Mustikkapasta

Aurinko paistaa sittenkin, myös pimeimpinä talvikuukausina. Pesin eilen kaksi koneellista pyykkiä. Se on enemmän kuin tavallisena päivänä, sillä yleensä koneellisia menee korkeintaan yksi päivässä. Eilen oli poikkeus, koska pesin pyyhepyykkiä ja sitten koneellisen vaatteita, koska kävin lenkillä ja hikiset juoksukamat pitää saada aina heti pesuun. Minulla oli siis pyykkipäivä. Likaiset pyykit koneeseen, pesuaineen annostelu, luukku kiinni ja pari napin painallusta, ja se on siinä. Kone tekee kaiken työn, pyörittää ja kastelee ja vaahdottaa ja linkoaa. Minä voin tehdä sillä välin mitä mielin, ja kun parin tunnin kuluttua kuuluu piippaus ohjelman loppumisen merkiksi, usein ensimmäinen ajatus on harmistus siitä, että nyt pitää taas palata pyykkien ääreen - eli siirtämään puhtaat märät pyykit kuivausrumpuun ja sen mitä sinne ei voi laittaa, ripustaa pyykinkuivaustelineelle. Kaikesta tästä helppoudesta huolimatta siis usein tuntuu, että pyykkihuoneessa on vietettävä aikaa ihan li

Helsingin kirjamessujen lastenkirjatarjontaa. Viime viikonloppuna vietin yhteensä yksitoista tuntia kirjamessuilla.  Viimeiset kolme sunnuntaina kera keskimmäiseni, jonka kanssa messuilla käynti oli oiva tilaisuus viettää kaivattua kahdenkeskistä äiti-poika -aikaa. Kirjojen ystävänä en näe montakaan muuta yhtä hyvää tapaa viettää yhteistä aikaa lapsen kanssa kuin kirjojen keskellä, lastenkirjoja yhdessä selaillen ja toiveita pukinkonttiin listaten. Sitten messuilla on tietysti lapsille kaikkea muutakin kivaa, askarteluja, väritystä, kirjastobussissa käyntiä, satutuokioita, muumeja, karkkeja ja kaakaota. Suurimman osan ajasta vietimme kirjanmerkkejä askarrellessa ja värityspajassa, jossa poika halusi värittää värityskuvan toisensa jälkeen. Minä hillitsin haluni kierrellä kirjakojuja ja otin kynät myös omaan kauniiseen käteeni. Olinhan sitä paitsi saanut edellisenä päivänä harhailla osastoilla koko ajan yksinäni, hipelöidä juuri niitä kirjoja joita halusin sydämeni kyllyydestä,

Syksyn hämärää. Nyt se sitten tuli, lisätunti aamuun. Kukapa ei minä hyvänsä kiireaamuna ilahtuisi, kun kelloa yhtäkkiä voisi kääntää tunnin taaksepäin. Harmi vaan, että tänään ei ole kiireaamu vaan sunnuntai, joten vähän hukkaan menee. Perjantaina lisätunti olisi ollut paljon hyödyllisempi, kun teimme kaikkien aikojen tehokkuusennätyksen (näin kotiäidin näkökulmasta) ja onnistuimme olemaan päiväkodin pihassa tasan kello tunti heräämisestä, lue aiheesta enemmän eilisaamun tekstistä Ensimmäinen päiväkotiaamu . Tänään sen sijaan heräsimme yhtä kaikki pimeydessä kuin aina ennenkin tähän aikaan, mutta siinä sängyssä vetkutellessamme päivänkajo verhon takana alkoi voimistua ja yhtäkkiä huone olikin ihan  valoisa nurkkia myöten. Menen aina hetkeksi ihan sekaisin kun kelloja siirretään. Niin nytkin, kun yritin laskea päässäni paljonko kello heräämisemme hetkellä oli. Päättelin valon määrästä, että yli kahdeksan täytyi olla. Siis kahdeksan mitä aikaa? Mieheni nousi sängystä ensin j

Päiväkodissa. Kellon piippaus pilkkopimeässä. Yritän havaita edes pientä valonhäivettä verhon raosta, turhaan. Tiesinkin sen, turha yrittää, tänään ei ole mitään toivoa päivänvalosta heräämisen hetkellä. Kello on soimassa aikaisin, heräämme säkkimustassa huoneessa sen ääneen ja muistamme kaikki: nyt on noustava aikailematta ylös! Silmät sikkuralla laahustamme jonossa keittiöön. Sähkövalo särkee silmiä, niiltä on riistetty uni ihan liian äkkiä. Laitan veden kiehumaan ja valmistan espressopannun liedelle, vedän kaapista ulos jotain nopeaa aamiaista, juustoa leivän kanssa, muroja, mämmiä ja maitoa, leikkaan pari kiiviä kahtia, ottakaa nyt ja syökää mitä mielitte.  Ei ole vielä nälkä, keskimmäinen protestoi, hän on tottunut heräämisen jälkeen pötköttelemään sohvalla, katsomaan aamupiirrettyjä ja odottamaan näläntunnetta , hän on niitä ihmisiä joille heti heräämisen jälkeen ruoka ei maistu. Edes mämmi ei mene nyt alas, tällaisella kiireellä, kun ruuansulatus vielä nukkuu ja osittain

Pimeän ajan piristys voi olla vaikkapa diskopallo!  Haluatko menestyä ja rikastua? Herää aamuisin viideltä, mielellään aikaisemminkin. Tee kuten superrikkaat: hyppää suoraan sängystä lenkkipolulle, keskity itseesi, meditoi, tee päivän tylsät mutta välttämättömät hommat kuten sähköpostit, lihaskuntotreeni ja olohuoneen siivous. (Paitsi ai niin, kun sinusta näillä opeilla tulee menestyjä, ei sinun tarvitsekaan siivota itse.) Kun tavalliset tallaajat (eli häviäjät) heräävät, sinä olet jo täydessä vauhdissa ja taas kerran askeleen edellä muita - ja menestyt lisää. Kun kuuntelenkin näitä tarinoita ökyrikkaista ja heidän kehotuksistaan herätä kukonlaulun aikaan, minua alkaa väsyttää. Tavallaan myös säälittää. Menestyksenhuumassaan nämä ihmiset ovat kadottaneet ihmisen ainoan luonnollisen ylellisyyden, riittävän nukkumisen. Heitä eivät valvota vauvat tai rahahuolet (no, pörssikurssit ehkä ja se, tuleeko voittoa yksi vai kaksi miljardia), mutta he eivät siltikään anna itsensä nukkua.

Sain naapuriltani Italian-tuliaisina Baci -suklaita. Niitä tummasuklaisia, pähkinäisiä suukkoja, joiden paperikääreen sisällä on mukana runo.  Näinä päivinä siis nautiskelen cappuccinon kanssa suukon tai pari. Eilen ensimmäisen suukon kääreestä paljastui seuraava runo: Quando l`amore vuol parlare la ragione deve tacere.  (Jean-Francis Regnard) Eli: Kun rakkaus haluaa puhua, järjen tulee vaieta. Tästä runosta tuli mieleeni yksi lempiaiheistani, rakkauden ja järjen suhde. Sitä olen jo hiukan sivunnut kirjoituksessa Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa , mutta nyt ajattelin syventyä aiheeseen enemmän. Jokin aika sitten juttelin äitini kanssa rakkaudesta. Mitä rakkaus on, voiko sitä määrätä tai ohjailla, johdatella tai harhauttaa, ja sitten tietysti ikuisuuskysymys, mitä eroa on rakkaudella ja rakastumisella (vaikka mitä ja valtavasti). Äitini kehotti minua lukemaan Erich Frommin klassikon Rakkauden vaikea taito . Minähän luin. Ja häikäistyin. Siinä se on, yli kuude