Mustikkapasta

Velletri, paikkakunta Italian maaseudulla kolmisenkymmentä kilometriä Roomasta, hautuu helteen alla. On vuosi 1947, pellolla maata kääntää mies ja nainen. Lapset on otettu mukaan, kolme tummatukkaista poikaa. Vanhin heistä, vanttera kymmenvuotias, auttelee vanhempiaan minkä osaa.  Seitsemänvuotias keskimmäinen katsoo pienimmäisen, juuri taaperoiän ohittaneen nelivuotiaan rimppakintun perään. Lounastaukoon on vielä aikaa. Näin ovat päivät aina kuluneet, maatilan töissä pellolla, maata kyntäen, kylväen ja korjaten. Tämä ei poikkea muista päivistä mitenkään, hiki valuu kuten ennenkin ja työtä on tehtävä aamusta iltaan. Lapset leikkivät, juoksentelevat pellon laidan pusikoissa ja kivikossa, heidän äänensä ja naurunsa kuuluu silloinkin kun heitä ei näy. Kunnes isän kuokka osuu johonkin kovaan. Ei kiveen mutta kovaan kuitenkin. Kun vanhemmat saavat esineen kaivettua maasta, he huomaavat sen pommiksi. Niitä on sodan jälkeisinä vuosina löytynyt seudulta ennenkin, siinä ei ole mitään uutta.  Si

Totta se on vaikka epätodelliselta ja orwellilaisia dystooppisia kaikuja kantavalta kuulostaakin: 6. elokuuta lähtien Italiassa ei ole asiaa ravintoiden tai kahviloiden sitätiloihin, museoihin, liikuntakeskuksiin, kauneushoitoloihin, teema- ja huvipuistoihin, pelisaleihin ynnä muihin tiloihin ilman Green passia , vihreää passia. Vain yökerhoja määräys ei koske, sillä ne pysyvät joka tapauksessa edelleen kiinni kuten ovat pysyneet pandemian alusta asti.  Green pass on joko sähköinen tai paperinen lomake, jolla todistetaan, että on joko saanut koronarokotteen (vähintään ensimmäisen annoksen), sairastanut koronan korkeintaan kuusi kuukautta sitten tai saanut korkeintaan 48 tuntia sitten negatiivisen koronatestituloksen.   Vaatimus koskee kaikkia 12 vuotta täyttäneitä paitsi heitä, joilla on luotettava lääkärintodistus siitä etteivät voi ottaa rokotetta. Italian hallitus teki Green passia koskevat päätökset samalla kun päätti uusista käytännöistä maan koronatilanteen luokittelemisessa. T

Kun Italian Euroopan mestaruus jalkapallossa ratkesi reilu viikko sitten sunnuntaina, puhkesi jotain jota olin osannut aiemmin voittojen jälkitilojen perusteella odottaa, mutta joka silti yllätti riehakkuudellaan: Mestaruusjuhlat. Heti Italian maalivahdin Gianluigi Donnarumman torjuttua ratkaisevan laukauksen rangaistuspotkukilpailussa ensimmäiset ilotulitusraketit paukahtivat taivaalle. Samalla kun joka ikkunasta ja auki olevasta terassinovesta kantautui hurraahuutojen ryöppy. Iloiset ihmiset valuivat riehumaan parvekkeille, Italian liput kaivettiin esiin maljakoista ja pöydänlaatikoista, joissa ne olivat valmiina odottamassa. Pelitorvet tööttäilivät ja ilotulitus kiihtyi. Pian paukahteli jo enemmän kuin suomalaisessa uudenvuodenvietossa.  Hetikohta alkoivat autot ajonsa ja tööttäilynsä. Oli vaikeaa löytää autoa, josta ei olisi liehunut tricolore , kuulunut Dajè Italia -huutoja ja / tai autontorvet eivät olisi töötänneet taukoamatta. It`s coming Rome! Pian ihmiset lähtivät kodeistaan

Teetä aurinkolomalla? Foce Varano, Apulian maakunta, Italia. On heinäkuun puoliväli, kesän kuumin ja vähäsateisin kausi parhaimmillaan. Olemme täällä viikon rantalomalla ja saapuessamme saimme heti tuntumaa hirmuhelteistä, jotka paikkakunnalla olivat olleet meneillään: 38 astetta ja sellainen tukahduttava kosteus, jota harvoin olen kokenut.  Kun saavuimme Airbnb :n kautta vuokraamaamme ylimmän kerroksen merenrantahuoneistoon, ystävällinen vuokranantaja Piermarco esitteli paikat ja kertoi käytännön asioista. Ilmastointi löytyy ja sitä varmasti tarvitsettekin, hän sanoi ja kieltämättä huoneistossa oli todella tukalan kuuma.  Kun kerroin vierastavani ilmastointilaitteita sillä niistä saa usein pelkkää kurkkukipua, Piermaco huomautti että näillä seuduilla käy usein onneksi myös vilvoittava tuuli. Jos pidätte ikkunoita auki, läpiveto voi riittää siedettävän huonelämpötilan saamiseksi, hän neuvoi.  Muistelen hänen sanojaan viisi päivää myöhemmin, kun makaan hereillä sängyssä yön pimeydessä

Muoviroskaa meressä. Tapahtui eräänä aamuna rantalomallamme Foce Varanossa Apuliassa, Italian saappaankannuksessa, jossa parhaillaan vietämme muutoin moitteettomasti eteenpäin soljuvaa lomaviikkoa: Ranta oli vielä melko tyhjä ihmisistä, aamulenkkeilijöitä ja aikaisin nousseita, aamuvilpoisasta meri-ilmasta nauttimaan tulleita lukuunottamatta. Sininen taivas meren yllä lupaili aurinkoista päivää, vaikka pientä aamupilvisyyttä oli ilmassa. Me kuuluimme aikaisiin nousseisiin ja kävelimme kohti rantakahvilaa, jossa olimme jo kahtena aamuna käyneet nauttimassa aamupalan (cappuccinoa ja croissanteja italialaiseen tyyliin) sekä välipaloja rantapäivien aikana. Kantapaikaksemme muotoutunut kahvila, siis.  Yöllä meri oli ollut myrskyinen, sen pauhu oli kuulunut avonaisesta ikkunasta makuuhuoneeseemme asti ja tahdittanut unta. Nyt aamulla isojen aaltojen jäljet levittäytyivät pitkin rantaa: muoviroskaa kaikkialla. Muovipussinriekaleita, kalastusverkkojen kappaleita, pillejä ja muovimukien jäänte

Ponte Vecchio, Firenze. Tämä tarina on tosi. Kirjoitin sitä pilke silmäkulmassa, mutta kuten mieheni sanoo, someen ei koskaan laiteta niitä todellisia kuvia vaan rajataan kaatuneet maitolasit ravintolapöydän reunalta pois. Toisin sanoen pilkkeen sijasta silmissä oli todellisuudessa tarinan edetessä välillä jopa kyynelien kimmellystä, joskin usein myös naurusta johtuvia.  Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että perheemme kyky kolhiintua ja kompastella on ainutlaatuinen. Eikä muutenkaan aina mene niin putkeen. Mutta reippauden puutteesta meitä ei ainakaan voi syyttää, kuten meille usein on sanottu, kun kerromme Helsinki-Rooma -automatkoistamme ja muista seikkailuista, joita lasten kanssa Suomessa ja Italiassa teemme.  Mutta nyt tarinaan: Lähdimme kahden yön minikaupunkilomalle torstaina aamuvarhaisella Roomasta. Edessä olisi vajaan kahden tunnin ja 130 kilometrin ajomatka Spoletoon , Umbrian maakuntaan . Aikaisin oli syytä lähteä liikkeelle, sillä sisämaahan luvattiin jopa 40 asteen l