Mustikkapasta

Kevät, cappuccino ja terassin maalaus. Viime viikonloppu oli heräämisen hetki. Lämmintä, aurinkoa, t-paitakelejä. Lämpimän sään myötä elämä on sellaisilla pientaloalueilla joilla asumme alkanut vastustamattomasti vyöryä ulos pihoille. Ihmiset ryömivät ulos talvikoloistaan, räpyttelevät silmiään valossa ja venyttelevät talven aikana kangistuneita sosiaalisuustaitojaan.  Vaihdellaan kuulumisia aitojen yli. Kuka korjaa kattoa, kuka öljyää terassia, kuka kaivaa grilliä esille ja kuka kuopsuttelee kasvimaata. Lapset juoksevat kasvun kynnyksellä keikkuvalla nurmikolla ja ilta vasta alkaa kuudelta, talviseen nukkumaanmenovalmisteluaikaan.  Meidänkin viikonloppumme ja vielä tämä alkuviikko on kulunut tiiviisti ulkona, muun muuassa terassin ja terassikalusteiden pesussa ja öljyämisessä. Nyt olen saanut kaksinkertaisen öljyämisurakan valmiiksi ja katselen työni jälkeä porottavan tuntuisessa auringonpaisteessa. Lämpö heryttää puuöljyn löyhkäämään niin että olen saamaisillani siitä päänsä...

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa, ...

F niin kuin Ferrante.  Aika ajoin blogimaailmassa törmää näihin haasteisiin. Useimmiten jätän ne väliin, mutta tätä haastetta en voinut ohittaa. Sukunimeni kirjain on sen verran "outo" suomalaisittain, että jo ajatus sillä alkavien sanojen keksimisestä kokonaisen postauksen aiheen verran kutkutti. Sillä jos muuten pelkään ja välttelen haasteita, niin kirjoittamiseen liittyviä haasteita en! Kiitos aviomieheni, olen saanut tämän F-alkuisen sukunimeni. Hauska sattuma on, että yksi maailman tämän hetken tunnetuimmista kirjailijoista valitsi taiteilijanimekseen Elena Ferrante. Kukaan ei tiedä kuka salanimen takana kirjoittaa, mutta taitava hän on, siitä ei ole epäilystä. Hänestä(kin) olen kirjoittanut toisaalla blogissa, esimerkiksi postauksessa Elena Ferrante, loistava (salanimi)kirjoittaja . Toivoisin jonakin päivänä saavani edes murto-osan hänen lahjakkuudestaan ja tarinankertojakyvyistään. Siinä tapauksessa meillä voisi Suomessa olla oma kirjailija-Ferrante. Tai sitten ...

Italialaisessa leikkipuistossa muistutetaan väkivallan olevan kyvyttömien viimeinen piilopaikka. "Eivätkö lapset vieläkään ole päiväkodissa?" Tämän kysymyksen olen kuullut monta kertaa, kaikkein useimmin erään läheisen ihmisen suusta (kerron myöhemmin, kenestä on kyse). Olen myös oppinut vastaamaan siihen ilman puolustusasennetta. Eivät ole. Olen oppinut hyvin, tuleehan minulle aivan kohta peräti kymmenes kotiäitivuosi täyteen. Kyllä, olen ollut lasten kanssa kotona kohta kymmenen vuotta - yhden neljäsosan elämästäni. Tämä monen mielestä kotonaolon pituudeksi ikuisuusaika ei ole minusta itsestäni tuntunut koskaan kuluvan hitaasti, päinvastoin. Ajallahan on toki kyky kulua sekä hitaasti että nopeasti yhtä aikaa, esimerkiksi pimeinä talvipäivinä lasten sairastaessa uuvuttavan hitaasti, mutta samalla koko talvi vilahtaa ohi hujauksessa. Suomessa pitkä kotiäitiys on sen verran harvinainen ilmiö ja koko ajan harvinaistumassa, että olen useammankin kerran ajatellut, että ...

Elena Ferrante: La vita bugiarda degli adulti Tässä postauksessa aion kirjoittaa "arvostelun" Elena Ferranten  vielä suomentamattomasta uutuusromaanista La vita bugiarda degli adulti. Jotta ymmärtäisit, miksi laitan arvostelun lainausmerkkeihin, palaan ensin hieman ajassa taaksepäin. Helteinen päivä kaksi ja puoli vuotta sitten. Albano-järven yllä ilma väreilee kuumuudesta, helle makaa kaiken yllä eikä tuulenvirekään liiku. Lapset leikkivät aurinkohattujensa alla rantahiekassa, kohta heidät täytyy komentaa varjoon, paahtuvat muuten, mokomat. Mutta ei ihan vielä, ensin luen vielä yhden luvun, ja vielä yhden. Vauva on herännyt päiväunilta jo ajat sitten, pidän häntä toisella kädelläni sylissäni, toisessa on kirja, onneksi hän on tyytyväinen ja helppo vauva jonka hoitaminen onnistuu välillä vaikka toisella kädellä. Istumme ison puun alla rantakahvilan vieressä enkä tiedä, mitä minulle on tapahtunut. En vain voi jättää kirjaa käsistäni! Sellaista ei ole tapahtunut e...