Mustikkapasta

Eilen meillä oli poikkeuksellisesti herätyskello soimassa, vaikka oli lauantai. Ei silti että herätyskelloa useinkaan tarvittaisiin, kun perheessä asuu aamuvirkku kuopus, mutta arkiaamuiksi tuo kännykän ikävin toiminto on kuitenkin varmuuden vuoksi viritettävä päälle.

Mutta ei viikonloppuaamuina. Eilinen oli siis poikkeus, jolla oli selkeä syynsä: esikoisen koululauantai. Ja sinne mentiin koko perheellä. Näillä koululauantaipäivillä korvataan myöhempi koulupäivä jonkun arkipyhän yhteydessä, tänä vuonna itsenäisyyspäivää edeltävä torstai, mikä mahdollistaa pidemmän vapaan.

Lisäksi päivä on hyvä tilaisuus kutsua vanhemmat kouluun ja viettää vähän erilainen koulupäivä. Eilen koulussa oli ensin urheilukentällä juoksukilpailut, sitten pihalla myyjäiset ja kirpputori sekä erilaisia aktiviteettipisteitä.

Pikkuveljet eivät olleet uskoa onneaan, kun sanoimme heille että tänään pääsevät hekin kouluun, yhdessä äidin ja isän kanssa (tämä on vielä tärkeää molemmille!) Kuopus sai laittaa oman pikku…

Kun menee italialaiseen kotiin, siihen ei meinaa millään tottua, kengillä sisällä kävelemiseen nimittäin. Että noin vain lompsitaan sisään vaikka millä tahansa saappailla, olkoon ilma ulkona kuiva tai sateinen.

Erityisesti lapsilla on vaikeuksia omaksua tätä tapaa, eivätkä he oikein ole omaksuneetkaan. Kun olemme mummolassa, lapset riisuvat automaattisesti kengät heti kun päästään sisään. Ja sitten nonna voivottelee, että mitä te lapset nyt ilman kenkiä heitätte, sukat likaantuu ja jalkapohjat menee mustiksi.

Myös kyläpaikoissa lapsemme ottavat melkein aina heti kengät jalastaan. Tai jos eivät ihan heti, niin ainakin heti sen jälkeen kun isäntäväki lakkaa toistelemasta, että kenkiä ei tarvitse riisua, voi jättää jalkaan. Lastemme ajatteluun ei kerta kaikkiaan vain mahdu, että sisällä oltaisiin kengät jalassa. Mikähän siinä on, että kotona heitä kyllä sitten saa olla komentamassa, että älä kävele kengät jalassa sisällä...

Tätä kulttuurieroa eli kenkien käyttöä / käyttämättömyyttä sis…

Meillä on kesän aikana ollut meneillään kuivaksiopettelun projekti. Ei mikään kunnianhimoinen ja ehdoton, mutta joka tapauksessa olen ollut melko varma että näin syksyn aluksi voisin kirjoittaa hienon postauksen siitä, kuinka meillä opittiin kuivaksi.

Ihmislapsen yksi merkittävimpiä etappeja kasvun tiellä on kuivaksi oppiminen. Siksi siitä tohistaan, pohditaan pottaharjoittelun sopivaa aloitusikää, metodeja ja intensiteettiä. Mitä pikemmin se parempi, moni vanhempi tuumii ja ihan syystä, sillä vaipanvaihto nyt ei vaan yleensä kuulu niihin hohdokkaimpiin lastenhoitorutiineihin. Ja kertakäyttövaipat ovat ympäristön kannalta tosi ikävä juttu.

Esikoisen kohdalla ajattelin minäkin, että vaipoista on syytä päästä mahdollisimman pian eroon. Ajattelin, että hyvään vanhemmuuteen kuuluu aktiivisuus tässä asiassa eli pottareeneissä. Aloitimme pottaan tutustumisen heti kun lapsi oppi istumaan, ja pitkät tovit hän siinä innoissaan istuikin ja katsoi piirrettyjä. Meni useita kuukausia ennen kuin po…

Lasten kanssa mennään, tullaan ja touhutaan. Lapset kiipeilevät, hyppivät, tutkivat kaikkea ympärillään ja usein juuri ne vaaranpaikat vetävät eniten puoleensa. Välillä he kaatuvat, nousevat saman tien ylös ja jatkavat ehtymätöntä elämänvirtaansa ja uteliaisuutta, joka saa milloin sormen juuttumaan putkenpätkään, milloin herneen nenään ja jos ei muuta, niin ainakin sata läheltä piti -tilannetta siitä kaikesta seuraa.

Meillä on nyt kohta yhdeksän vuotta katseltu Stokken syöttötuolia, joka mainoslauseen mukaisesti kasvaa lapsen mukana ja on meillä sitä paitsi niin ihanan punaisen värisenä, että ihan jo sen takia sitä on jaksanut keittiössä katsella.

Vaikka se on aiheuttanut ties kuinka monta vaaratilannetta. Vauvalle se toki on turvallinen baby-lisäosineen, mutta siinä iässä kun lapsi ei lisäosaan enää mahdu mutta ei vielä ole huippuvarma ja paikoillaan pysyvä istujakaan, on seurannut ongelmia jokaisen lapsen kanssa vuorollaan.

Tuolista on pudottu milloin jaloilleen, milloin kyljelleen.…

Äiti miksi sinulla on otsassa noita viivoja? viisivuotias keskimmäinen kysyi tässä jokunen päivä sitten. Ai mitä viivoja, meinasin kysyä ennen kuin tajusin, että hänhän tarkoittaa otsaryppyjäni! Kiva että sinäkin olet ne huomannut, olisi tehnyt mieli vastata mutta tyydyin vain selittämään mitä ne ovat: ihoon iän myötä tulevia muodostumia.

Miksi niitä tulee? lapsi halusi tietää. Niitä tulee kun ihminen oikein monta kertaa nauraa, ilmeilee, hassuttelee, huolestuu, toisin sanoen tuntee erilaisia tunteita. Sinä olet siis tuntenut paljon, lapsi hoksasi ja kasvoni sulivat hymyyn - ja silmät naururypyille. Ainakin niitä, joskin myös kiukunryppyä kulmakarvojen väliin ja huoliryppyä otsalle, lapset ovat yllin kyllin olleen minulle aiheuttamassa.

Rypyt ovat vain merkkejä siitä, että olet tuntenut, nauranut ja tuntenut tuskaa, elänyt. Tämä asia olisi tärkeä meidän ikäryppyjemme kanssa painiskelevien naisten aina hyvä muistaa. Mikään ei ole surullisempaa kuin sileänä pysyttelevä iho vanhenevassa…

Eilen illalla meille tuli sohvalla tenkkapoo. Kuka kannustaa ja ketä, vai kannustetaanko kaikki kaikkia?

Vastakkain olivat Suomi ja Italia Tampereella Ratinan stadionilla jalkapallon EM-kisojen karsintaottelussa, Ratinan ihmettä ei tullut vaikka lähellä oli, mutta pelin aikana perheemme mielialat kulkivat ristiriitaisia ja jänniäkin polkuja.

Peli oli odotettu, sillä siitä herkusta kun Suomi ja Italia pelaavat jalkapallossa EM-karsintaottelua on hyvin pitkä aika, taitaa olla vuonna 2004 jolloin pelattiin Helsingin Olympiastadionilla ja silloin olimme miehen kanssa katsomossa, minä Italia-paidassa, mies Suomi-paidassa totta kai.

Suomen edellisestä voitosta Italiaa vastaan on kulunut vielä pidempi aika, se tapahtui vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa jolloin Suomi pelasi vielä punaisissa tsaarinpaidoissa. Edellinen Suomen maali Italiaa vastaan on sekin vuodelta 1977, mutta eilen illalla odotukset olivat kaikesta historian tylyydestä huolimatta aika korkealla. Onhan meillä Pukki!

Jännit…

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin on suunniteltu, niin ehkä juuri tällä hetkellä, tänä sateenkosteana syyssunnuntaiaamuna, olisimme lentokentällä vastaanottamassa odotettuja vieraita, isovanhempia Italiasta.

Mutta koska elämä ei useinkaan mene niin kuin suunnitellaan, istumme kotona ilman ihmeempiä sunnuntaisuunnitelmia, aamiaispöydässä syömässä voisarvia vaniljakreemillä (cornetti con la crema, katso resepti täältä, äiti tällä kertaa maistuu ihan samalta kuin italialaisissa kahviloissa), juomassa maitoa ja cappuccinoa ja appelsiinimehua, ja myöhemmin päivällä otamme puhelun Skypella Roomaan.

Ainakin tietokoneen välityksellä lapset voivat olla yhteydessä isovanhempiinsa vaikka joka päivä, ja melkein joka päivä he ovatkin. Viime talvena tapahtunut murheellinen tapaus mieheni perheessä, josta voit halutessasi lukea täältä otsikolla Äiti, voiko taivaaseen lähettää tekstiviestejä?, on aiheuttanut sen, että me jäljelle jääneet olemme olleet entistä tiiviimmissä yhteyksissä. Siinä missä en…