Mustikkapasta

Vain harvoin luen blogini alkuvuosien tekstejä. Nyt satuin niin tekemään, ja hyvään tekstiin törmäsinkin, vaikka itse sanonkin. Käy alkajaisiksi lukemassa vaaleanpunainen jalkapallo -aiheinen teksti täältä . Nyt tuo takavuosien "unelma" on toteutunut: olemme todellakin ja kaikin tavoin jalkapalloperhe. Meillä on esikoistyttären lisäksi kaksi poikaa, ja kaikki kolme ovat olleet jo vuosia innokaita jalkapallon potkijoita. Kuluvan vuoden aikana kaksi vanhinta ovat myös alkaneet harrastaa lajia seurassa. Kaikki kolme lasta seuraavat lajia innokkaasti myös penkkiurheilijan näkökulmasta. Minulla on nyt peräti kolme lasta seuranani katsomassa jalkapallo-otteluita, ja miehenikin useammin kuin ennen koska eihän hän nyt  vain voi pelata jotain tietokonepelejä, kun koko muu perhe katselee fudista. Lisäksi Italia voitti kesällä lajin Euroopan mestaruuden, ja kisojen ja voitonjuhlien seuraaminen Roomassa oli perheellemme upea ja unohtumaton kokemus. (Lue aiheesta esimerkiksi postaukset  E

Ruuanlaittoa vähän toisenlaisissa ympyröissä. Myönnetään, otsikko on vähän dramaattinen. Mutta ei aivan tuulesta temmattu. Kun nimittäin palasin viiden päivän  Lapin-reissultani  vähän reilu viikko sitten kotiin, minulla oli hetken aikaa juuri sellainen olo: kuin olisin yltäkylläisesti tuhlannut. Tarkoitan paitsi ruhtinaallista 40-vuotisjuhlaravintola-ateriaa hotelli Pallaksessa neljän päivän vaelluksen päätteeksi (porkkana-appelsiinikeittoa, poronkäristystä ja muussia, lakkalikööriä ja hyvää viiniä), myös paperikassejani, jotka minulla oli palatessa mukanani. Lupasin lapsille ja miehelle tuliaisia, ja niitä myös toin: luontoaiheisen palapelin, kortteja, karkkia, pieniä matkamuistoja kuten kuppeja ja jääkaappimagneetteja. Ja miehelle aika hienon poroaiheisen espressokupin.  Rahaa näihin suhteellisen pieniinkin juttuihin Lapissa paloi, sillä matkamuistojen hinnat ovat totta kai - matkamuistohintojen luokkaa eli korkeita. Jokaisesta myymälästä huomasin poistuvani noin 50 euroa köyhempänä

PÄIVÄ 1: Varvikko hehkuu ruskan ensi värejä: viininpunaista, kirkkaan punaista ja aavistuksen oranssia. Askel toisensa jälkeen on johdattanut eteenpäin. Suomättäiden kohdalla polku on vaihtunut välillä pitkospuihin, vetisimpien virtojen kohdalla yli on johdattanut laudoista kyhätty silta.  Aurinko on hehkunut taivaalla kaiken aikaa, taivaankansi kaartuu korkealle ja silmä kantaa kauas tunturien tuolle puolen. Hiki kohoaa otsalle ja merivillapaidan sisään; on kesäisen lämmintä. Sään jumalat ovat tehneet kolmen yön vaellusreissumme alusta paitsi hikisen, myös häikäisevän valoisan.  Olemme lähteneet liikkeelle iltakuuden kieppeillä Hietajärveltä , parkkipaikalta johon jätimme automme. Retkijännitys kuplii vatsassa, rinkka on nostettu selkään, jalat ja selkälihakset ovat vielä tietämättömiä rääkistä joka niitä odottaa.  Kartasta olemme katsoneet kävelymatkaa yöpymistuvalle eli Pahakuruun olevan seitsemisen kilometriä. Karttataitomme ovat kuitenkin huterat, sen huomaamme maastossa kun tien

Edellisessä postauksessa kerroin matkasta , joka minulla oli edessäni. Viisi päivää ilman perhettä, viisi päivää tuntematonta. Matkakohteeni oli Lappi, Pallas-Ylläksen kansallispuisto, jossa tarkoitukseni oli vaeltaa neljä päivää ja kolme yötä Hetta-Pallaksen reittiä Hietajärveltä Pallakselle. Neljäkymmentä kilometriä, maaginen luku täynnä merkityksiä.  Reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Hietajärvi - Pahakuru ( yöpyminen) - Suoskuru (yöpyminen) - Hannukuru - Nammalakuru (yöpyminen) - Taivaskero - Pallastunturi.  Lähdin matkaan uusi (käytettynä hankittu) rinkka pullollaan tavaraa, joita monia vaelluksia tehnyt hyvä ystäväni ja reissukumppanini oli vinkannut minua ottamaan mukaan ja jotka olin vaellusoppaista lukenut tärkeiksi erämaassa selviytymisen kannalta.  Rinkka oli täynnä tavaraa ja mieleni täynnä kysymyksiä: jaksaisinko taivaltaa koronaoireilun aiheuttaman kunnon romahduksen jälkeen, jaksaisinko kantaa kahdenkymmenen kilon rinkkaa päiväkausia, saisinko nukuttua teltassa, minä