Mustikkapasta

Ei päästy Kauppatorille, ei. Aamulla herätessäni luulin uneksineeni hiihtämisestä. Ai, mutta ei se ollutkaan unta, vaikka toisin voisi luulla. Helmikuinen vesisade ja muutamat lumiläikät maassa kun eivät edusta unelmahiihtokeliä. Helsingin Paloheinässä hiihtäminen on kuitenkin muutakin kuin unta. Sen huomasimme eilen illalla, kun lähdimme jääkiekkopettymystä pakoon tekemään jotain vähän erilaista. 3 kilometrin mittainen tekolumelle vedetty latu toteutti koko talven tähän asti toteutumattoman unelman, hiihtämisen. Kun edellisiin talviin vertaa, niin hiukkasen ankealta se toki tuntui, mutta olosuhteet huomioon ottaen iltalenkki ladulla oli huippujuttu. Ei se kirvelevää kiekkopettymystä kokonaan hävittänyt, mutta ainakin ajatukset ohjautuivat muille laduille. Kun eilinen peli päättyi, tappio oli tosiasia ja mieheni juuri töistä saapuneena ryhtyi lausumaan lohduttavia sanojaan, kulttuurien välinen kuilu revähti äkkiä suunnattomaksi välillämme:

Hyvästi, lempiruokani! Eilen alkaneiden olympialaisten järjestely on kuulemma ollut korruption juhlaa, mutta kyllä Italiassakin tunnetusti osataan. Korruptio nimittäin ja kaikenlainen outo vehkeily, varsinkin politiikassa ja mafian toimesta. Tässä yksi eniten minua viime aikoina järkyttäneistä: Etelä-Italian jäteskandaali, enkä nyt puhu Napolin jätekaaoksesta. Pahinta on, että tämä viimeisin skandaali vaikuttaa konkreettisesti myös omaan elämääni, jopa terveyttä uhkaavalla tavalla. Viime aikoina lempi-iltapalani on tavannut usein olla insalata caprese bufala-mozzarellalla (ja sillä aidolla eli campanialaisella DOC-versiolla), mutta ei ole enää! Mieheni oli jo jonkin aikaa vihjaillut, että ei kannattaisi sitä puhvelinmaitomozzarellaa syödä. Italiassa ollessamme mediassa välillä aihetta sivuttiinkin, puhuttiin Etelä-Italian saastuneista viljelymaista ja saastuneesta bufala-mozzarellasta. Italiassa ruokaskandaaleita riittää, enkä oikein osannut ottaa mozzarellavaroitteluja tosissa...

Tummat pilvet lomalaisten kiusana. Kuva Apuliasta. Katsellessani ulos pihan viereiselle luistelukentälle ja suksia kantavaa ohikulkijaa päähäni nousee kutkuttava kysymys, jolle ensin luon vähän taustaa. Työpöytäni on peittynyt käytettyihin nenäliinoihin, ja teepussiasetin pursuilee kahteen kertaan haudutettuja teepusseja (nenäkin on niin tukossa, että on ihan sama juonko haaleaa vai vahvaa teetä vai peräti pelkkää kuumaa vettä). Viimeiset kolme päivää on vierähtänyt sisätiloissa, ja viikonloppunakin, reilumman lumimäärän vihdoin saapuessa, uskalsin ulos vain rauhallisille köpöttelylenkeille koirien kanssa. Ei olisi varmaan kannattanut sitäkään vähää, sillä neljän pikkuflunssapäivän jälkeen sairaus alkuviikosta paheni kuumetaudiksi. Lyhyesti sanottuna, en ole päässyt hiihtämään vieläkään tänä talvena, sillä juuri sinä päivänä kun hiihtokelit sallivat lumisateet alkoivat, terveyteni petti. Siitä päästään alun kutkuttavaan kysymykseen:

Nutellaa aamiaisella. Keittiössämme kävi tänään lounasaikana kuhina. Remonttihommissa nälkiintynyt mieheni kokkaili peräti kahta pastakastiketta, paistoi pannulla kananfileitä ja tietysti keitti spaghettia. Harmi vain, että hän joutui syömään ruuat yksin ja syöttämään loput koirille. Perheen naisille kun ei kelvannut. Syynä oli se, että tyttäremme on parhaillaan flunssatoipilaana ja itsekin olen epämääräisten flunssaoireiden kourissa. Meidän ei tehnyt mieli niin pastaa kuin kanaakaan. Mutta emme me tyhjin vatsoin olleet, vaan päinvastoin. Maha oli täynnä suomalaista kansallisruokaa, mämmiä, jota olimme isukin kokkaillessa nauttineet napaamme. Mämmi maistuu aina, myös toipilaana ja muuten vain vähien ruokahalujen vaivatessa. Näin ainakin tyttärelleni ja tänään myös minulle. Lounaspöytämme oli siten hauska sekoitus kahta kulttuuria, varsinkin kun pääruokana olimme tyttäreni kanssa nauttineet tölkkimuikkuja, toipilasruokaa numero kaksi. Jossain vaiheessa alkoi ihan naurattaa: