Mustikkapasta

 Se on taas täällä, vuoden pimein aika. Kello neljältä taivaanrannan taa pakeneva aurinko, hämärät aamut jolloin valo hiipii ikkunan taakse hiljaa ja hitaasti kuin pyörävaras pihamaalla, pilviset päivät joina se vähäkin auringonvalo jonka leveysaste sallii, tuntuu jäävän jonnekin pilviverhon taakse.  Pimeys on täällä, kirjaimellisesti, konkreettisesti ja kaikella voimallaan - mutta myös tavalla, jota ei ole yhtä helppo nähdä kuin väheneviä päivänvalon minuutteja.  Pimeä aika sinällään ei ole paha asia, sehän on vain meidän leveysasteidemme maantieteellinen tosiasia ja täällä asuville merkki laskeutua talvilevolle eli kiireettömämpään, levolle enemmän tilaa antavaan aikaan.  Mutta pimeydellä on monta merkitystä ja ulottuvuutta. Yksi niistä on pimeys pahuuden synonyymina. Sitä pimeyttä on meidän aikamme pullollaan, eikä määrällä ole mitään tekemistä vuodenaikojen kanssa. Pimeys, pahuus, mitä se tarkoittaa, missä se vallitsee? Näitä kysymyksiä olen viime aikoina pohtinu...

Lämpö lyö lempeänä vastaan, kun avaan saunan oven. Ylälauteilla on kuuma, niin kuuma että polvet on löylyn heittämisen jälkeen vedettävä koukkuun ja laskettava pää alas.  Ihana, ihana lämpö!  Kun ilma syksyn edetessä kylmenee ja kesän helteet alkavat olla yhä kaukaisempi muisto, kaipaus lämpöön kasvaa. Onneksi suomalaisen ei tarvitse etelänmatkalle lämmön tähden laittautua, onhan meillä sauna. Harmillisen usein kyse on sähkösaunasta, joka näinä aikoina on muuttunut kalliiksi ylellisyydeksi. Maailman kuohuntojen aiheuttama energiakriisi ja omituisesti rakennettu yhteys ukrainalaisten auttamisen ja eurooppalaisten sähkönsäästämisen välille on aiheuttanut sen, että sähkösauna lämpiää yhä harvemmassa niemessä ja notkelmassa.  Kun jokainen saunakerta maksaa viisi euroa (tällaisen laskelman jostakin olen nähnyt), alkaa tosissaan miettiä, milloin ja kuinka usein sähkösaunan viitsii lämmittää.  Puusaunan kanssa ainoa raja saunan lämmittämiselle on puun saatavuus. Puutakaan e...

Magic time.  Uusivuosi on käsillä ja uusi vuosi 2022 aivan kulman takana. Tuskin koskaan elämässäni vuoden vaihtuminen on ollut näin jännittävää aikaa. Miten niin jännittävää? Jos on pitänyt silmänsä auki, sen huomaa: elämme todella jännittäviä aikoja, monessa suhteessa. Luultavasti tässä vaiheessa jo hyvin moni on tämän huomannut, eikä voi enää vältellä mieleen nousevia kysymyksiä ja kyseenalaistamisia nykymenosta.  On niin paljon, mitä emme tiedä, mitä pidetään piilossa, mitä sensuroidaan ja minkä halutaan näyttävän joltakin muulta kuin mitä se on. Psykologiaa ja sosiologiaa tunteville tämä aika on tilaisuus huomata, että moni teoria mitä on kirjojen sivuilta lukenut massojen psykologiasta ja hallinnasta, on havaittavissa todeksi. Samoin historiaa tuntevalle aikamme on tilaisuus on ymmärtää, miten menneisyydestä tutut syrjinnän, vastakkainasettelun, arvonalentamisen ja kasvavan vihamielisyyden mekanismit todellisessa elämässä toimivat. Miten yksi askel johtaa toiseen, miten ...

Tuskin koskaan mökkipihaan saapuminen on tuntunut niin huojentavalta kuin tällä kertaa, monen tunnin mutta jo rutiinisti sujuvan ajomatkan jälkeen. Pihavalot halkoivat sysipimeyttä johon maisema oli kääriytynyt. Hiljaisuus oli ääretön. Melskeet ja kuohut korvissa ja pään sisällä olivat poissa. Viime viikkojen painaismaiset tapahtumat välittömästi kauempana, vähän lempeämmin ajatuksiin asettuneina.  Viikonlopun aikana meillä on tarkoitus viettää mökillä Halloween-kekriä. Lapset ovat omaksuneet vuosien myötä Halloween-hömpän (amerikkalaista hapatusta, kuten isävainaani tapasi puolitosissaan tokaista tämänkaltaisille asioille), ja olemme kotona tavanneet juhlia tätä All Hallows`Eveä kiltti kummitus- ja kutkuttavan ilkeäilmeinen kurpitsalyhty -tyyliin ja naamiaisten merkeissä.  Olen aiempinakin vuosina koettanut selittää ja "myydä" lapsille Halloweenin suomalaista vastinetta kekriä, jota soisin laajemminkin Suomessa vietettävän Halloweenin tilalla.  Tänä vuonna siihen on täy...

Velletri, paikkakunta Italian maaseudulla kolmisenkymmentä kilometriä Roomasta, hautuu helteen alla. On vuosi 1947, pellolla maata kääntää mies ja nainen. Lapset on otettu mukaan, kolme tummatukkaista poikaa. Vanhin heistä, vanttera kymmenvuotias, auttelee vanhempiaan minkä osaa.  Seitsemänvuotias keskimmäinen katsoo pienimmäisen, juuri taaperoiän ohittaneen nelivuotiaan rimppakintun perään. Lounastaukoon on vielä aikaa. Näin ovat päivät aina kuluneet, maatilan töissä pellolla, maata kyntäen, kylväen ja korjaten. Tämä ei poikkea muista päivistä mitenkään, hiki valuu kuten ennenkin ja työtä on tehtävä aamusta iltaan. Lapset leikkivät, juoksentelevat pellon laidan pusikoissa ja kivikossa, heidän äänensä ja naurunsa kuuluu silloinkin kun heitä ei näy. Kunnes isän kuokka osuu johonkin kovaan. Ei kiveen mutta kovaan kuitenkin. Kun vanhemmat saavat esineen kaivettua maasta, he huomaavat sen pommiksi. Niitä on sodan jälkeisinä vuosina löytynyt seudulta ennenkin, siinä ei ole mitään uutta....

Myrskypilvet lähestyvät Trevi Villagen lomakylää Sisilian suunnasta. Kirjoitettu autossa 12.9. Olemme taas tien päällä. Mittarissa on 4100 kilometriä Helsingistä lähdön jälkeen, ja yhä vain tulee lisää. Calabria ja viikko ystävien lomakylässä on jäänyt taakse ja matkaamme takaisin kohti Rooman-mummolaa. Lämpötila on 31 astetta, taivas on puolipilvinen ja ilmankosteus kaikesta hiestä päätellen hyvin korkea. Vasemmalla kohoaa Vesuviuksen silhuetti tummana vaaleaa taivasta vasten, auton liikkuessa se vähä vähältä muuttaa muotoaan; luoteesta käsin sen keskellä ammottava kraateri saa sen näyttämään kahdelta vuorelta, mutta kun ohitamme sen idästä se on sen muotoinen kuin se kaikissa kuvissa ja Aku Ankassa aina on: laeltaan hieman rosoinen ja toispuoleinen matalahko vuori. Ajattelen purkausta joka hautasi Pompeijin kaupungin alleen vuonna 79 jKr. ja sitä miten seuraava purkaus on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Aikajänne on onneksi suuri; se voi tapahtua elinaikanamme mutta todennäköise...

Pakko se on sanoa: jos koronaviruksesta pitää jotain hyvää etsiä (ja voi, hyvää olen löytänytkin), niin yksi ehdottomasti positiivisimmista puolista on turismin väheneminen. Sitä mieltä olen ollut koko pandemian ajan, mutta nyt Roomassa asia on konkretisoitunut lopullisesti. Eilen vietimme päivän Rooman turistikeskustassa. Olimme tietysti nähneet videoita lockdownin aikaisesta tyhjästä Roomasta, olemme nähneet ystäviemme lähettämiä kuvia heidän kaupunkipäivistään, joten osasimme varautua siihen, että Rooma on nyt erilainen Rooma. Mutta että näin erilainen! Että näin tyhjää, näin väljää, näin rauhallista. Kaikki ne pahimmat turistirysäpaikat, joissa tavallisesti joutui keskittymään siihen että pääsi luovimaan eteenpäin ihmispaljoudessa, varomaan taskuvarkaita ja toisten varpaille astumista, ovat nyt aivan tyhjiä. Vain muutama ihminen kävelee niillä, pyöräilijöitä ja sähköpotkulautailijoita huristaa silloin tällöin ohi, tienvarren kiviaidat ovat täyttyneet auringossa paistattelevis...