Mustikkapasta

 On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Hetkiä, jolloin maailman osaset, yksilön maailman tai koko maailman tai kuten usein tapahtuu, molemmat lomittain, liikahtavat ja siirtyvät uuteen asentoon. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen, sillä kerran liikahtaneita osia ei entiseen asentoon enää saa. Sellainen hetki koitti perjantaina 9. elokuuta meidän pienelle perheelle. Ajoimme keskellä puolalaista maaseutua, kolmatta päivää matkalla Rooman-mummolasta kotiin. Olimme pari tuntia sitten pysähtyneet lounaalle hampurilaisbaariin, haukanneet lounaamme ja oikoneet autossa istumisesta jäykistyneitä jalkojamme pysähdyspaikan kävelyteillä. Varsova lähestyi, vielä oli neljä tuntia sen päivän yöpymispaikkaan Suwalkiin. Viimeinen auringonlasku Roomassa ennen lähtöä. Navigaattori hävisi puhelimen näytöltä sen merkiksi, että tulossa oli puhelu. Taasko joku puhelinmyyjä siellä häiritsee, ehdimme ajatella, ennen kuin näimme että puhelu oli tulossa Italian-sukulaiselta. Ah, sielläkö se serkku nyt oli tapaa...

 Ensimmäisissä liikennevaloissa Lungoteveren varrella se alkaa, hien valuminen. Olemme juuri pysäköineet auton Tiber- eli Teverejoen varteen ankaran parkkipaikan etsinnän jälkeen, joka vielä sujui ilmastoidun auton pettävässä illuusiossa.  Paikka löytyi kahden kilometrin kävelymatkan päässä Colosseumilta, tutuilta seuduilta jonne usein ennenkin olemme parkkeeranneet viettäessämme keskustapäivää.  Kaksi kilometriä ei ole matka eikä mikään, yleensä se sujuu jopa kuusivuotiaalta kuopukselta ilman ongelmia, varsinkin kun matkan varrella on lukemattomia kahviloita, lelukauppoja, lehtikioskeja ja muita viihdyttäviä etappeja, kuten Roomassa aina on.  Mutta mikään ei ole valmistanut meitä siihen, mikä nyt odottaa. Tiedämme toki, että Roomassa eletään pahimman lämpöaallon aikaa, mutta jostakin syystä olemme silti saaneet päähämme lähteä keskustaan. Pitkästä aikaa olisi kiva nähdä Colosseum.   Ja koska aamu on ollut pilvinen, lähdemme matkaan (pilvisyys on kesäaikaan aina...

 En muista milloin olen nähnyt näin paljon ihmisiä yhdellä kertaa. Joskus aikana ennen pandemiaa, nyt uutena aikana en taatusti ole.  Rooman kadut ovat kyllä ajoittain todella kapeita, mutta niillä mahtuvat silti ongelmitta kulkemaan isotkin turistimäärät. Mutta nyt kulku puuroutuu, ihmismassat kasautuvat niin että eteenpäin ei pian pääse lainkaan.  Yhä enemmän ihmisiä kasaantuu piazza Navonalle ja sieltä pois päin johtaville kaduille, erityisesti tälle jolla juuri olemme. En halua ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos jostakin syystä syntyisi paniikki - pamaus, uhka iskusta, mitä hyvänsä - ja tämä ihmispaljous yrittäisi yhtä aikaa väkisin pois tästä ruuhkasta.  Rooma rauhallisemmasta näkökulmasta, Gianicolo-kukkulalta katsottuna. Kävelimme juuri piazza Navonan poikki, tulimme katsomaan kuuluisaa loppiaistoria yhdessä tuhansien muiden roomalaisten kanssa. Hauskuus ja rentous oli siitä touhusta kaukana, yhdelläkään torikojulla emme pysähtyneet sillä ihmismassojen imu oli...

Viime yönä se kulkeutui avonaisesta ikkunasta ja parvekkeelta sisään, yhdessä roomalaisen yöllisen äänimaailman kanssa: kastuneen asfaltin yhtä aikaa raikas ja tunkkainen tuoksu.  Kaukana lauennut auton varashälyttimen ujelsi, yksittäinen tuhatta ja sataa korttelin läpi ajava tuunattu auto mölisi, alapihan kissa mourusi. Kevyt, hikinen uni oli keskeytynyt näihin ääniin ja siksi haistoin sateen tuoksun, kaivatun, odotetun. En kuullut pisaroiden ääntä mutta ehkä sade oli lakannut jo, ehkä oli satanut vain muutama pisara, sittenkin vain muutama. Iltataivaan pilvet. En saanut sitä koskaan tietää, sillä aamulla sateesta ei ollut enää jälkeäkään. Nyt en enää tiedä, uneksinko sen kaiken vai oliko se totta. Illalla tummia pilviä kyllä kasaantui taivaanrantaan, mutta usein ne sinne jäävätkin pyörimään ja kiertävät lopulta pois. Kuten ne ovat täällä Rooman seuduilla tehneet jo helmikuusta asti. Niin pitkä aika on siitä, kun on viimeksi kunnolla satanut. Sen jälkeen on eletty ennätyksiä hipov...

Jos olisit saanut elää, isä, täyttäisit tänään 80 vuotta. Viettäisimme varmaan parhaillaan juhlia, ehkä joitakin vieraita, kakku ainakin.  Sen sijaan, koska suuremmat suunnittelijat veivät sinut tästä maailmasta kuusitoista vuotta sitten, juhlia ei ole. Kirjoitan tätä sinulle Roomassa, anoppilassani, jossa ehdit onneksi kerran ennen kuolemaasi käydä.  Kirjoitan ja mietin monia asioita, niin kuin aina. Ikävöin sinua hartaasti yhä, kuten ikävöidään tässä elämässä läheiseksi tullutta eli sellaista, jonka kanssa molemminpuoliset oppiläksyt on käyty ja opittu ja tultu syvällisesti tutuiksi, kuin monta elämää tunteneiksi. Aurinko tekee juuri laskuaan Rooman ylle, ilma on helteisen tukala. Lämpötilat ovat päivällä käyneet yli neljässäkymmenessä, viime päivinä niin on käynyt usein ja myös silloin, kun toissapäivänä ajoimme matkamme viimeisen etapin Pohjois-Italian Vipitenosta Roomaan.  Kuvituksena matkakuvia Helsinki-Rooma automatkan varrelta. Tämä kuva on Puolasta auton ikkunast...

Alkukesän kukkia. Suomen kesä - niin kaunis, niin lyhyt. Varsinkin tänä vuonna, jolloin lähdin Italiaan puolessavälissä kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin poikkeuksellinen helleaalto saapui Suomeen, ja tulin takaisin tasan viikko sitten, kaksi päivää sen jälkeen kun poikkeuksellinen helleaalto Suomessa oli loppunut.  Minulle Suomen kesä kesti parisen viikkoa, toukokuun lopusta kesäkuun puoleenväliin. Muistan alkukesästä kuitenkin kaiken, mikä on tarpeellista muistaa: vaaleanvihreyden, linnunlaulun, päivä päivältä lisääntyvän valon, tuomen, kielojen, syreenin ja pihlajankukkien tuoksun, alppiruusujen violetin ja roosan sävyt. Sen keskeltä lähdin, saavuin Italian helteeseen ja paahtuneen ruohon tuoksuun, pääskysten viuhahteluun ja lauluun Rooman kattojen yllä.  Seitsemän viikkoa kului ja pääskysiä näkyi Rooman kattojen yllä yhä vähemmän ja lopulta ei enää lainkaan. Minne ne oikein menivät, eteläänkö jo suuntasivat saatuaan poikueensa kasvatettua vai minne, pohjoiseenko jossa yhä...