Pitkästä aikaa kirjoitan blogia aamucappuccinon ääressä. Vaikka aamuni ovat kesävalon aikaan varhaisia, aamuiset blogikirjoittelut ovat jääneet elämänvaiheiden vaihtuessa ja rutiinien muuttuessa. Nyt kuitenkin on aamu ja kirjoitan Mustikkapastaa. Oloni on muutenkin harvinaisen rento, sillä paitsi että olen nukkunut hyvin, olen juuri käynyt aamu-uinnilla järvessä.  Olemme mökillä, edessäni liplattaa järvi ja ilman lämpötila on melko tasan tarkkaan se miellyttävä eli noin 24 astetta, jossa ihmisen on täydellistä olla. Sopivan lämmin, hikeä ei puske jos paikallaan pysyy, eikä kylmä ole lähelläkään. Pulahdus tällaisella ilmalla järveen on lähellä suurimpia nautintoja, joita kesä voi tarjota. Varsinkin kun vesi on lämmintä sekin, ei liian lämmintä vaan selväsi virkistävää, kuitenkin sellaista että voi tehdä pitkän lenkin ilman että on kangistuttaa. Ellei ilmaisu olisi niin kulunut, käyttäisin tämänhetkisestä järvivedestä sanaa linnunmaito.  Tämä on ensimmäinen kerta seitsemänvuotisen mökke

Kesäaamujen rakastajana en uskonut, että niistä voi vielä vuosikymmenien jälkeen löytää jonkin uuden, entistäkin ihastuttavamman puolen. Olin väärässä. Ja nyt kerron miten. Aamucappuccinokuppi. Ne ovat taas täällä, autereiset, valoisat, yön haihtuvalta kasteelta uuden päivän arassa lämmössä tuoksuvat kesäaamut. Neljältä verhon takaa hiipivä sarastuksen valo. Kuudelta unen silmistä karistava voimallinen auringonpaiste. Alkanut uusi päivä joka jatkuu käsittämättömät yhdeksäntoista tuntia.  Kaikki kylpee valossa, niin aamuvarhaisen tunnit, iltapäivän viimeiset liepeet kuin koko pitkä, loputonta lähentelevä ilta. Tänään heräsin seitsemältä. Se oli oikeastaan aika myöhään verrattuna moniin muihin aamuihin alkaneena kesänä.  Usein herään jo ennen kuutta. Herään noin vain, itsestään, ilman että mikään erityinen herättää, enkä tunne enää itseäni väsyneeksi. Valon voima on vastustamaton ja ihmeellinen, sillä talviaamuina kaikki ennen kahdeksaa tapahtunut herääminen on kuin suosta yrittäisi itse

Ensin raotan silmiäni, sitten verhoja. Taivas on tukevasti pilvessä kuten se tänä keväänä ja alkukesänä usein on ollut. Tietää lämpömittarista katsomattakin, että lämpötila on 10,5 astetta, viime viikkojen hievahtamaton vakiolämpötila. Kun avaan ikkunan, sisään tulvahtaa raikas syreenintuoksuinen ilma. Kuulen pääskysten äänen. Niiden silhuetit kiitävät taivaalla, korkealla pilvissä. Tietääkö se sadetta vai poutaa, en muista enää.  Täytyy siis olla kesä, koska pääskyset ovat täällä, vaikka jalassani ovat villasukat ja lapsilla yhä paksummat yöpuvut päällään kun he tuhisevat untaan viereisissä sängyssä.  Jotakin erilaista aamussa kuitenkin on. Juhlan tuntua, vaikka erityistä juhlaa ei olekaan. On koulujen loppumisen päivä, lauantai neljäs kesäkuuta, lapset täytyy viimeistä kertaa herättää ennen kuin edessä on kahden ja puolen kuukauden ajaton loma.  Koulujen kevätjuhlapäivä on lakannut olemasta erityinen paitsi silloin, kun tehtiin muutos siirtää päivä kesäkuun ensimmäiseen (tai toukokuu