Mustikkapasta

Viime yönä se kulkeutui avonaisesta ikkunasta ja parvekkeelta sisään, yhdessä roomalaisen yöllisen äänimaailman kanssa: kastuneen asfaltin yhtä aikaa raikas ja tunkkainen tuoksu.  Kaukana lauennut auton varashälyttimen ujelsi, yksittäinen tuhatta ja sataa korttelin läpi ajava tuunattu auto mölisi, alapihan kissa mourusi. Kevyt, hikinen uni oli keskeytynyt näihin ääniin ja siksi haistoin sateen tuoksun, kaivatun, odotetun. En kuullut pisaroiden ääntä mutta ehkä sade oli lakannut jo, ehkä oli satanut vain muutama pisara, sittenkin vain muutama. Iltataivaan pilvet. En saanut sitä koskaan tietää, sillä aamulla sateesta ei ollut enää jälkeäkään. Nyt en enää tiedä, uneksinko sen kaiken vai oliko se totta. Illalla tummia pilviä kyllä kasaantui taivaanrantaan, mutta usein ne sinne jäävätkin pyörimään ja kiertävät lopulta pois. Kuten ne ovat täällä Rooman seuduilla tehneet jo helmikuusta asti. Niin pitkä aika on siitä, kun on viimeksi kunnolla satanut. Sen jälkeen on eletty ennätyksiä hipov...

 Paluu mökin hiljaisuudesta takaisin kaupungin meluun ei ole sujunut äänimaiseman näkökulmasta kovinkaan hyvin. Aamulla seitsemän jälkeen työkoneet herättivät jälleen metelillään, ja nyt seitsemän aikaan illalla ne yhä jatkavat jyrisemistään seinän takana kotikadulla. Punarinta ja mustarastas laulavat sitkeästi koneiden paukkeesta huolimatta, mutta työmaan äänet peittävät ikävästi niiden suloista liverrystä. Kotiinpaluun kauheimmat äänisaasteet koettiin kuitenkin muualla kuin kotikorttelin putkisaneeraustyömaan äärellä. Ja samalla kovimmat äänet, joita korvani ovat koskaan joutuneet kuulemaan.  Hetkeä ennen tärykalvojen kestävyyttä koettelevaa jylinää oli hiljaista ja rauhallista. Hetken piti olla päivän hiljaisin, pakoa kotikadun työmaan hermoja raastavista maan raavinnan, kaivamisen ja mylläämisen äänistä. Suuntasimme koiran kanssa meren rantaan, Talin golf-kentän ja Vermon raviradan väliselle kumpareiselle ulkoilualueelle, jossa virtaa joki ja metsikkö vuorottelee ruohomaas...

Koiranpentumme Greta on jo sen ikäinen, että se saa ensimmäiset rokotuksensa. Joulunpyhien mentyä kannoin sen eläinlääkäriaseman kynnyksen yli (se ei tosiaankaan suostunut itse kävelemään, kaikkialla muualla ennakkoluulottoman reipas pentu) saamaan nelosrokotuksen, eli suojaa kennelyskää, parvoa, penikkatautia ja tarttuvaa maksatulehdusta vastaan. Kuten lastenikin rokotuksissa, myös koiran kohdalla vähän hirvitti tuollaisen superkombon tuikkaaminen pienen elävän olennon ihoon, mutta ne vain ovat asioita joiden kanssa joutuu hyppäämään tuntemattomaan silmät kiinni ja kädet ristissä parasta toivoen.  Eläinlääkäri mainitsi ennen piikin tuikkaamista mahdollisista haittavaikutuksista (väsymys, huonovointisuus), joista osa saattaisi tulla lähipäivinä ja jotkut kahden viikon jälkeen. Harvinaisen mutta vakavan anafylaktisen shokkireaktion varalta koiran kanssa piti pysytellä vartin verran eläinlääkäriaseman läheisyydessä.  Tämän henkeä uhkaavan reaktion pystyy eläinlääkäri yleensä hoi...

Koiranpentumme Greta on nyt asustellut meillä kolmisen viikkoa. Kahdeksanviikoisen, eläväisen ja energisen koiran tupsahtaminen keskelle lapsiperheen arkea on sujunut mutkattomasti - hän on päässyt kaltaistensa seuraan eli vauhtia, ääntä ja leikkiä riittää. Niin sisäsiisteyskasvatus kuin unirytmi ovat hyvällä mallilla, .itä nyt muutama yö kului emoikävää vinkuvan pennun kanssa heräillessä.  Nykyisin koira nukkuu sikeästi jo aamukahdeksaan ja onneksi nukkuukin sillä päivät ovat sitten täynnä touhua. Olin ehtinyt jo unohtaa, että koiranpennut tosiaan nappaavat ihan kaiken suuhunsa jos silmä välttää. Kokeilevat hampaitaan joka tuolin jalkaan. Luulevat että kaikki kodin esineet ovat sen leikkikaluiksi tarkoitettuja viihdykkeitä. Mukaan lukien joulukuusi näin joulun aikaan. Olemme sosiaalistaneet koiraa parhaamme mukaan ja tautiajan rajoitukset huomioon ottaen. Se on tarkoittanut muun muuassa Tuomaan markkinoilla Helsingin keskustassa käyntiä autokyydillä, jossa yhteydessä tuli tutuksi...

Joulu on taas jo? Ensimmäinen ihme tulee heti alkuun: että olemme jo tässä vaiheessa syksyä. Aika on mennyt rytinällä, nyt voi todella sanoa niin ja kirjaimellisesti. On tapahtunut asioita jotka ovat saaneet ajan menettämään lopullisesti jarrunsa, liian paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, asiat ovat hyökyneet päälle ja vain hädin tuskin olen päivien kulun laitamilla onnistunut roikkumaan mukana.  Läheltä piti että en pudonnut ajan ulkopuolelle niinä viikkoina, kun makasin sängyn pohjalla uupuneena hengitysinfektiosta jonka kourissa olin, mutta monin verroin uupuneempana kaikesta muusta mitä oli tapahtunut ja yhä tapahtui.  Piti tulla tuikitavallinen syksy, tavanomaisena ja ainoana "uhkanaan" pimeyden lisääntyminen ja arjen paineiden kestäminen. Ja vaikka ilmassa oli jo loppukesästä lähtien jotakin muutakin uhkaavaa - tajuan sen nyt, jälkeenpäin - en osannut tietoisesti varautua mihinkään muuhun kuin edellä mainittuihin haasteisiin.  Kävin Lapissa, kävin talviuimassa, ki...

  Koti ilman koiraa on tyhjä ja hiljainen, perhe ilman koiraa omituinen - on kuin jotain puuttuisi. Ja niinhän puuttuukin! Rapsutuskaveri, hassuttelukaveri, lenkkikaveri, sotkijakaveri.  Meillä on nyt puoli vuotta takana koiratonta elämää. Koiramme Nera jouduttiin laskemaan parempiin maailmoihin, kun sen lähestyvä 16 vuoden ikä alkoi painaa ja terveys pettää. (Lue aiheesta halutessasi postaus  täältä ) Kesä meni siitä toipuessa, totuttelussa tunteeseen että perheestä puuttuu heiluva häntä ja aina iloisena tulijoita odottava kotivahti. Vieläkään ei kokonaan olla toivuttu, Neran kaltaisesta koirasta luopuminen on kova paikka. Kun koira elää oikein vanhaksi, sen luonteesta jalostuu puolia joita nuorissa tai keski-ikäisissäkään ei vielä ole, ja vasta silloin alkavat ne parhaat, sielukkaimmat koiran vuodet.  Ne vuodet jolloin omistaja tuntee koiransa läpikotaisin, melkein kuin itsensä. Puolesta ajatuksesta ja eleestä ymmärretään puolin ja toisin toisen aikomuksia ja aivoi...

Sateen ropina kantautuu avonaisesta ovesta sisälle. Ulkoa kulkeutuu kostean uhkea alkukesän tuoksu: tuomenkukkia, märkää ruohoa, vastapuhjenneita koivunlehtiä, villisti kasvavaa vihreyttä.  Tavallisina aikoina tällaiset sadepäivät yhdessä kesän tulon kanssa ovat tarkoittaneet sitä, että yhdessä lasten kanssa avonaisesta ovesta ravaa jatkuvasti sisään ja ulos perheemme koira. Tällaisien päivien aromeihin on siis voinut laskea märän koiran hajun ja kuraiset tassunjäljet lattioilla.  Nyt mitään sellaista ei näy eikä tunnu. On vain pienten ja vähän isompien kumisaappaiden sekamelska eteisessä ja se kuran ja hiekan määrä, jonka lapset sisään kantavat, ei enempää.  Olemme eläneet tasan kaksi viikkoa ilman koiraa. On todella vasta kaksi viikkoa sitten kun saatoimme koiramme viimeiseen uneen tässä samaisessa keittiössä jossa parhaillani kirjoitan tätä postausta. Kun käännän hiukan päätäni oikealle, näen paikan jossa se tapahtui: uunin edessä ruokakupin vieressä, siinä missä koira...

En ole lakannut olemasta, vaikka blogini päivittämisessä onkin oman mittapuuni mukaan todella pitkä väli. Olen olemassa vaikka tuntuukin että osa minusta on kuollut viikko sitten kuolleen koirani mukana, niiden vuosien mukana jotka se kanssamme eli ja kaikkien niiden muistojen joissa se oli mukana.  Elämäni parhaat vuodet , niin minusta juuri nyt tuntuu. Ne kuusitoista vuotta jotka koirani eli ja kaikki tapahtumat jotka sen elinaikana tapahtuivat. Elämän parhaat vuodet. Eikä näin tunnu vähiten siksi, että noiden vuosien aikana tulin äidiksi ja sain kolme lasta. Ja koirasta tuli tavallaan neljäs lapseni. Pari yötä sen jälkeen kun koiramme Nera oli kuollut (lue edellinen postaus: Jäähyväiset rakkaalle hännänheiluttajallemme - Nera in memoriam ), näin merkillisen unen: Laitan keittiössä ruokaa, kun yhtäkkiä iskee kauhea kipu. Minä synnytän! tajuan ihmeissäni ja onnessani. Minusta on aina ollut kiva synnyttää, nyt pääsen taas siihen hommaan. Ei aikaakaan, kun jotakin tuntuu tulevan u...