Mustikkapasta

Kesäaamujen rakastajana en uskonut, että niistä voi vielä vuosikymmenien jälkeen löytää jonkin uuden, entistäkin ihastuttavamman puolen. Olin väärässä. Ja nyt kerron miten. Aamucappuccinokuppi. Ne ovat taas täällä, autereiset, valoisat, yön haihtuvalta kasteelta uuden päivän arassa lämmössä tuoksuvat kesäaamut. Neljältä verhon takaa hiipivä sarastuksen valo. Kuudelta unen silmistä karistava voimallinen auringonpaiste. Alkanut uusi päivä joka jatkuu käsittämättömät yhdeksäntoista tuntia.  Kaikki kylpee valossa, niin aamuvarhaisen tunnit, iltapäivän viimeiset liepeet kuin koko pitkä, loputonta lähentelevä ilta. Tänään heräsin seitsemältä. Se oli oikeastaan aika myöhään verrattuna moniin muihin aamuihin alkaneena kesänä.  Usein herään jo ennen kuutta. Herään noin vain, itsestään, ilman että mikään erityinen herättää, enkä tunne enää itseäni väsyneeksi. Valon voima on vastustamaton ja ihmeellinen, sillä talviaamuina kaikki ennen kahdeksaa tapahtunut herääminen on kuin suosta yrittäisi itse

Ensin raotan silmiäni, sitten verhoja. Taivas on tukevasti pilvessä kuten se tänä keväänä ja alkukesänä usein on ollut. Tietää lämpömittarista katsomattakin, että lämpötila on 10,5 astetta, viime viikkojen hievahtamaton vakiolämpötila. Kun avaan ikkunan, sisään tulvahtaa raikas syreenintuoksuinen ilma. Kuulen pääskysten äänen. Niiden silhuetit kiitävät taivaalla, korkealla pilvissä. Tietääkö se sadetta vai poutaa, en muista enää.  Täytyy siis olla kesä, koska pääskyset ovat täällä, vaikka jalassani ovat villasukat ja lapsilla yhä paksummat yöpuvut päällään kun he tuhisevat untaan viereisissä sängyssä.  Jotakin erilaista aamussa kuitenkin on. Juhlan tuntua, vaikka erityistä juhlaa ei olekaan. On koulujen loppumisen päivä, lauantai neljäs kesäkuuta, lapset täytyy viimeistä kertaa herättää ennen kuin edessä on kahden ja puolen kuukauden ajaton loma.  Koulujen kevätjuhlapäivä on lakannut olemasta erityinen paitsi silloin, kun tehtiin muutos siirtää päivä kesäkuun ensimmäiseen (tai toukokuu

Tässä postauksessa kirjoitan kymmenen asteen keväästä, etelästä saapuvista jarrutuulista ja muista tämän kevään yllättävistä asioista ja ilmiöistä. Käenkaali kukkii kylmästä huolimatta, terälehdet  supussa mutta kuitekin. Kun tänä aamuna puin kuopukselle hanskoja hänen lähtiessään kerhoon, italialainen mieheni tokaisi paljonpuhuvan kommentin: Jos asuisimme Italiassa, hanskojen pukemisen sijasta nauttisimme nyt 30 asteen lämpötiloista. Niinpä. Tällaisina hetkinä ja keväinä se houkuttelee, lämpimimmillä seuduilla asuminen. Siitäkin huolimatta että Etelä- ja osin Keski-Euroopassakin nyt vallitseva aikainen hellesää on todennäköisesti ilmastonmuutoksen aikaansaamaa eli kaikkea muuta kuin hehkutuksen arvoista. Toukokuussa alkavat hirmuhelteet voivat kuulostaa äkkiseltään kivalta, mutta jos ne jatkuvat kuukausitolkulla syyskuuhun asti, ei enää niin kivaa olekaan. Ihmisellä on viilennyskeinonsa, mutta eniten ilmiöstä kärsii luonto: kuivuutta, puutetta ravinnosta, lajin sopeutumiin vieraita ol

Eilen vietettiin äitienpäivää. Perinteiseen tapaan äitejä muistettiin kukilla ja kakuilla, somepäivitykset täyttyivät lasten askartelemista suloisista äitienpäiväkorteista ja äitien kirjoittamista lauseista, joissa julistettiin lasten olevan maailman tärkein ja ihanin asia ja äitiys elämän paras lahja. Ja niinhän se onkin. Allekirjoitan tuon kaiken täysin.  Mutta helppoa äitiys ei ole. Eikä aina niin ihanaakaan. Tästä osoituksena törmäsin somessa kaiken vaaleanpunaisen äitihötön keskellä myös erittäin rehelliseen ja karun paikkaansapitävään päivitykseen, jossa todettiin äitiyden olevan maailman epäkiitollisin tehtävä: aluksi lapset vievät yöunesi, sitten ruokasi ja aikasi, sitten rahasi. Ja jälkeenpäin saat kuulla hoitaneesi äitiyden päin v*ttua, ja lapset käsittelevät aiheuttamiasi traumoja terapiassa. Kiitos äidit, päivityksessä sarkastisesti sanottiin. Ilman teitä ei olisi traumoja, joita terapioissa purkaa.  Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia äitisuhteistaan, tämä on niin totta. Tu

 Paluu mökin hiljaisuudesta takaisin kaupungin meluun ei ole sujunut äänimaiseman näkökulmasta kovinkaan hyvin. Aamulla seitsemän jälkeen työkoneet herättivät jälleen metelillään, ja nyt seitsemän aikaan illalla ne yhä jatkavat jyrisemistään seinän takana kotikadulla. Punarinta ja mustarastas laulavat sitkeästi koneiden paukkeesta huolimatta, mutta työmaan äänet peittävät ikävästi niiden suloista liverrystä. Kotiinpaluun kauheimmat äänisaasteet koettiin kuitenkin muualla kuin kotikorttelin putkisaneeraustyömaan äärellä. Ja samalla kovimmat äänet, joita korvani ovat koskaan joutuneet kuulemaan.  Hetkeä ennen tärykalvojen kestävyyttä koettelevaa jylinää oli hiljaista ja rauhallista. Hetken piti olla päivän hiljaisin, pakoa kotikadun työmaan hermoja raastavista maan raavinnan, kaivamisen ja mylläämisen äänistä. Suuntasimme koiran kanssa meren rantaan, Talin golf-kentän ja Vermon raviradan väliselle kumpareiselle ulkoilualueelle, jossa virtaa joki ja metsikkö vuorottelee ruohomaaston kanss

Minulla on ollut vapun mökkireissulla hieman raskasta luettavaa. Mukana muutama kirja, osin sattumalta mukaan valikoituneet. Yksi niistä on nimeltään Selviydy äärioloissa ( Juha Jormanainen ja Heikki Karinen ), sen nappasin mukaan kirjastosta hetken mielijohteesta, nykyaikana kun selviytyminen ja varautuminen ovat saaneet konkreettisen sävyn ja lehdet ovat täynnä juttuja jälkimmäisestä. Kirjassa käydään läpi hypotermia, jäihin putoaminen, suunnistaminen erämaassa, vuoristotauti, suuret vuotavat haavat ja niiden ensiapu, evakuointi vuoristo-olosuhteissa, selviytymisen psykologiaa, selviytyminen kotioloissa ynnä muuta. Juha Jormanainen ja Heikki Karinen: Selviydy äärioloissa. Metsäkustannus 2018 Kun luin miehelleni ääneen avohaavaosiota hänen hakatessaan polttopuita saunanlämmitystä varten ja pohdiskelin, että ensi apteekkireissulla täytyisi heti hankkia kiristysside, paineside ja hemostaattia mökkivarusteisiin ja kotiinkin, hän komensi minut muualle manaamaan. Ehkä ajoitus ääneen lukem

Kolinaa, kolketta, ääntä joka syntyy kun teräs raapii maata, ja mikä pahinta, poraamista. Eikä mitä tahansa poraamista, vaan kallionporaamista, kaikista ihmisen luomista äänistä ehkä eniten aivoihin ja mielenrauhaan asti porautuvaa. Sitä kaikkea on äänimaailma kodissamme ollut viime viikkoina ja ehkä jopa kuukausina, en ole jaksanut pysyä enää laskuissa mukana.  Helsingin kaupunki tekee kotikorttelissamme putkisaneerausta. Se tarkoittaa, että kaikki yleiset kadut revitään auki, kaivetaan ja myllätään, vanhat putket vaihdetaan uusiin ja sitten pahimmassa tapauksessa myllätään taas, kun uusissa putkissa onkin ilmennyt jotain vikaa (kuten saneerausurakassa on tähän mennessä valitettavasti tapahtunut). Mylläys ylettyy myös pihoille, sillä saneerauksen yhteydessä kotitaloudet velvoitetaan uusimaan tonttiensa alla sijaitsevat putket. Meidän putkien kaivaus on onneksi jo ohi kuukausia sitten, mutta naapureissa on viime aikoina tapahtunut senkin edestä. Koko talven, koko viime kesän ja syksyn,