Mustikkapasta

Ensimmäisenä aisteihin tarttuu tuoksu. Tietenkin, tuoksuthan jäävät muistiimme vanhemmin kuin mikään muu aistimus - maku, tuntemus, näkö- tai kuulohavainto. Tuoksut piirtyvät syvimmälle, ne muistaa aina.  Metrotunnelissa tuoksu on yhä sama kuin se oli lapsuuden harvoina, jännittävinä metromatkoina. Tai nuoruudessa, niinä lukemattomina kertoina kun aamu-unenpöpperöisenä matkustin kouluun Herttoniemeen ja iltapäivällä sieltä takaisin. Puhumattakaan ilta-aikaisista metromatkoista, kun matkustin ystäväni luokse Itä-Helsinkiin ja sieltä kotiin päin, keskustan ja sen yöelämän kautta.  Tunnelma oli metrossa aina erilainen vuorokaudenajasta riippuen. Aamuisin unettava, uuden päivän lupauksen tai vaivalloisuuden sisällään pitävä. Iltapäivisin kevyempi, kotiinpaluun kiihkeän odotuksen sävyttämä.  Iltaisin metrossa väreili päivän rasitusten aiheuttaman väsymyksen lisäksi odotus: mitä kaikkea ilta vielä toisikaan mukanaan, mitä hauskaa ja ihanaa, ainakin heidän mielissään jotka oliva...

 Paluu mökin hiljaisuudesta takaisin kaupungin meluun ei ole sujunut äänimaiseman näkökulmasta kovinkaan hyvin. Aamulla seitsemän jälkeen työkoneet herättivät jälleen metelillään, ja nyt seitsemän aikaan illalla ne yhä jatkavat jyrisemistään seinän takana kotikadulla. Punarinta ja mustarastas laulavat sitkeästi koneiden paukkeesta huolimatta, mutta työmaan äänet peittävät ikävästi niiden suloista liverrystä. Kotiinpaluun kauheimmat äänisaasteet koettiin kuitenkin muualla kuin kotikorttelin putkisaneeraustyömaan äärellä. Ja samalla kovimmat äänet, joita korvani ovat koskaan joutuneet kuulemaan.  Hetkeä ennen tärykalvojen kestävyyttä koettelevaa jylinää oli hiljaista ja rauhallista. Hetken piti olla päivän hiljaisin, pakoa kotikadun työmaan hermoja raastavista maan raavinnan, kaivamisen ja mylläämisen äänistä. Suuntasimme koiran kanssa meren rantaan, Talin golf-kentän ja Vermon raviradan väliselle kumpareiselle ulkoilualueelle, jossa virtaa joki ja metsikkö vuorottelee ruohomaas...

Alkukesän kukkia. Suomen kesä - niin kaunis, niin lyhyt. Varsinkin tänä vuonna, jolloin lähdin Italiaan puolessavälissä kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin poikkeuksellinen helleaalto saapui Suomeen, ja tulin takaisin tasan viikko sitten, kaksi päivää sen jälkeen kun poikkeuksellinen helleaalto Suomessa oli loppunut.  Minulle Suomen kesä kesti parisen viikkoa, toukokuun lopusta kesäkuun puoleenväliin. Muistan alkukesästä kuitenkin kaiken, mikä on tarpeellista muistaa: vaaleanvihreyden, linnunlaulun, päivä päivältä lisääntyvän valon, tuomen, kielojen, syreenin ja pihlajankukkien tuoksun, alppiruusujen violetin ja roosan sävyt. Sen keskeltä lähdin, saavuin Italian helteeseen ja paahtuneen ruohon tuoksuun, pääskysten viuhahteluun ja lauluun Rooman kattojen yllä.  Seitsemän viikkoa kului ja pääskysiä näkyi Rooman kattojen yllä yhä vähemmän ja lopulta ei enää lainkaan. Minne ne oikein menivät, eteläänkö jo suuntasivat saatuaan poikueensa kasvatettua vai minne, pohjoiseenko jossa yhä...

Aperitivo con un amica - alkumalja ystävän kanssa.  Ilman pientä yksityiskohtaa muutoksesta ei olisi ollut merkkiäkään. Kaikki näytti ja tuntui Helsingin keskustassa siltä kun se ennen vuotta 2020 aina kesän kynnyksellä näytti: ihmisiä sankoin joukoin kaduilla ja puistoissa, Esplanadin puisto oli tungokseen asti täynnä ja valkea paljas iho loisti, kun mikroshortseihin pukeutuneet tytöt  ja naiset ja t-paitasilleen heittäytyneet pojat ja miehet kansoittivat maisemaa.  Vain se seikka että monilla oli maski kasvoillaan , paljasti että jotakin oli toisin.  Katusoittaja loihti kitarallaan tunnelmaa joka toi tuulahduksen jostakin etelämmästä, lämpimämmästä, paremmasta maailmasta. Lokit kirkuivat sinisellä taivaalla, kärkkyivät makupaloja katugrillien liepeillä ja pitivät yllä illuusiota siitä että lokkeja on maailmassa aivan riittävästi, liiaksikin asti vaikka oikeasti esimerkiksi selkälokit ovat Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi; se että lokit hakeutuvat...

Esplanadi jouluvalaistuksessaan. Kun elämä ja maailma on tarpeeksi epänormaalissa tilassa, mitä ihminen kaipaa eniten? Jotakin normaalia tietenkin, jotakin tuttua ja siten turvallisen tuntuista.  Siksi teimme eilen jotain uhkarohkeaa (niin sitä kai näinä aikoina voi kutsua) eli matkustimme lähijunalla keskustaan katsomaan Stockmannin jouluikkunaa. Kaiken muun olemme tänä jouluna jättäneet, harvat auki olevat joulumarkkinat ja -polut, myyjäiset ja konsertit, puhumattakaan koulujen joulujuhlista joita ei edes järjestetä.  Tälle perinteelle ei enää voitu tehdä samalla tavalla! Ajattelin lapsiani, joilla on käynnissä yksi heidän lapsuutensa ainutlaatuisista jouluista; olisinko voinut sanoa heille vielä jouluikkunoidenkin kohdalla: peruttu koronan takia.   Reissua keskustaan suunniteltiin ja odotettiin hartaasti siitä asti kun joulukausi marraskuun lopulla alkoi. Aina tuli jotakin estettä: flunssaa, karanteenia, äidin työasioita sille viikonpäivälle kun esikoinen pääsee aikais...

Jouluvalojen heijastus ikkunassa pehmentää pimeyden. Nyt se on täällä. Kaikista pimeistä päivistä kaikkein pimein. Olemme näiden leveysasteiden lyhyimmän päivän vaiheessa - viikko vielä, ja päivän lyheneminen lakkaa. Taivasta on jo päiväkausia peittänyt paksu pilvipeite. Yöstä asti on satanut kaatamalla. Ulos tuskin uskaltaa vilkaista, varsinkin kun pihalyhdyn kynttiläkin on yön aikana sammunut.  Märän asfaltin kiilto ja vesilätäköt tummalla, liejuksi muuttuneella pihanurmikolla eivät ole kaikkein kauneinta katseltavaa, kun on viikko jouluun. Koko päiväksi on luvattu sadetta, ja säätiedotukset lupailevat pilvistä ja matalapainetta niin pitkälle kuin ennusteet yltävät.  En ole syyttä paasannut koko syksyn täällä blogissa ulkona vallitsevasta pimeydestä, suomalaisen syksyn ja (nyky)talven tummemmasta puolesta. Eikä ihme, että pimeys on vuosien myötä tuntunut vaan raskaammalta. Nyt sille nimittäin tuli faktaa ja tieteellistä selitystä tuekseen: Suomi, tarkemmin sanottuna Etelä-S...

Marraskuinen Töölönlahti. Matkustin tänä aamuna bussilla keskustaan. Toisen kerran tänä vuonna. Kyllä, toisen kerran. Edellinen kerta tapahtui Runeberginpäivänä, jolloin vein hampaansa täräyttäneen kuopuksen hammasklinikalle Meilahteen. (Tapahtumasta voi muuten lukea täältä blogistakin, tekistä nimeltä Huuli auki, hampaat irti - väärä valinta risteyksessä ja suunta kohti tapaturmaa ).  Sen jälkeen tuli korona ja kaikki sen tuomat muutokset. Kotiin käpertyminen, etäisyydet, väkijoukkojen välttäminen. Kevät meni kokonaan kotona ja luontopoluilla, kesän harvat keskustareissut teimme pyörällä ja ellen aivan väärin muista, niin vain kaksi tai kolme kertaa junalla. (Lue aiheesta esimerkiksi tekstit  Pyörällä Oodiin ja muita asioita, jotka korona on opettanut tekemään toisin  tai  Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa ) Kauppakeskuksissa en ole käynyt maaliskuun jälkeen muuta kuin 3-4 kertaa pyörällä lähikauppakeskuksessa Kaaressa t...