Mustikkapasta

Taivaalta sataa märkiä rättejä, lopputalven lunta joka muodostuu loskaiseksi hyhmäksi plussakelien kutistaman hangen ja aurausautojen liukastelutantereeksi muuttaneiden kävelyteiden päälle. Kuorruttaa puut ja taittaa niiden oksat kohti maata, raskaan taakan alla. Katselen lumihiutaleita ja ajattelen Ukrainaa, jossa tällä hetkellä sataa taivaalta jotakin aivan muuta kuin lunta. Ajattelen hälytyssireenejä, jotka ulvovat Kievissä. Ajattelen ihmisten, lasten, eläinten hätää. Heitä jotka menettävät tässä kaikessa lapsensa, puolisonsa, sisaruksensa, ystävänsä, rakastettunsa, kummilapsensa, naapurinsa. Tai henkensä. Ajattelen kaikkia niitä vuosia ja kohta jo vuosikymmeniä (sen verran vanhoja jo olemme), jolloin erään ystäväni kanssa olen puolileikilläni mutta totisia ajatuskulkuja paljastaen puhunut Venäjän uhasta ja siitä, että tsaariaikojen ihannointi ei ole siellä koskaan loppunut; jonakin päivänä se vielä hyökkää ja kukaties vielä meillekin. Olemme jo lukiossa pohtineet näitä asioita ystä

Siitä on ollut puhe vuosikausia. Sen jälkeen kun tyttäremme syntyi ja sai nimensä, olemme sitä toistelleet: jonakin päivänä viemme hänet Lappiin katsomaan revotulia. Lapsia syntyi kaksi lisää, ja yhä vain puhuimme saamatta kuitenkaan aikaiseksi. Kaikilla lomillamme, kesäisin, jouluina, pääsiäisinä, suuntasimme aina Italiaan tai korkeintaan Itä-Suomeen mökille. Lappi ja revontulet siirtyivät aina vain kauemmaksi. Tarvittiin maailmanlaajuinen viruspandemia ja Italian-matkojen vaikeutuminen ja muuttuminen vähemmän houkuttelevaksi, suorastastaan välttämättömäksi kerran vuodessa suoritettavaksi velvollisuudeksi, jotta asiaan tuli muutosta. Muut loma-ajankohdat vuoden aikana vapautuivat Italialta ja sitä myöten lomiin varatut rahavarat. Nyt jos koskaan oli aika Lapille ja revontulille! Nyt lapset, nyt lähdetään katsomaan revontulia.  Varasimme majoituksen hyvissä ajoin syksyllä vähän summamutikassa hyväntuntuisesta paikasta tarpeeksi pohjoisesta ja sopivalla hinnalla. Paikkakunta oli Äkäslom

Some-maailma on julma maailma. Siellä pesii paljon pimeitä voimia, vihaan verhoutuneita pelkoja ja hämmennystä, myös silkkaa vihaa josta kumpuaa jotakin niin mustaa, ettei sitä edes peloilla tai hämmennyksellä voi selittää.  Se maailma ei ole herkkiä varten, ei kilttejä, empaattisia ja hyvää muille tahtovia. Jotta herkkä siellä jaksaisi, on kasvatettava kuori pahuutta ja pahantahtoisuutta vastaan. Tai sitten on oltava tarpeeksi vahva motiivi, miksi olla keskusteluissa mukana ja laittaa itsensä alttiiksi, jakaa itsestään ja sydämestään ajatuksia ja asioita.  Minä olen herkkä, tahdon muille aina ja kaikkialla vain ja pelkästään hyvää, empatiani ulottuu yksilöön ja joukkoihin, meihin ja muihin. Silti käytän somea ja säännöllisesti myös jaan siellä julkaisuja, kirjoitan tätä blogia, luen keskusteluja ja toisinaan myös osallistun niihin. Etenkin viimeksi mainittu eli somen keskustelupalstojen lukeminen ja niiden keskusteluihin osallistuminen on (joitakin hyviä poikkeuksia lukuunottamatta) y

Makaan mukavan lämpimän peiton alla ja tuijotan aniliininpunaiseksi maalattua kattoa. Poskia kuumottaa mukavasti pakkassään ulkoilun jälkeen, kukkatapettien koristamassa kodikkaassa huoneessa voisi vaikka ottaa torkut. Mutta en pääse rentoutumaan nyt, kaikkea muuta, ja poskien kuumotus on pientä sen rinnalla mitä on edessä.  Makaan kauneushoitolan pedillä ja aivan pian kasvojeni iho piikitetään kauttaaltaan. Toisin sanoen minulle tehdään mikroneulaus, ihonhoitotoimenpide jonka luvataan tehostavan ihon omaa kollageenituotantoa ja sitä kautta hyaluronihapon tuotantoa. Eli pitkäkestoisesti parantavan ihon laatua, kosteustasapainoa ja pieniä virheitä. Olen vapaaehtoisesti tullut sellaiseen toimenpiteeseen, matkustanut junalla kaikkien korona-aikana omaksumieni tapojen vastaisesti ja tarponut rautatieasemalta lumisohjossa ja tuulessa Kaisaniemeen asti.  Arveluttaa aika lailla. En pidä piikeistä. Verikokeen otto kammoksuttaa, hyödylliset rokotteet otan silmät kiinni puristaen, synnytyksissä