Mustikkapasta

Suljen silmäni ja yritän nukkua, mutta kaikki heiluu, keinuu. Tasainen kolahtelu taustaäänenä, liikkuvan veden ääntä. Aaltoja. Avaan silmäni ja näen sen taas: tähtitaivaan ja kaikki ne kirkkaat pisteet, jotka tuikkivat itäisellä taivaalla. Haluaisin katsella niitä koko ajan, mutta silmät ovat liian väsyneet pysyäkseen auki, silmäluomia pistelee ja särkee ja vasta kun ne laskee alas, kirvely lakkaa. Mutta kohta taas avaan silmät uudelleen. En voi lakata katselemasta tähtiä. Ennen kuin mieheni nukahti, hän kulutti runsaasti aikaa tähtitaivassovelluksen käyttämiseen, tarkisti sieltä tähdet ja planeetat ja tähtikuviot.  Minä en tarvitse sovellustusta, minulle riittää että näen tähdet, tunnistan Otavan ja tiedän, että kirkkain valopiste itätaivaalla on Venus. Planeetta hehkuu kirkkaimpana yhä vieläkin joka kerta kun avaan silmäni, se ei vaihda paikkaa kuten tähdet tekevät vaan on aina siinä, samassa kohdassa lasi-iglun kattopalkin vieressä, niin että jos katson sitä pää hiukan vinossa t...

Ahtaat eivät ole helvetin portit, senhän me kristityt olemme oppineet jo äidinmaidossa.  Nyt huomaan sen konkreettisesti todeksi, sillä se kohoaa suoraan edessäni, Helvetin portti. Näin lukee käkkyrämäisistä oksista ja jykevistä puunrungoista koostuvassa portissa selvin kirjaimin. Portti kaartuu ylleni korkeana, leveyttä riittää. Tästä portista mahtuu helposti sisään isompikin ihminen, sisään solahtaa ilman vaikeuksia. Portinpielen kylteissä varoitetaan ilveksistä ja muista suurpedoista, joita näillä seuduilla asustaa. Ohitamme esikartanon (pieni punainen mökki), jonka jälkeen alkaa pitkä taival kohti tuntematonta. Alku tosin on helppoa, vaikka Helvetissä ollaan. Leveää hiekkatietä alamäkeä jolkotellen mennään ensimmäiset tovit. Senkin jälkeen alusta on helppokulkuista sorapolkua, pitkospuuta ja portaita pahimmissa nousuissa. Ainoa mikä vaivaa jos sellaisen vaivaksi kokee, on hien nouseminen pintaan raskasta rinkkaa kantaessa.  Maisemat hivelevät sielua: satumaista, unenomaist...

Minulla on ollut vapun mökkireissulla hieman raskasta luettavaa. Mukana muutama kirja, osin sattumalta mukaan valikoituneet. Yksi niistä on nimeltään Selviydy äärioloissa ( Juha Jormanainen ja Heikki Karinen ), sen nappasin mukaan kirjastosta hetken mielijohteesta, nykyaikana kun selviytyminen ja varautuminen ovat saaneet konkreettisen sävyn ja lehdet ovat täynnä juttuja jälkimmäisestä. Kirjassa käydään läpi hypotermia, jäihin putoaminen, suunnistaminen erämaassa, vuoristotauti, suuret vuotavat haavat ja niiden ensiapu, evakuointi vuoristo-olosuhteissa, selviytymisen psykologiaa, selviytyminen kotioloissa ynnä muuta. Juha Jormanainen ja Heikki Karinen: Selviydy äärioloissa. Metsäkustannus 2018 Kun luin miehelleni ääneen avohaavaosiota hänen hakatessaan polttopuita saunanlämmitystä varten ja pohdiskelin, että ensi apteekkireissulla täytyisi heti hankkia kiristysside, paineside ja hemostaattia mökkivarusteisiin ja kotiinkin, hän komensi minut muualle manaamaan. Ehkä ajoitus ääneen lukem...

Kolinaa, kolketta, ääntä joka syntyy kun teräs raapii maata, ja mikä pahinta, poraamista. Eikä mitä tahansa poraamista, vaan kallionporaamista, kaikista ihmisen luomista äänistä ehkä eniten aivoihin ja mielenrauhaan asti porautuvaa. Sitä kaikkea on äänimaailma kodissamme ollut viime viikkoina ja ehkä jopa kuukausina, en ole jaksanut pysyä enää laskuissa mukana.  Helsingin kaupunki tekee kotikorttelissamme putkisaneerausta. Se tarkoittaa, että kaikki yleiset kadut revitään auki, kaivetaan ja myllätään, vanhat putket vaihdetaan uusiin ja sitten pahimmassa tapauksessa myllätään taas, kun uusissa putkissa onkin ilmennyt jotain vikaa (kuten saneerausurakassa on tähän mennessä valitettavasti tapahtunut). Mylläys ylettyy myös pihoille, sillä saneerauksen yhteydessä kotitaloudet velvoitetaan uusimaan tonttiensa alla sijaitsevat putket. Meidän putkien kaivaus on onneksi jo ohi kuukausia sitten, mutta naapureissa on viime aikoina tapahtunut senkin edestä. Koko talven, koko viime kesän ja syk...

  Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus  syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet.  Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään.  Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää. Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, ta...

Tuskin koskaan mökkipihaan saapuminen on tuntunut niin huojentavalta kuin tällä kertaa, monen tunnin mutta jo rutiinisti sujuvan ajomatkan jälkeen. Pihavalot halkoivat sysipimeyttä johon maisema oli kääriytynyt. Hiljaisuus oli ääretön. Melskeet ja kuohut korvissa ja pään sisällä olivat poissa. Viime viikkojen painaismaiset tapahtumat välittömästi kauempana, vähän lempeämmin ajatuksiin asettuneina.  Viikonlopun aikana meillä on tarkoitus viettää mökillä Halloween-kekriä. Lapset ovat omaksuneet vuosien myötä Halloween-hömpän (amerikkalaista hapatusta, kuten isävainaani tapasi puolitosissaan tokaista tämänkaltaisille asioille), ja olemme kotona tavanneet juhlia tätä All Hallows`Eveä kiltti kummitus- ja kutkuttavan ilkeäilmeinen kurpitsalyhty -tyyliin ja naamiaisten merkeissä.  Olen aiempinakin vuosina koettanut selittää ja "myydä" lapsille Halloweenin suomalaista vastinetta kekriä, jota soisin laajemminkin Suomessa vietettävän Halloweenin tilalla.  Tänä vuonna siihen on täy...