Mustikkapasta

F niin kuin Ferrante.  Aika ajoin blogimaailmassa törmää näihin haasteisiin. Useimmiten jätän ne väliin, mutta tätä haastetta en voinut ohittaa. Sukunimeni kirjain on sen verran "outo" suomalaisittain, että jo ajatus sillä alkavien sanojen keksimisestä kokonaisen postauksen aiheen verran kutkutti. Sillä jos muuten pelkään ja välttelen haasteita, niin kirjoittamiseen liittyviä haasteita en! Kiitos aviomieheni, olen saanut tämän F-alkuisen sukunimeni. Hauska sattuma on, että yksi maailman tämän hetken tunnetuimmista kirjailijoista valitsi taiteilijanimekseen Elena Ferrante. Kukaan ei tiedä kuka salanimen takana kirjoittaa, mutta taitava hän on, siitä ei ole epäilystä. Hänestä(kin) olen kirjoittanut toisaalla blogissa, esimerkiksi postauksessa Elena Ferrante, loistava (salanimi)kirjoittaja . Toivoisin jonakin päivänä saavani edes murto-osan hänen lahjakkuudestaan ja tarinankertojakyvyistään. Siinä tapauksessa meillä voisi Suomessa olla oma kirjailija-Ferrante. Tai sitten ...

Seinä Surf House Helsingissä Triplan Down Underissa. Kolmas hiihtolomapäivä valkenee ikkunan takana, istun aamucappuccinoni ääressä kuten tavallista. Lasten leikkien äänet kantautuvat olohuoneesta, pian alamme tehdä lähtöä geokätköilemään. Yksi aamu lukemattomien samankaltaistensa joukossa, joista muodostuu päivieni ketju, elämäni, sen ensimmäisestä päivästä vihoviimeiseen, sitten joskus. Kaikkien lähtemisien ja lähtemättä jättämisien elämä. Eilen, vastoin sitä mitä olin juuri kirjoittanut eli voimakkaasti kotonaoleilun ja leikkimisen puolesta aivan riittävänä hiihtoloma-aktiviteettina, lähdimme iltapäivän puolella kuitenkin pois kotoa. Olimme jo päiviä sitten suunnitelleet ystäväperheen kanssa tapaamista tiistaina  Triplan Down Underissa , mutta sitten heille tulikin este. Päätin kuitenkin lähteä käymään siellä lasten kanssa, olimmehan jo ehtineet innostua ajatuksesta ja ehtisihän sitä sitten illan taas leikkiä. Down Underissa oleva Surf House Helsinki oli mukava kokemus,...

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija.  Tänään maanantaina 27. tammikuuta on Holokaustin uhrien muistopäivä , jota Suomessa vietetään vainojen uhrien muistopäivän nimellä. Liioittelematta voisi sanoa, että se on jollekin asialle omistetuista päivistä tärkeimpiä, ellei tärkein. On hyvä että omistamme päiviä suomen kielelle, kirjoille, naisille, äideille ja lemmikkieläimille, mutta mikään niistä ei merkitse mitään, jos unohdamme ihmisyyden, kuten vainoissa ja kansanmurhissa käy. Natsien hirmutöissä eivät merkinneet mitään kielet, kirjat, sukupuolet, äidit tai edes pienet viattomat lapset. Kun ihmisyys riisutaan ja ihminen kadottaa sielunsa, ei jää jäljelle mitään. On vain pahuutta jolle ei löydy pohjaa, ei reunoja. Siinä ei auta mikään kirjaviisaus, ei humanismi, eivät edes korkeammat voimat. Kirjaroviot paloivat natsi-Saksassakin, kirkko oli pelkkä kuollut kirjain ja osa natsismin koneistoa, humanismin ihmiskäsitys poljettiin maahan ja poltettiin krematorioissa kuuden miljoon...

Aurinko laskee, tuleeko uni? Tänä aamuna tarvitsen aamucappuccinoa enemmän kuin pitkään aikaan. Takana on vähän huonosti nukuttu yö, kun esikoinen potee kuumeista flunssaa ja sen tiimoilta tuli yöherätyksiä. Niiden välissä en aina saanut uudelleen unta, ja kun uni kunnolla karkaa, on sitä yhä mahdottomampi saada kiinni.  Kaikki unettomuudesta kärsivät tai kärsineet tietävät tämän varsin hyvin. Mitä enemmän nukahtamista ajattelee, sitä vaikeammaksi se käy. Ajatukset kyllä käyvät, ne saavat väsymyksestä ja unen odottelusta voimaa ja lopulta uni ei ainakaan kaikilta niiltä ajatuksilta tule. Minun unettomuudellani on pitkä tarina. Olen nukkunut huonosti eri syistä useissa jaksoissa elämässäni. Usein unettomuuteni on silkkaa herkkäunisuutta: herään pienimpäänkin ääneen tai pienikin vaivaava ajatus pitää minut hereillä. Ennen lasten syntymää saatoin valvoa kokonaisia öitä, koska uni ei vain tullut. Lasten synnyttyä uniongelmani ovat kadonneet, tämä on ihme jota en vieläkään l...

Uni menneisyydestä. Näin viime yönä unta exästäni. Ensirakkaudestani tarkemmin sanoen. Se oli kuumottava uni, vaikka mitään kuumottavaa ei unessa tapahtunutkaan, vain se että hän istui yhtäkkiä olohuoneen sohvallamme ja minä toisessa päässä sohvaa halvaantuneena paikoilleni hämmästyksestä. Äitini istui olohuoneessa myös, olin aikuinen ja nuori yhtä aikaa (tällaisia unia näen usein varmaankin siksi koska asun lapsuudenkodissani, siitä voi lukea lisää täältä  ) enkä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Piti ainakin varoa mitä äiti sanoisi, ja sitten jossakin unen laitamilla hääräsi myös aviomieheni läsnäolo - vaikka en unessa ollut edes naimisissa vaan kuten unissa usein, aikatasot sekoittuivat ja tosielämän loogisuudet ja lainalaisuudet eivät niihin päde. Sitten huomasin että äitini katsoi muualle ja uskalsin lähestyä exääni. Niin kauan aikaa kuin aikoinaan toivoinkin että hän tulisi luokseni (asuimme eri maissa), ja nyt hän oli siinä, aivan väärään aikaan ja aivan liian myöhään. ...

Luontokuvanäyttelyssä.  Viikon taidepäivä eli (lähes)viikoittainen tapamme käydä lasten kanssa jossakin kulttuurikäynnillä osui jälleen torstaille. Suuntana oli luontovalokuvanäyttely Helsingin Kanneltalossa, Veden äärellä -niminen Luontokamerat ry:n toteuttama näyttely, joka kiertää tämän ja ensi vuoden aikana Suomea. Maaliskuun ajan se on ollut Kannelmäessä, tänään perjantaina viimeistä päivää.  Näyttelyn nettisivuilla  voi käydä katsomassa, missä ja milloin näyttely on nähtävillä. Kannattaa nimittäin käydä ja onneksi kävimme! Luontovalokuvaus on aina ollut suuri ihailun kohteeni, taidemuotona yksi suosikkejani. En lakkaa hämmästelmästä niitä taianomaisia yksityiskohtia, joita kuvaajat onnistuvat vangitsemaan. Ihmeellinen luonto jaksaa aina vaan ihastuttaa, ja suorastaan tunnen kuinka kuvia katsoessani sisälläni viiltää haikea kaipaus olla yhä osa sitä, minä luontoyhteyteni surullisesti kadottanut nykyihminen. Ja sitten luontokuvat pistävät tietysti ajattelemaan...

Ei lihapullia vaan falafelpullia Ainakin kaikki naiset tietävät sen tunteen, kun avaa pitkästä aikaa vanhan hajuvesipullon korkin, ja tuoksun mukana mieleen tulvahtaa äkkiä tuhat ja yksi muistoa vuosien takaa. Miehistä en ole niin varma, sillä ainakaan oma mieheni ei kuulemma saa päähänsä yhtään mitään, vaikka kuinka nuuskuttelee vanhoja partavesiään. Joka tapauksessa ruuan kanssa voi joskus käydä kuten naisilla hajuveden - minulle niin kävi eilen. Kun upotin hampaani hummusta pursuavaan falafelpitaleipään, tuli hetkeksi olo, kuin olisi istunut jossakin ihan muualla kuin oman kodin keittiössä. Kiitos ilmiöimäisten kokkaustaitojemme, minä ja ystäväni olimme kuin olimmekin siis onnistuneet tekemään hummuksesta autenttisen israelilaisen hummuksen veroista. Eivätkä falafelpullatkaan paljon jälkeen jääneet alkuperäisistä esikuvistaan. Tosin siitä on niin kauan kun olen viimeksi päässyt aitoja israelilaisia makuja maistelemaan, että en ehkä enää muista, mihin verrata. Silti ruuan aih...