Mustikkapasta

 Taas on se aika vuodesta, jolloin pettymyksensietokykyä koetellaan. Tarkemmin sanottuna tällä viikolla on ollut käynnissä Helsinki Cup, juniorijalkapalloturnaus, johon perheestämme osallistuu kaksi futaajaa. Toinen eli yhdeksänvuotias elää vielä sitä huoletonta juniorivaihetta, jolloin jokainen peli on iloista finaalia ja jokainen osallistuja saa turnauksen päätteeksi mitalin. Tuloksena oli viisi voittoa, yksi tasapeli, viisi tehtyä maalia ja (suurinpiirtein) neljä syötettyä.  Vanhemmalla eli kolmetoistavuotiaalla oli totisemmat paikat. Alkulohko piti selvittää, sitten odottivat pudotuspelit. Voitto tai kotiin, pelin henki oli juuri niin julma kuin aikuistenkin peleissä.  Tänäkin vuonna perheessämme on kaksi hesacupilaista. Ensi vuonna ehkä kolme? Tytön joukkueella alkulohko meni kuin unelma: pelkkiä voitettuja otteluita, maaliero 16-0. Liiankin hyvin? Ensimmäinen pudotuspeli meni sekin hienosti: 3-1 voitto ja haaveet finaalipaikasta ja "kannusta", kuten voittopokaalia h...

Tarkalleen ottaen siitä on puoli vuotta, kun kuopus aloitti päivähoidon. Siitä ajasta hän on todellisuudessa käynyt päiväkotia kolme kuukautta, sillä yksi kuukausi joulu-tammikuussa meni Rooman-lomalla, ja toinen mokoma on kulunut sairaana ollessa.   Varsin tyypillinen päiväkodin aloitus siis - flunssaa toisensa perään. Pääosa flunssista kasaantui kahteen aloituskuukauteen eli syys-lokakuuhun. Sen jälkeen ei päiväkodista ole tauteja tullut, mutta nyt tammikuussa isosisaruksilta koulusta tullut yksi ikävä flunssa jälkitauteineen kuitenkin on aiheuttanut jälleen parin viikon poissalon päiväkotiarjesta.  Kokemuksemme suomalaisesta päiväkotielämästä on siis varsin lyhyt, mutta silläkin uhalla - ja toisaalta "kokemattomuuden" tuomalla ennakkoluulottomuudella, kirjoitan postauksen havainnoistani, joita päiväkotimaailmasta olen tehnyt.  Ensimmäiset päivät syyskuussa eivät olleet lupaavia, päinvastoin (lue aiheesta postaus Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje po...

Päivä ei tiennyt olevansa viimeinen, mutta minä tiesin. Avasin silmäni, kuulin sateen ropinan katoon, kun herätys aamuseitsemän pimeydessä sytytti ensimmäiset valot keittiöön. Espressopannun kolinaa, munakkaan paiston ritinää.  Äiti tänään voin nukkua niin pitkään kuin haluan, eikö niin? Kysyi uninen ääni vierestäni. Kyllä, juuri niin, vastasin. No sitten minä nukun vielä vähäsen.  Hyvin vähäsen todella, sillä viisi minuuttia myöhemmin lapsi oli jo ylhäällä, hänen unenpörröiset hiuksensa erottuivat olohuoneen hämärässä jossa hän istui katsomassa aamupiirrettyjä. Metsäretkellä viimeisenä kotiäitipäivänä. Koululaiset menivät menojaan, mies lähti toimistolle, me jäimme kuopuksen ja koiran kanssa kotiin. Tavallisista aamuista tavallisin, ja kuitenkin siinä oli jotakin erilaista kuin missään muussa tähänastisessa päivässä. Tämä oli viimeinen arkikotipäivämme, se vähä mitä kotiäitipäivistä on jäljellä, velvoitteista vapaa arkipäivä kotona koskaan. Paljonhan niitä on ollutkin, kuopuk...

Kuopuksen päiväkotitaivalta on nyt melkein kolme kuukautta takana. Viisivuotiaalle se ei tänä päivänä vielä ole paljon - useimmat lapset aloittavat päiväkodin kaksi- tai jopa yksivuotiaina, viimeistään kolmen vuoden iässä ja nykyään vielä ennenkin sitä, koska kotihoidontuen pituutta on lyhennetty naisten pikaisen työhönpalaamisen rohkaisemiseksi. Tänään minulla oli edessäni ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu (vasu) koskaan. Kahden vanhemman lapsen eskarivuosina olen toki istunut esikouluvuoden varhaiskasvatuskeskusteluissa, mutta niitä en laske koska ne koskivat kuitenkin lakisääteisesti pakollista esikouluopetusta. Päiväkotimaailma sellaisenaan, ilman esikouluvelvoitetta, on ollut tähän asti täysi mysteeri ja aivan uusi asia.  Lego-palikoista rakennettu pohjapiirrustus kodista. Huomaa perheenjäsenet omilla paikoillaan: isä koneen ääressä, äiti lukunurkkauksessa, lapset koiran kanssa leikkimässä. Postauksen kuvituksena lasten viime aikojen leikkejä. Kuopuksen myrskyis...

  Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus  syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet.  Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään.  Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää. Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, ta...

 Viime viikolla koettiin meidän perheessä historiallinen hetki: 12 vuoden jälkeen esikoisen syntymästä ja kahden pikkusisaruksen syntymän jälkeen otin ensimmäistä kertaa yhteyttä päiväkotiin jättääkseni kuopuksen hoitohakemuksen.  Eskarivuoden kaksi vanhinta ovat päiväkotiympäristössä toki käyneet, mutta muuten päiväkotimaailma on pysynyt meille täysin tuntemattomana.  Tässä postauksessa kerron, miksi kotihoito on ollut meille paras vaihtoehto, kuinka lapset ja äiti ovat kotona viihtyneet, onko kotihoito näkynyt jotenkin kouluputken alkaessa ja miksi nyt viisivuotias kuopus viimein menee viskarivuodeksi päiväkotiin. Kotipäivien viihdykkeitä: Ryhmä Hau -lehti. Tavoite kotihoitaa lapset niin pitkään kuin mahdollista on pitänyt tähän asti, mutta nyt, kuopuksen täytettyä viisi vuotta alkoi tulla mahdoton vastaan. Veljekset eivät ole ilvekset, eli siinä missä keskimmäinen ei ikinä koskaan halunnut mihinkään päiväkotiin vaan olla aina aina aina vaan äidin kanssa kotona, kuopus ...

Katsellessani nelivuotiasta kuopusta nukkumassa vieressäni perhepedissä, mieleeni usein muistuu elävästi hänen syntymänsä aika. Se miten ensimmäisenä iltana kotona sairaalasta paluun jälkeen laskin hänet viereeni pinnasänkysivuvaunuun, peittelin pikkuruisen vartalon ja kävin pitkäkseni viereen. Jaahas, nyt sitä sitten pitäisi yrittää nukkua ja odottaa, milloin tulee ensimmäinen itkuherätys.  Nukahdin ja nukuin sikeästi. Kunnes yhtäkkiä heräsin tunteeseen, että minua tuijotetaan. Katsoin kelloa, se näytti että olin nukkunut yli viisi tuntia. Apua, vauva, miten se ei ole herännyt, onko se hengissäkään!  Sitten käänsin päätäni ja näin suolalampun hämärässä valossa suuret ja tummat, kiinteästi katsovat silmät. Niissä välähti valoa, kun pieni pää vähän liikahti. Ikään kuin pienet tähdet olisivat silmissä tuikkineet. Vauva oli aivan rauhallinen, ei inahtanutkaan, katsoi vain. Ja silmissä oli niin viisas katse että olin sen edessä sulaa vahaa niin kuin äidit tietysti aina ovat vauvoj...