Mustikkapasta

Aina kannattaa lähteä hiihtämään. Joinakin päivinä tämä pätee vielä tavallistakin enemmän. Kuten eräänä päivänä viime viikolla, kun hetken houkuttelun jälkeen sain esikoisen innostumaan (taas kerran) hiihtolenkille lähdöstä. Meillä avautuvat lähimetsän takana pienen kävelymatkan päässä koneella vedetyt ladut, jotka ulottuvat Keskuspuistoon saakka. Niille olemme tänä upeana lumitalvena suunnanneet lasten kanssa harva se päivä. Tuona päivänä taivas oli aamupäivällä aurinkoinen, mutta puolen päivän aikaan pilvet sulkivat taivaan ja siitä tuli harmaa. Emme ihan päässeet aurinkohangille hiihtämään kuten monena päivänä olemme päässeet, mutta kevään valoa ja voimaa se ei silti himmentänyt. Latu oli juuri koneella vedetty ja napakka, ja parista plusasteesta huolimatta se kiilteli liukkaannäköisenä päivänvalossa ja lupaili hyviä liukuja.  Aamusta asti tai oikeastaan jo kahden viikon ajan mieltä enemmän tai vähemmän jatkuvasti vaivannut painavuus alkoi väistyä jo siinä vaiheessa, kun ladut t...

Kaikki on kauniimpaa, kun on lunta.  Jo kolmatta päivää jatkuu valkeus. Joka aamu se edelleen tuntuu kuin ihmeeltä, kun verhojen raosta ulos katsoo: ulkona todella on lunta ja pakkasta. En tiedä teistä muista, mutta itselleni viime talven täydellinen lumettomuus on jäänyt lähes traumaattisena asiana mieleen. Sen jälkeen lumi todella on ihme eikä pelkästään tunnu siltä.  Kahden ja puolen päivän lumileikkien jälkeen pystyn nimeämään monta muutakin asiaa, jota lumi on, mitä kaikkea se muuttaa ja mitä ihastuttavaa tuo tullessaan. 1. Aamusta lähtien kaikki on paremmin. On valoisampaa. Lumi hohtaa pimeässäkin tavalla, josta ei voi erehtyä. Äiti, mitä tuolta ikkunasta oikein tulee, kuopus kysyi tänä aamuna kun heräsimme. Valoa, lapseni, vastasin hänelle, kesän valon jo unohtaneelle. Lumen valoa.  2. Aamiaisen jälkeen lähdetään tietysti heti ulos. Ja lounaan jälkeen. Ja illalla vielä uudestaan. Koitapa samaa lumettomina, varsinkin sateisina talvipäivinä. Et saa lapsia ulos mil...

Ei päästy Kauppatorille, ei. Aamulla herätessäni luulin uneksineeni hiihtämisestä. Ai, mutta ei se ollutkaan unta, vaikka toisin voisi luulla. Helmikuinen vesisade ja muutamat lumiläikät maassa kun eivät edusta unelmahiihtokeliä. Helsingin Paloheinässä hiihtäminen on kuitenkin muutakin kuin unta. Sen huomasimme eilen illalla, kun lähdimme jääkiekkopettymystä pakoon tekemään jotain vähän erilaista. 3 kilometrin mittainen tekolumelle vedetty latu toteutti koko talven tähän asti toteutumattoman unelman, hiihtämisen. Kun edellisiin talviin vertaa, niin hiukkasen ankealta se toki tuntui, mutta olosuhteet huomioon ottaen iltalenkki ladulla oli huippujuttu. Ei se kirvelevää kiekkopettymystä kokonaan hävittänyt, mutta ainakin ajatukset ohjautuivat muille laduille. Kun eilinen peli päättyi, tappio oli tosiasia ja mieheni juuri töistä saapuneena ryhtyi lausumaan lohduttavia sanojaan, kulttuurien välinen kuilu revähti äkkiä suunnattomaksi välillämme:

Hyödyllisiä välineitä. Luuletko olevasi tosiliikkuja, kun käyt kaksi kertaa viikossa lenkillä, kerran joogatunnilla ja pari kertaa kuussa uimahallissa? Tällainen liikuntamäärä tekee toki hyvää, mutta painonhallinnan kanssa sillä on yllättävän vähän tekemistä. Yleinen harhaluulohan on, että liikunnalla laihtuu. Tai laihtuuhan sillä, mutta silloin pitäisi liikkua tuntikausia päivässä ja usein vähintään keskiraskaalla sykkeellä. Maratoonarit ja huippu-urheilijat ovat erikseen, tavalliset pulliaiset eivät liikunnalla laihdu. Vaan ruualla. Hyvän ruokavalion rinnalla hyötyliikunta on tosin tehokas apuri laihtumiseen tai ihan vain peruskunnon ylläpitämiseen, jopa kohottamiseen, riippuen lähtötasosta. Perinteiset konstit eli rappuset hissin sijaan, pysäkinvälien käveleminen, auton jättäminen useammin kotiin, olohuonetta ympäri käveleminen puhelimessa lörpötellessä toimivat.  Sen huomasin itsekin eräässä erityisessä elämänvaiheessa:

Tuliaisia Italiaan.   Kuulutko sinä niihin helsinkiläisiin, jotka kaipailevat jo kevättä? Jotka valittavat yöpakkasista ja päivästä toiseen jatkuvasta viimasta, manaavat paikalleen jämähtäneitä lumimassoja ja pelkäävät niiden viipyvän ilonamme vielä kesäkuussa? Minä en. Pitkälle jatkuva talvi tarkoittaa nimittäin yhtä tärkeää asiaa: hiihtokauden jatkumista. Yksi parhaimmista asioista joita kuvitella saattaa, on nimittäin hiihtäminen auringon sulattamilla ja yöpakkasten uudelleen jäädyttämillä kevätladuilla, parhaimmassa tapauksessa häikäisevän auringonpaisteen kera. Vaan nyt taitaa tulla hiihtokaudelleni loppu, enkä kyllä laita sitä tällä kertaa pahakseni. Syy on nimittäin sen verran mukava:

Tyhjä latu - harvinaisuus Paloheinässä. Paloheinän laduilla oli tänään ruuhkaa. Olimme liikkeellä jo kello kymmenen aamulla ja kuvittelimme saavamme nauttia tyhjistä laduista. Perillä kuvitelmat sai unohtaa jo parkkipaikalla - vapaa ruutu löytyi nipinnapin. Liityimme joukon jatkoksi hiihtäjien tasaiseen virtaan laduntukkeemme eli kolmevuotiaan lapsen kanssa. Ärtyneitä katseita ei kuitenkaan näkynyt, sillä himohiihtäjille riitti kyllä omia latuja riittämiin, eikä leppoisia sunnuntaihiihtäjiä tainnut haitata pikkuhiihtäjän ohittaminen.  Ja heitä riitti, niin himo- kuin sunnuntaihiihtäjiäkin. Tuntui, kuin puoli Helsinkiä olisi pyrkinyt laduille juuri tänä lauantaina. Ei heitä siitä voi syyttääkään - ilma oli mitä mahtavin eli keväinen auringonpaiste siniseltä taivaalta. Kun tein oman lenkin Paloheinän pelloilla lapsen ja isän viihtyessä pulkkamäessä, en voinut välttyä ajatukselta, että tässä joukkourheilussa oli jotakin etäisesti hyvin tuttua:

Siskonmakkarakeittoa. Oi, näitä aurinkoisia kevättalven päiviä! Oi aurinkoa, joka saa räystäät tippumaan ja hanget hohtamaan ja valollaan linnut puhkeamaan lauluun. Vuoden selkeästi parhain aika on alkanut: tästä eteenpäin se on menoa nyt kohti kevättä, halusipa tai ei. Ja kukapa ei haluaisi. Aurinkoko saa ihmiset niin innokkaiksi juttelemaan ja hymyilemään tuikituntemattomille, mietin tänään, kun ties monetta kertaa huomasin olevani juttusilla ohikulkijan kanssa tai kohtaavani iloisia katseita. Vaikka taisinhan jo alusta lähtien tietää, missä piili syy siihen, että niin moni sulkeutunut suomalainen heittäytyi tuttavalliseksi. Se sivakoi vieressäni:

Porkkanakuppikakkuja. Harvoin kiinnitän huomiota iltapäivälehtien lööppeihin, sillä niiden tarkoitushakuisuuden tuntien mehevimmänkin otsikon takana on yleensä laiha uutinen. Eilen jäin kuitenkin miettimään näkemääni lööppiä, joka julisti hiihtoladuilla vallitsevan suoranaisen sodan. Tappouhkauksia ja mitä kaikkea kamalaa. Lööpin perusteella ei kohta uskalla lähteä hiihtämään ollenkaan! Lehti jäi ostamatta, joten uutisen sisältö ei selvinnyt tarkemmin. Hiihtolenkkikin jäi väliin, koska lämpötila nousi viiteen plusasteeseen ja lumi hupeni silmissä. Tappouhkauksia ei ladulla ole tullut vastaan eikä muutakaan ikävää käytöstä. Jotkut sekoilevat suunnan kanssa ja hiihtävät vastaantulevan ladulla, mutta siitäkin selvitään yleensä kohteliaisuudella ja joustamisella. Joskus jolkottaa koira vastaan, mutta ei hiihtäjän maailma siihenkään lopu. Niin kauan kuin koira ei käy kiinni lahkeeseen, minun puolestani se saa kävellä missä haluaa - toki omistajan toivoisi olevan sen verran fiksu, et...

Mustikkavoimaa. Se tulee joka kevät yhtä varmasti kuin päivät alkavat pidetä: tunne, että talven aikana on käynyt ihan tunkkaiseksi sekä olo, iho että koko naamavärkki. Kevätaurinko paljastaa kalpean ihon ja löllön olon ja aiheuttaa kuumeisen pohdinnan, mitä voisi tehdä asian korjaamiseksi. Joskus auttaa uusi värikäs vaate, joskus tietoisuus itseruskettavien voiteiden olemassaolosta. Piristystä naaman kalpeuteen tuo yleensä jo se, että pisamien määrä kasvoilla kasvaa aurinkohangilla vietettyjen tuntien myötä. Talven aikana kasvanut hiihtoinnostus hoitaa osaltaan löllöyttä, mutta sisäiseen puhdistukseen ja kehon energisoimiseen pitäisi vielä keksiä jotakin. Lisäboosti vastustuskyvyllekään ei tekisi huonoa. Olisikohan se tänä vuonna pieni mehupaasto? Enkä tarkoita mitään aliravittuna laimeilla litkuilla kituuttamista, vaan silloin tällöin toteutettavia mehupäiviä. Jo päivänkin kestävä pelkkien nesteiden nauttiminen antaa ruuansulatukselle lepoa, hemmottelee vatsaa, energisoi ja p...

Makkara maistuu hiihtäjälle. Suomalaisessa luonnossa on eräs harvinaisen hyvä puoli: Ulkoiluun ja urheiluun käytettävissä oleva pinta-ala laajenee talvisaikaan vaikuttavalla tavalla, kun järvet ja merenrannat jäätyvät. Kuinka moni eteläisempi maa voi kehuskella samanlaisella liikunta-aluekapasiteetin kasvulla, vieläpä täysin ilmaisella? Silti kun jäällä kävelee, tuntuu ettei ainakaan liian moni talvista liikkuma-alueen laajennusta hyväkseen käytä. Harvoissa paikoissa tuntee sellaista tilan, avaruuden ja ihanan yksinäisyyden tunnetta kuin järven tai meren jäällä. Jos muita ihmisiä näkyy, he erottuvat pieninä hahmoina jossakin kaukana valkoisuudessa, tai korkeintaan heitä suihkii harvakseltaan vastaan hiihtoladulla. Sellaiseen valkoiseen autiuteen pitäisi viedä jokainen talvea ihmettelemään tullut turisti. Ainakin monet italialaiset ovat olleet jäämaailmasta aivan innoissaan, kun heitä on sinne vienyt. Useimpia on tosin joutunut ensin hyvän aikaa houkuttelemaan, ennen kuin jalka ...

Lunta Colosseumilla - aivan liian kylmää! Latukoneen juuri vetämä jäisenliukas latu, 7 asteen pakkanen, tuuleton, kirpakka ilma, jonka kruunaa valkoiseksi huurtunut metsämaisema. Mitä muuta hiihtäjä tarvitsee kokeakseen täydellisen liikuntaelämyksen? Minä en ainakaan tänään kaivannut, kun päästelin ikionnellisena menemään kymmenen vuotta vanhoilla voiteettomilla halpissuksillani. Ylläni oli raskausajan peruja oleva jättisuuri toppatakki, kaulassa äidin neuloma käytössä kulunut villahuivi ja päässäni lappilaisen eukon korvaläppähattua muistuttava myssy. Superteknisten varusteidensa kanssa kiitävien himohiihtäjien silmissä näytin takuulla pahimman luokan sohvaperunalta tai ylipainoiselta mummelilta, joka on talven kunniaksi lähtenyt sunnuntailenkille latuja tukkimaan - vaikka lykinkin eteenpäin niin kovaa, kuin puhkikuluneilla suksillani pääsin.  Mutta väliäkö sillä. Parasta oli liikunnan ilo, tunne kun suksi kiitää ladulla ja pakkasen puraisut poskilla. Jokusen hiihtäjän ohi...