Mustikkapasta

Lapsi on kaverilla yökylässä. Yleensä se menee ilman ongelmia, koskaan ei ole tarvinnut kesken yön kotiin hakea. Hyvä jos hyvänyönviestin muistaa äidille lähettää. Vastaa omaani ehkä vasta aamulla.

Mutta nyt alkaa tulla viestejä. Mitä teette juuri nyt, oletko muistanut tallentaa lempisarjani (Italian kanavilta tuleva jota ei suomalaisista nettitelevisioista näe)? Niistä viesteistä tiedän, että hänellä on ajatukset kotona. Ehkä jopa koti-ikävä.

Joskus se varmasti jokaiselle lapselle tulee. Ensimmäisten yökyläilyjen aikaan esikoinen kerran tuotiin puolenyön aikaa kotiin naapurista kaverin luota, koska uni ei ollut tullut. Keskimmäinen ei vielä edes halua ajatella, että nukkuisi ilman vanhempia muualla kuin kotona, koska sitten tulisi niin ikävä teitä.

Koti-ikävä, mitä se on? Kauheaa kaipuuta saada olla kotona, juuri nyt enemmän kuin milloinkaan. Siellä ne muut varmasti tekevät kaikkea mukavaa, ja kuinka ihanaa olisi juuri nyt saada olla äidin tai isän kainalossa ja viettää aikaa sisarus…

Rakkaus. Jos siitä kirjoitettujen romaanien yhteismäärä laitettaisiin riviin, saataisin varmasti jonnekin kuuhun asti ylettyvä kirjajono. Voiko rakkausromaaneja enää kirjoittaa toistamatta kaikkea, mitä on jo sanottu, kerrottu ja kuvailtu?

Kyllä vain voi, sen osoittaa Anna-Kaari Hakkaraisen romaani Dioraama (Tammi 2019). Ja vielä enemmän: todellakin voi ja millä tavalla voikaan! Kyseessä on kirja, joka minulla oli kirjastosta varauksessa siitä lähtien kun kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa viime syksynä kirjailijan haastattelua. Mielenkiinto kirjaan heräsi, kun keskustelussa nousi arvio, joka kirjasta on esitetty: sitä lukiessa tekisi koko ajan mieli kirjoittaa tekstistä lauseita ylös. Se on mielestäni aina hyvän kirjan merkki.

Kirjasta oli monta varausta, niin monta että lopulta oma vuoroni tuli vasta tänä kesänä, tarkemmin sanoen kesäkuussa. Kirjan hakureissusta olen kirjoittanut blogissa ihan oman postauksenkin nimeltään Pyörällä Oodiin ja muita asioita, joita korona on pakottan…

Kankaan tuntu kasvojen edessä on käsinkosketeltava. Korvien takana on jotain. Ilma jota hengitän on sakeaa ja kostean lämmintä, hiilidioksidin kyllästämää. Silmien alla häilyy koko ajan jotain valkoista, jotain mikä ei siihen kuulu.

Olen juuri vetänyt kasvoilleni maskin, oikeaoppisesti korvanaruista kiinni pitäen. Olen astumassa Helsingin Rautatieaseman ovista sisään, vedä viimeisen henkäyksen raikasta ulkoilmaa ja sitten väkimäärä imaisee minut mukaansa ja rullaportaat jotka vievät alas metrotunneliin. Se että kasvoistani näkyy suurinpiirtein vain silmät, on jotain niin outoa. Jos nyt tapaisin tutun, huomaisiko hän miten ilostun hänen näkemisestään, kun ei voisi nähdä hymyilevää suutani? Näkyykö hymy pelkistä silmistä, voi näkyyhän se?

Rullaportaissa tarkkailen vastaantulijoita: tuleeko sieltä katseita? Joku vilkaisee, useimmat eivät ole huomaavinaan tai eivät huomaa. Tiedänhän sen tunteen itsekin: kun näen jonkun maski päällä, panen sen kyllä joka kerta merkille, se on kuin huutome…

Näinä kesäaamuina kaikkein parasta on herätä siihen, että aurinko paistaa verhojen takaa. Sen tunnistaa heti; valo on aivan toisenlainen kuin pilvisinä päivinä. Puhumattakaan niistä talviaamuista, jolloin vielä kello yhdeksältä herää pimeyteen.

Meillä on pihalla puutarhakeinu, johon aamuaurinko osuu kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Yhdeksältä se paistaa siihen täydeltä terältä, koko keinun pituudelta. Silloin, jos vain voin ja olen hereillä, minut usein löytää keinusta.

Voiko mitään olla parempaa kuin nousta unisena sängystä, tekisi mieli vielä vähän nukkua tai ainakin pötköttää, mutta lapset repivät ylös, ja sitten astutkin ulos ja voit laittaa pitkäksesi puutarhakeinuun, siihen suloiseen lämpöön ja valoon. Aurinko on lämmittänyt tyynyt valmiiksi ja tunnet sen kaiken ihollasi, suljet juuriheränneet, yhä väsyneet silmäsi. Silmäluomiesi takana värisee punareunainen, äärettömän kirkas valo, joka sokaisisi sinut jos siihen silmilläsi katsoisit. Valtava raukeus ja rauha valtaa jokaise…

Päiväkoti vastaan kotihoito. Sitä iänikuista hyödytöntä kiistaa on kuultu jo riittämiin, enkä aio osallistua siihen nytkään. Mutta satuin lukemaan YLE:n nettisivuilta artikkelin tutkimuksesta, jossa oli vertailtu kotihoidettuja päiväkotihoidettuja ekaluokkalaisia ja heidän kouluvalmiuksiaan. 

Kyseessä on Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) julkaisema raportti, jonka mukaan pitkäkestoinenkaan varhaiskasvatuspolku ei välttämättä tuota kotihoitoon nähden korkeampaa akateemisten taitojen lähtötasoa koulun aloittavalle ekaluokkalaiselle.

Raportti perustuu elokuussa 2018 tehtyyn arviointiin, jossa mitattiin 7 770 ekaluokkalaisen kielellisiä ja matemaattisia taitoja ja tarkasteltiin erilaisten varhaiskasvatuspolkujen yhteyttä taitotasoon. Tutkituista 6 prosenttia oli ollut kokonaan kotihoidossa ennen esikoulua, loput päiväkodissa eri pituisia aikoja. 90 prosenttia tutkituista oli päiväkodissa viimeistään neljännestä ikävuodesta lähtien.

Aikaisemmissa tutkimuksissa on näkynyt …

Kesä on ollut kuin uni, kaunis, aurinkoinen ja lämmin. Ehkä ei joka päivä tai sitten ne sateet ovat vain unohtuneet, koska auringosta, lämmöstä ja vapaudesta on nauttinut niin paljon.

Tai ehkä sittenkin kesä on ollut kuin painajaisesta herääminen: se mitä aiemmin oli ja keväällä tapahtui, oli vain pahaa unta. 

Olen kesän mittaan koko ajan ajatellut, että tämä on välirauhan aikaa. Ei se ohi ole, sellainen virus kuin SARS-CoV-2 ei voi vain hävitä yhtäkkiä vaikka itse Amerikan presidentti sellaista lupailee. Virukset vaimenevat kesäksi ja leviävät syksyä kohden taas uudelleen, niin se menee influenssan ja neljän muun ihmiskuntaa kiertävän koronaviruksen kanssa ja suurella todennäköisyydellä menee tämän uudenkin.

Mutta kun nykyään käy vaikka kaupassa, huomaa etteivät ihmiset enää muista pitää etäisyyttä. Toisaalta se ei ole ihme. Kaikki rajoitustoimet on poistettu Suomessa lähes yhtä aikaa, huvimatkustus on taas alkanut ja koulujen alku hengittää niskaan, mitä enää on väliä pienen ihmisen …