Tekstit

Sydänkohtaus jalkapallokentällä ja toinen sen ulkopuolella - oi miten arvaamatonta elämä on

Kuva
Tanska-Suomi EURO2020 lapsen silmin. Oi Suomi on! Tämä slogan tuli tutuksi kaksi vuotta sitten, kun Suomi historiallisesti selvitti ensimmäistä kertaa tiensä jalkapallon arvokisoihin, EM-kentille.  Oi elämä on arvaamatonta -  se voisi olla tämän hetken uusi slogan. Tuli korona ja hartaasti odotetut EM-kisat siirtyivät, jopa uhkasivat peruuntua kokonaan. Kunnes sitten tänä vuonna päästiin pelaamaan.  Historiallinen hetki. Suomi jalkapallon arvokisakentällä. Maamme-laulun kaikuessa ilma oli tunnelatausta tulvillaan, niin stadionilla kuin kotikatsomoissa. Vihdoinkin. Tämä. Hetki.  Istuimme sohvalla Suomen liput ja sipsikulhot käsissämme koko perhe, yritimme tehdä illasta niin mukavan kuin olimme sen etukäteen kuvitelleen olevan vaikka ihan helppoa se ei ollutkaan. Odotettua jalkapalloiltaa varjosti se mitä oli juuri tapahtunut: olin vain muutamaa tuntia aikaisemmin palannut kotiin sairaalasta, jossa olin ollut katsomassa sydänkohtauksesta toipuvaa äitiäni.  Takana oli pari päivää suunnat

Tältä tuntuu onni

Kuva
Nousen pyörän selkään ja polkaisen pihasta. Lauhkea ilmavirta alkaa hyväillä ihoa, sujahtaa hameen alle ja saa paidan hihat lepattamaan. Kurvaan kotitieltä lähimetsään, pujahdan puiden varjoihin jossa auringon paahde muuttuu miellyttäväksi lämmöksi.  Samalla ilman täyttävät tuhannet tuoksut ja äänet: kielon on yhä kukassa ja sen tuntee, ja samaan aikaan loppukevät on muuttunut kesän täyteydeksi viheriäisen metsän tuoksuineen. Aurinkonpaiste siivilöityy oksiston läpi ja laikuttaa utuiset metsäkortteet, uhkeat saniaiset ja tienpientareelle ojentelevat varvut valollaan.  Ohitse viuhahtaa mustarastaan, peipon ja pajulinnun laulu, ohitan myös sen tutun käpytikan pesäkolopuun, josta joka vuosi näihin aikoihin kuuluu ankara poikasten piipitys. Niin nytkin. Ääni saa vastustamattomasti hymyilemään. Maisemia pyöräretkeltä. Metsäkaistaleen jälkeen vuoroon tulee joenrannan vehreys. Tuomen kukat ovat jo kuihtuneet, mutta niiden tilalla kukkivat koiranputket sitäkin runsaampina. Tuoksu ei ole yhtä h

Idoli laivan hytissä ja muita jääkiekkomuistoja

Kuva
Go Leijonat go!  Tänään olen aika nostalginen (milloin muka en olisi...). Suomi pelaa jääkiekon MM-finaalissa ja se jos mikä saa aikaan muistojen ja nostalgian ryöpyn, suorastaan tulvinnan. Tällaiset hetket olivat 25 vuotta sitten minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä. Lähes kirjaimellisesti. Suomi finaalissa. Ottelun lopputuloksesta riippuisi koko seuraavan vuoden onnellisuuteni ja iloisuuteni tai ainakin iso osa siitä.  Olen tosissani. Niin se ihan totta silloin oli. Yleensä Suomi hävisi, kuten hyvin tiedetään. Vain vuonna 1995 tuli voitto, ja seuraavaa piti odottaa vuoteen 2011 asti, mutta silloin elämäni oli jo toinen eikä onnellisuus enää ollut jääkiekosta kiinni. Olin aikoinani jääkiekkofani sanan kiihkeimmässä merkityksessä. Fanius heräsi vuoden 1992 olympiamenestyksen jälkeen ( Markus Ketterer ja hopeaa tuoneet torjutut rangastuslaukaukset!) ja siitä se sitten kiihtyi vuosi vuodelta.  Kulutin viikonloppuaamuni roikkumalla Helsingin jäähallin takaovilla odottelemassa HIFK:n ja

Viimeinen kerta - taas!

Kuva
Kortti eskariopeille kimalalaisryhmään. Pitkästä aikaa kirjoitan blogia aamulla, ajankohtana jolloin vanhastaan olen postauksia kirjoittanut. Viime aikoina tekstit ovat syntyneet enimmäkseen iltapäivän tai illan puolella, sillä aamupäivät teen nykyään enimmäkseen töitä. Kirjoitusajankohta kuten niin moni muukin asia elämässä, muuttuu ajan ja tilanteiden myötä. Elämä on oikeastaan yhtä suurta ja jatkuvaa muutosta ja sopeutumista siihen.  Juuri kun ehdit tottua johonkin asianlaitaan - etätöihin, lapsen päiväkodin tai koulun aloitukseen, uuteen asuinpaikkaan - se vaihtuukin toiseksi ja taas täytyy tottua.  Näitä asioita pyörittelen päässäni erityisesti tänä aamuna. Keskimmäiseni lähti juuri viimeistä kertaa eskariin, reippaasti reppu selässä niin kuin hän viime elokuussa sinne ensimmäistä kertaa lähti. Eli juuri eilen, toisaalta taas niin kauan sitten että moni asia on siinä ajassa muuttunut ja vaihtunut toiseksi. Viimeinen eskariinlähtö. Vihaan viimeisiä kertoja. Viimeisiä aamuja, viimei

Bensa lopussa Porkkalanniemessä - apu löytyi oudosta paikasta

Kuva
Porkkalanniemen maisemia. Melkein kuin Sardiniassa? Tiedättekö sen vanhan laulun, sen jossa lauletaan päättyvistä pitkospuista, meren myrskystä ja rinnalla ruikuttavasta ystävästä? Siis se laulu joka kertoo todellisista ystävistä, niistä jotka pysyvät vierelläsi vaikeimpinakin aikoina. Ystävän laulu. Siihen voisi lisätä yhden säkeistön ja ystävyyden punnitsijan lisää: autolla ajon ja bensan loppumisen. Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän / Anna auton se selvittää, kuka viereesi jää. / Kun on bensa lopussa ja tietä määrättömästi edessä, kuka vieressä mäkättää, mennä saa huoltoasemalle hakemaan kanisteria.  Tällaisia aatoksia tuli mieleen viime viikonloppuna kirkkonummelalaisella maantiellä, vehreiden vaaleanvihreiden peltojen läpi kiemurtelevalla ja pehmeästi ylös alas kumpuilevalla. Kauniista maisemista emme pystyneet juurikaan nauttimaan, päinvastoin, ja maaston kumpuilevuus ja tien mutkikkuus muuttuivat ominaisuuksiksi, jotka vain lisäsivät ahdinkoa. Kävi nimittäin niin, et

Kymmenen kysymystä äidille ja yksi isälle

Kuva
Äiti missä mun reppu on? Tänään vuorossa on erilainen postaus, lyhyt kuin mikä. Alkukesän yltäkylläisyys ympäröi kaikkialla, sen tuoksut, äänet ja värit, ja valo, kaikkialla  valo. Sanomaton ikävä johonkin ja jotakin kohtaan; samaan aikaan sanomaton onni siitä mikä on lähellä: läheiset, perhe, lapset.  Sen keskellä luin tänä aamuna naapurini Facebook-päivityksen, joka sai minut hymyilemään ja hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa. Haluan jakaa tätä hyvää tuulta eteenpäinkin, ja vapaasti mukaillen tätä päivitystä kirjoitan tämän lyhyen mutta ytimekkään postauksen.  Kymmenen (ja muutaman yli) kysymystä, jotka lapsi esittää äidille: - Missä puhelimeni on? - Mitä tänään syödään?  - Paljonko kello on? - Onko meillä jotain hyvää? - Missä puhtaat sukkani/paitani/housuni/hameeni on?  - Milloin tulet kotiin? - Mikä päivä tänään on?  - Missä kylpytakkini on? - Mitä laitan tänään päälle? - Täytyykö laittaa pipo ja hanskat vai ei? - Missä on poliisilegoukko/jalkapallobarbi/muovikobra/se punainen taskura

Italian köysihissionnettomuudessa kuoli viisi jäsentä samasta perheestä - mitä se opettaa meille ainaisille valittajille?

Kuva
Maisemia köysihissistä. Italiassa tapahtui viime viikonloppuna köysihissionnettomuus, jossa kuoli 14 ihmistä eli yhtä lukuunottamatta kaikki hississä kyydissä olleet.  Onnettomuus tapahtui Pohjois- Italiassa Piemonten maakunnassa Stresa-Mottaronen köysiradalla, joka oli huhtikuun lopussa avattu uudelleen korona-ajan kiinniolon jälkeen.  Olisipa kiinnioloa vain jatkettu, ei voi olla ajattelematta nyt kun tietää mitä tapahtui. Viime sunnuntaina köysihissin vaijeri katkesi ja varajarrujärjestelmä petti, minkä seurauksena hissi syöksyi ensin radallaan sadan metrin matkan taaksepäin ja iskeytyi sitten kannatintolppaan ja siitä maahan. Onnettomuudessa kuoli pariskuntia, perheitä, ihmisiä jotka olivat lähteneet nauttimaan kauniista vuoristomaisemista. Eräs menehtyneistä täytti onnettomuuspäivänä 40 vuotta ja oli sen kunniaksi lähtenyt vaimonsa kanssa vuoristomaisemiin.  Toisen menehtyneen pariskunnan osapuolet asuivat eri paikkakunnilla ja olivat pitkästä aikaa viettämässä yhteistä viikonlopp