Mustikkapasta

Minua kiehtoo ajatus, että tässä me kaikki olemme tässä elämässä oppimassa jotakin. Monen muun asian lisäksi se tarkoittaa sitä, että meidän on tarkoitus kohdata juuri niitä asioita, joita pelkäämme tai karsastamme.  Usein sitä kutsutaan pään hakkaamiseksi seinään, traumoja kohti hakeutumiseksi, epämukavuusalueelle joutumiseksi. Elämän tarkoitus (tai yksi niistä) on oppia juuri niistä asioista, jotka tuntuvat ikävimmiltä, pelottavimmilta ja epämukavimmilta.  Yksi tällaisista asioita on minulle jo pitkään ollut ajatus nuorimman lapsen ensimmäisestä koulupäivästä. Kaikki lasten kasvuun liittyvät siirtymäriitit ja muutokset toki kauhistuttavat, mutta kuopuksen kouluunmeno on ollut tässä joukossa erityisen kauhistuttava muutos. Voi sitä päivää, jolloin nuorimmaiseni aloittaa koulun, ajattelin jo vuosia sitten. Esikoisen koulunaloituksesta opin, kuinka dramaattinen tapahtuma ensimmäinen koulupäivä on: lapset kutsutaan koulun pihalla nimeltä vanhempiensa huomasta luokkaryhmiin, ja s...

Mekko liimautuu hikiseen ihoon. On niin lämmin, että voisi kuvitella olevansa Italiassa keskikesällä. Mutta on toukokuun loppu Suomessa, meidät on vallannut niin lämmin ja kostea ilmamassa, ettei sellaisesta osannut vielä hieman yli kaksi viikkoa sitten haaveillakaan. Eskarin ovella ilma hautoo kuumuuttaan, ja kun katsoo pihalle, ilma väreilee kuin aavikolla. Ovi on kiinni, eskariryhmä on vetäytynyt lepohetkelle, mutta pihan oven lasin taakse ilmestyvät oman pojan tutut kasvot. Hymyilevä suu, tummat tuikkivat tähtisilmät.  Ovi aukeaa, sisällä odottaa tuttu lepohetkihämärä. Monta kertaa aiemminkin olen hakenut lapsen kesken lepohetken, sillä hän on ryhmästä ainoa joka haetaan kolmesti viikossa heti eskaripäivän jälkeen kotiin. Loppukeväästä lepohetket ovat jääneet, kun ryhmää on kuulemma ollut niin vaikeaa saada rauhoittumaan unille.  Tänään lapset kuitenkin lepäävät, mutta oma lapseni tietää tottuneesti tulla yhdeltä ovelle. Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä kuitenkaan ole. T...

 Jokin herättää minut keskellä yötä. En tiedä mikä se on. Olen aina ajatellut että yölliset heräilyni, silloin kun niitä tapahtuu, johtuvat lasteni yöllisistä äännähdyksistä ja asennonvaihdoista, joskus myös selkeistä herätyksistä: äiti, on jano / pissattaa / oletko siinä?   Asianmukaisten toimenpiteiden (vesilasin tuominen, vessaan saattaminen, käden ojentaminen lapsen puristettavaksi) jälkeen vaivun yleensä saman tien takaisin uneen. Sen kanssa ei yleensä ole mitään ongelmaa. Nyt kuitenkin olen herännyt omia aikojani. Jokin on minut herättänyt, mutta mikä? On vaikea hahmottaa sitä, sillä kesken unien herääminen noin vain ei ole kuulunut tapoihini aikoihin.  Lapseni ovat olleet paras unilääkkeeni, johon varhaisina aikuisvuosina minua  vaivannut ajoittainen unettomuus tyssäsi täysin. Sen jälkeen kun sain esikoiseni, unettomuuteni loppui kuin seinään. Heräisin toki imettämään häntä aika ajoin samoin kuin neljän ja seitsemän vuoden jälkeen syntyneitä seuraavia vauvoja,...

 Taas on se aika vuodesta, jolloin pettymyksensietokykyä koetellaan. Tarkemmin sanottuna tällä viikolla on ollut käynnissä Helsinki Cup, juniorijalkapalloturnaus, johon perheestämme osallistuu kaksi futaajaa. Toinen eli yhdeksänvuotias elää vielä sitä huoletonta juniorivaihetta, jolloin jokainen peli on iloista finaalia ja jokainen osallistuja saa turnauksen päätteeksi mitalin. Tuloksena oli viisi voittoa, yksi tasapeli, viisi tehtyä maalia ja (suurinpiirtein) neljä syötettyä.  Vanhemmalla eli kolmetoistavuotiaalla oli totisemmat paikat. Alkulohko piti selvittää, sitten odottivat pudotuspelit. Voitto tai kotiin, pelin henki oli juuri niin julma kuin aikuistenkin peleissä.  Tänäkin vuonna perheessämme on kaksi hesacupilaista. Ensi vuonna ehkä kolme? Tytön joukkueella alkulohko meni kuin unelma: pelkkiä voitettuja otteluita, maaliero 16-0. Liiankin hyvin? Ensimmäinen pudotuspeli meni sekin hienosti: 3-1 voitto ja haaveet finaalipaikasta ja "kannusta", kuten voittopokaalia h...

Tarkalleen ottaen siitä on puoli vuotta, kun kuopus aloitti päivähoidon. Siitä ajasta hän on todellisuudessa käynyt päiväkotia kolme kuukautta, sillä yksi kuukausi joulu-tammikuussa meni Rooman-lomalla, ja toinen mokoma on kulunut sairaana ollessa.   Varsin tyypillinen päiväkodin aloitus siis - flunssaa toisensa perään. Pääosa flunssista kasaantui kahteen aloituskuukauteen eli syys-lokakuuhun. Sen jälkeen ei päiväkodista ole tauteja tullut, mutta nyt tammikuussa isosisaruksilta koulusta tullut yksi ikävä flunssa jälkitauteineen kuitenkin on aiheuttanut jälleen parin viikon poissalon päiväkotiarjesta.  Kokemuksemme suomalaisesta päiväkotielämästä on siis varsin lyhyt, mutta silläkin uhalla - ja toisaalta "kokemattomuuden" tuomalla ennakkoluulottomuudella, kirjoitan postauksen havainnoistani, joita päiväkotimaailmasta olen tehnyt.  Ensimmäiset päivät syyskuussa eivät olleet lupaavia, päinvastoin (lue aiheesta postaus Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje po...

Päivä ei tiennyt olevansa viimeinen, mutta minä tiesin. Avasin silmäni, kuulin sateen ropinan katoon, kun herätys aamuseitsemän pimeydessä sytytti ensimmäiset valot keittiöön. Espressopannun kolinaa, munakkaan paiston ritinää.  Äiti tänään voin nukkua niin pitkään kuin haluan, eikö niin? Kysyi uninen ääni vierestäni. Kyllä, juuri niin, vastasin. No sitten minä nukun vielä vähäsen.  Hyvin vähäsen todella, sillä viisi minuuttia myöhemmin lapsi oli jo ylhäällä, hänen unenpörröiset hiuksensa erottuivat olohuoneen hämärässä jossa hän istui katsomassa aamupiirrettyjä. Metsäretkellä viimeisenä kotiäitipäivänä. Koululaiset menivät menojaan, mies lähti toimistolle, me jäimme kuopuksen ja koiran kanssa kotiin. Tavallisista aamuista tavallisin, ja kuitenkin siinä oli jotakin erilaista kuin missään muussa tähänastisessa päivässä. Tämä oli viimeinen arkikotipäivämme, se vähä mitä kotiäitipäivistä on jäljellä, velvoitteista vapaa arkipäivä kotona koskaan. Paljonhan niitä on ollutkin, kuopuk...

Euroopan suurimpiin kuuluva lasten ja nuorten jalkapalloturnaus, Helsinki Cup ja paikallisille tutummin Hesacup, pelattiin viime viikolla eri puolilla Helsinkiä.  Turnauksessa olimme mekin. Perheessämme on kaksi joukkueessa futista harrastavaa lasta, joten viikko kului pitkälti peleihin valmistautumisessa, pelipaikoille siirtymisessä, peleissä ja niiden voitoista tai häviöistä toipuessa.  Vanhemman näkökulmasta parasta ja palkitsevinta on lapsen peli-ilo. Pelejä jännitetään ja niihin ladataan niin paljon toiveita ja unelmia, että laidoista pursuaa yli. Ja kun kentälle päästään, ilo ja innostus täyttää lapsen varpaista päälakeen. Maalit ja voitot saavat aikaan kasvoille ilmeen, jollaista ei näe edes joululahjoja avatessa, ja tappion hetkellä maailma on hetken aikaa täysin lohduton, kun toiveet suurista voitoista karkaavat käsistä kuin ilma reikäisestä jalkapallosta.  Näin ainakin meidän lasten kohdalla ja etenkin 12-vuotiaan, Helmareiden edustusasusta ja ammattilaisurasta ...

  Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus  syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet.  Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään.  Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää. Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, ta...