Mustikkapasta

Onni on uusi terassi. Neljäkymmentä neliötä, kolmesataa metriä ja viivasuoraa riviä sileää, tummanruskeaa, 145-millistä kestopuulautaa.  Tuoreen puutavaran nenäähivelevä tuoksu. Kyllä on meidän Halloween-kurpitsalla tänä vuonna hulppeat puitteet, kunhan se illan hämärtyessä pääsee ulos loistamaan. Vaikka uusi etupihan terassimme tähän vuodenaikaan näyttääkin avaran tyhjältä puutarhakalusteiden ja kesäkukkien puuttuessa, on sitä silti silmiähivelevää katsoa. Aikaa mokoman kasaamisessa meni velitalkoovoimin lopulta monta viikkoa, mutta projektin hitaus ei millään tavalla haitannut. Kuka on sanonut, että kaiken pitää aina tapahtua sillä samalla sekunnilla? On vain ihanaa, että elämässä ei koskaan ole niin kiire, että kattoremontti pitäisi valmistua kolmessa päivässä ja terassi kahdessa. Terassin valmistumista seuratessa (itse osallistuin ruokahuollon lisäksi lähinnä pihakivien purkutöihin) ehti kokonainen vuodenaika vaihtua:

Vanhan ajan rakkauskirje... Vanhojen tavaroiden raivaaminen, kierrättäminen ja poisheittäminen tekee hyvää. Sanotaan, että jokaiseen tavaraan jonka omistat, on kiinnittynyt osa mielestäsi ja samalla myös voimavaroistasi. Kun miettii, miten paljon jokainen länsimainen ihminen omistaa turhaa tavaraa, voi vain kuvitella, miten paljon voimavaroja on siinä kiinni. Eilinen päivä oli täynnä turhan tavaran poisheittämistä. Raivasimme varastohuoneestaamme vähintäänkin peräkärryllisen verran rikkinäisiä ja tarpeettomia tavaroita, jopa sellaisia, joiden käyttätarkoituksesta meillä ei (enää)ollut hajuakaan. Se oli hyvin vapauttavaa, vaikka jouduinkin tekemään siivousta sietämättömästi pitkittyneen flunssani kanssa. Siivouspäivän parhaimmaksi anniksi nousi kuitenkin odottamaton asia:

Flunssannujertajakeitto. Jos jollakulla on toimivaa vinkkiä yöunia häiritsevään yskään, se olisi mukava kuulla. Höyryhengitys saunassa on kokeiltu, samoin hunaja, inkivääri, kuumat juomat ja liemet, kolmen tyynyn kanssa nukkuminen sekä imeskelytabletit. Ehkä niistä on apua, ehkä ei. Luultavimmin parhaiten tekee tehtävänsä aika, jota ennen on vain yskittävä. Kokonaan toinen kysymys on, miksi olen jälleen sairaana heti alkusyksystä. Asia harmittaa sitä enemmän, mitä paremmin tulen tietoiseksi tavoista, joilla sairastumiset, jatkuva räkäisyys ja hermostuttavat yskät olisi mahdollista välttää lähes kokonaan:

Kyllä cappuccino juhlamokat voittaa! Viime kesän aikana elämäämme avautui yhtäkkiä uusi italialainen ikkuna. Olimme jotenkin onnistuneet elämään vuosikausia tietämättä, että ihan lähinaapurissamme asuu yksi jos toinenkin italialainen. Lyhyessä ajassa tulimme heistä tietoisiksi yksi toisensa jälkeen. Muutaman sadan metrin säteellä asuu kaksi muutakin suomalais-italialaista paria lapsineen, hieman kauempana vielä (ainakin) yksi lisää. Lisäksi naapurustossamme asui kesällä kuukauden ajan kahdeksanvuotias suomalais-italialainen tyttö, joka oli kesälomavierailulla suomalaisen mummonsa luona. Ja vielä lähipuistossamme törmäsimme myös perheeseen, jonka äiti oli isän puolelta italialainen. Joinakin päivinä leikkipuistossa kuuli melkein yhtä paljon italiaa kuin suomea. Nyt kesä on mennyt ja leikkipuiston italialainen tunnelma (aurinkoa ja lämpöä myöten) on vaihtunut peruskoleaan suomalaiseen syksyyn. Italia on silti ollut silti tavallista vahvemmin läsnä syksylläkin:

Syksyä ilmassa. Näinä ihmeellisen lämpiminä syyspäivinä olen tajunnut, miltä tuoksuu ilma, kun aamuaurinko lämmittää oikein kunnolla kylmän yön jälkeen. Ilmankosteus, nopeasti lämpenevä ilma ja häipyvä yönviileys tuoksuvat - miltäpä muultakaan kuin talviselta Roomalta. Sama tuoksu tuntuu näinä ihmeellisen lämpiminä syyskuun päivinä Helsingissä. Harvemmin Suomessa eletään aikoja, jolloin yöllä hengitys höyryää, mutta päivällä vallitsevat t-paitakelit. Italiassa taas sellainen on ihan tavanomainen talvisää. Ilmastonmuutosko lie asialla tai jokin muu vaarallinen tai vähintään arveluttava syy. Silti lämmin syksy sykähdyttää. Sillä on sitä paitsi yllättäviä, vaatevalintoihin liittyviä seurauksia. Kun isovanhemmat antoivat viimeisimmällä Rooman-reissulla tyttärelleni lahjaksi hihattoman hapsuponchon, olin ihan varma, että se jäisi kaapinpohjalle pölyttymään. Vaan kuinkas kävikään:

Kokkausta ulkoilmassa. Aamuinen maisema oli sykähdyttävän hiljainen. Koivujen ja mäntyjen välissä välkehti meri.  Tuoksui suolalle, loppukesän kosteudelle ja aavistuksen jo kirpeälle syksylle. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Oli vain minä, koira, teekuppi ja mökkiterassi. Pienen matkan päässä telmi toki joukko lapsia, omanikin siellä joukossa. Mies kävelytti vauvaa ja leirintäalue ympärillä heräili jo hyvää vauhtia sunnuntaiaamuun. Mutta pienen hetken tuntui siinä aamuteetä hörppiessä, kuin olisin ollut ainoa sielu avarassa maisemassa. Kello oli kymmenen, mutta olin jo ehtinyt tehdä reippaan lenkin merenrantamaisemissa, saunoa ja kastautua kangistavan kylmässä Itämeressä. Voisivatpa kaikki aamut alkaa näin! Ensimmäinen vierailuni suomalaisessa lomakylässä oli ehdottomasti myönteinen kokemus. Oikeastaan alun alkaen luulin olevani menossa leirintäalueelle, mutta vasta perillä valkeni, että Santalahden leirintäalue onkin viiden tähden lomakeskus. Oikea lomakylä siis. Mieleeni...

Eilisellä kävelylenkillä vauvan ja koiran kanssa tuli koleasta lämpötilasta ja taivaanrannassa jyryävästä ukkosesta huolimatta hieman italialainen olo. Ohitin sateen pelossa kovaa vauhtia edellä kulkevaa mummelia, kun tämä alkoi äkisti jutella kanssani. Ei välittänyt, vaikka näytin olevan kiireessä ja sanoinkin pelkääväni joutuvamme ukkosmyrskyn keskelle. Kyseli, minkä ikäinen vauva vaunuissa nukkuu, miten rauhallinen tapaus on kyseessä, miten koira ja vauva tulevat toimeen ja niin edelleen. Katseli ihastuneena vauvaa ja olisi halunnut silittää koiraa, ellei tämä olisi niin auttamattoman pelokas tapaus. Italialainen olo tuli siitä, että nainen oli niin vilpittömän ihastunut vauvaan. Äsken päättyneellä Rooman-lomalla moinen oli ihan arkipäiväinen asia:

Rannalla rentoutuu. Luin äskettäin lehdestä, että lomamatkan ideaali pituus on kahdeksan päivää. Joku on keksinyt tutkia lomalaisten onnellisuus- ja rentoustasoja ja päätynyt siihen tulokseen, että kahdeksan päivän jälkeen ne ovat korkeimmillaan, eivätkä siitä enää nouse, vaikka lomamatka jatkuisi. Näin kahdeksantena lomapäivänä voin sanoa, että mielenkiintoinen tutkimus, ja miksei myös paikkaansapitävä. Olo on onnellinen ja rentoutunutkin, kunhan muistan piiloutua tarpeeksi hyvin vauvan imetyshetkien ajaksi anopilta, jonka ikuisuuspelko on riittämätön maidontuotanto, ja jota hän mielellään tarkkailisi nenänmitan etäisyydeltä ja suureen ääneen huolensa ilmaisten. Aurinko on paistanut Roomassa kiitettävästi, vaikkakin eriskummallisen "kylmissä" ilmoissa mennään. Koskaan ennen en ole palellut keskellä elokuuta Italiassa, enkä varsinkaan tuntenut halua juoda kuumaa teetä iltaisin. Suomen vasta päättyneisiin helteisiin tottuneelle aurinkoisiakin päiviä täällä viilentänyt ...

Vadelmakuppikakkuja. Nyt on hyvä lähteä Roomaan lomanviettoon. Pakkanen on täynnä suomalaisia vadelmia, joita voi sitten sulatella syötäväksi pitkin syksyä. Helteet tulivat tässä asiassa minulle kalliiksi, sillä lämpö kuivatti lähimetsän ja pihan vadelmapuskat niin pahasti, ettei niistä riittänyt marjoja poimittaviksi. Piti turvautua kaupan 2,5 kilon vadelmalaatikkoon, jolla hintaa oli peräti 39 euroa. Marjat olivat kuitenkin ensiluokkaista laatua, ja muutama rasiallinen hupeni parempiin suihin ennen kuin ehtivät pakkaseen asti. Hyvä niin, sillä innostuessani leipomaan vadelmaleivonnaisia ja huomatessani tuoreiden vadelmien loppuvan kesken, minun oli heti otettava käyttöön yksi pakasterasia. Huomasin, että kerran jäädyttyään vadelmien maku ei todellakaan vastaa tuoreita. Kyllä ne ehkä sitten menevät, kun kesä on mennyt ja tuoreiden vadelmien makeus on ehtinyt häipyä mielestä. Mutta ennen sitä edessä on vielä paljon makuelämyksiä:

Oman pihan omenoita. Viime vuonna näihin aikoihin olimme aloittelemassa kahden kuukauden Roomanmatkaa. Autolla Via Balticaa ja Saksan läpi Italiaan, miniloma Pohjois-Italian vuoristomaisemissa ja syyskuun loppuun asti venynyt oleskelu Roomassa. Reissusta jäi erittäin hyvät muistot, vaikka lopulta päätimmekin tehdä paluureissun tuttua Saksanlaivareittiä. Sen verran raskaalta Via Baltican ylitys toistamiseen siinä vaiheessa tuntui. Raskauspahoinvoinnin potemiseen kun on mukavampiakin paikkoja kuin autossa köröttely. Oliko laiva sitten sen parempi, en tiedä. Ainakin tavallisesti minua vaivannut meripahoinvointi loisti mystisesti poissaolollaan, vaikka paluumatkalla myrkysi melkoisesti. Teoriani on, että raskauspahoinvointi jotenkin kompensoi merisairautta ja sulki sen pois. Kotona odotti monen muun asian lisäksi pieni ikävä yllätys:

Kohtalokas tapahtumaketju sai alkunsa mustikkapullista. Olen jo niin pitkään nauttinut marjoja sellaisenaan, että alkoi tehdä mieli leipoa niistä jotakin. Mustikkapullat tuntuivat sopivilta, varsinkin kun oli vielä pullasta pitäviä vieraita tulossa. Pian tuoreen pullan tuoksu täytti koko kodin ja leijaili ulos asti. Tarjoiluvati täyttyi mustikkasilmäisistä pullista, ja vieraat saivat vatsansa täyteen. Koska pullia tuli uunista pelti toisensa jälkeen, päätin kutsua lisää vieraita, toisenkin, lähellä asuvan velipojan perheineen pöydän ääreen. Pullien syönnin jälkeen saivat miehet päähänsä alkaa kaivaa pihatien pinnassa pilkottavaa sadevesiputkea esiin. Koska sadevesi valui siitä nurkasta aina minne sattui, kaiken logiikan mukaan sadevesiputki saattaisi olla tukossa. Loppuviikosta tielle olisi tulossa kuorma-autollinen uutta päällystettä, joten nyt oli viimeinen hetki tarkistaa putken tilanne. Mitä seuraavaksi tapahtui, sitä ei kukaan osannut arvata:

Herkkuhampurilainen. Arvon usein sen välillä, kumpi on lempivuodenaikani, (lumi)talvi vai kesä. Kun on sellainen helle ja lämpö kuin näinä päivinä, asiasta ei ole epäselvyyttä; kyllä tämä on sen lämpötila, jossa ihmisen pitäisi aina elää. Ja kun seison talvella lumihangessa valkoisessa hiljaisuudessa lumisateen keskellä, olen sitä mieltä että tämän parempaa ei olekaan. Sekä helle että lumikelit ovat mahtavia, ja on vaikea päättää, kumpi vuodenajoista on parempi. Kesän puolesta puhuu monta muutakin seikkaa kuin lämpö: valo, vihreys, iloisemmat ihmiset, marjakausi, jäätelönsyönti, luonnovesissä uiminen... Talvella taas on se hiiskumaton hiljaisuus, valkoinen pehmeä luonto, hiihtäminen, kylmästä pakkasesta lämpimään kotiin käpertyminen, kynttilöiden polttelu... Suomen leveysasteilla on siinäkin mielessä hankala päättää lempivuodenaikaa, että sekä kesä että talvi jättävät niin monta kysymysmerkkiä:

Jouduin eilen kulttuurishokkiin. Tämä tapahtui iltapäivällä kello viiden kieppeillä paikassa, johon tuntui ahtautuneen samaan aikaan kanssani puoli Helsinkiä. Kyseessä oli Linnanmäki, kesäiltana, lomakautena. Väenpaljouden siis ymmärsi. Hetkittäin tuntui kuin ei olisi ollut Suomessa ollenkaan. Lämpöä oli kuin etelänmailla, ihmiset hellevaatteissa, iloisia ja äänekkäitä. Eikä kukaan ollut edes humalassa. Portilla kyllä tehtiin alkoholitarkastus laukkuihin, siitä tiesi missä maassa oltiin. Jo matkalla parkkipaikalta huvipuistoon tyttäreni teki hyvän huomion: näin paljon ihmisiä, ihan kuin Roomassa oltaisiin. Porttien sisäpuolella ihmisiä vasta olikin. Joka paikkaan pitkät jonot ja hyvä kun eteenpäin mahtui kävelemään. Kulttuurishokkini olikin tavallaan käänteinen:

Helsinkiläisiä hellelukemia. Katselin aamulla tapani mukaan Mtv3:n sääsivustoa. Miten se näyttääkin yhtäkkiä niin huonoa ilmaa, ihmettelin. Sadetta vähän koko päivän, aamulla vain 20 ja päivällä korkeintaan 22 asteen lämpötilaa. Huomiseksikin lupaili oudon viileää ilmaa. Ukkoskuuroja on ollut liikkeellä, mutta miten ilma äkisti näin huonoksi meni? Sitten huomasin, että olin epähuomiossa katsellut Rooman lämpötiloja. Helsingin kohdalla paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja lämpöä heti aamuyhdeksältä 25. Ihmeellistä. Näin on sitä paitsi jatkunut jo kauan. Helsingissä lämpötilat ovat järjestään Rooman lämpötiloja korkeampia säätiedotuskartoissa. Kyllä tällainen lämmittää mieltä. Varsinkin kun Helsingin helteessä on Rooman helteisiin verrattuna yksi lyömätön etu:

Peukalonkynnenalukseni ovat punaiset ja aristavat, makeanhimoni on tyydytetty ja tunnen itseni pirteän energikseksi. Mitä on tapahtunut? Olen ostanut viiden kilon mansikkalaatikon, tietenkin. Perannut marjat, syönyt niitä itseni kipeäksi (tai tässä tapauksessa terveemmäksi), soseuttanut ne ja laittanut pakkaseen. Ei uskoisi, että mansikassa on vain reilu 8 grammaa sokereita sadassa grammassa, niin makeita ne ovat. Kun on syönyt rasiallisen mansikoita, ei ole enää mitään tarvetta karkkipussille tai muulle iltamakealle. Muutenkin kesä on oivallista aikaa tehdä rukkauksia ruokavalioon:

Jo aamulla kello kahdeksalta ulko-oven avatessa tuoksuu alkavalle hellepäivälle. Lämpimälle, yön ajaksi hieman virkistyneelle kesäilmalle. Vähän niin kuin Italiassa, paitsi että tuoksusta puuttuu ilmassa leijuvat savuaromit ja muut (liikenne)päästöt. Täällä kotipihalla saasteiden hajun korvaa vastaleikatun nurmikon tuoksu. Ei hassumpaa. Vaikka edelleen pihalta puuttuu jotakin oleellista eli Rolle, jaksaisin silti istua loputtomiin aamuaurinkoisella pihalla ja haistella sen tuoksuja. Sen verran harvoin Suomessa on tällaisia aamuja, jotka tuntuvat sulattavan joka ikisen talven aikana kertyneen vaivan ja harmin. Unohtuvat kaikki ne lukemattomat aamupalelut, jolloin sängystä nousemisen jälkeen pitää heti etsiä villatakki hartioille. Olisikohan elämä kokonaisuudessaan parempaa ja onnellisempaa, jos olisi aina näin lämmintä ja aurinkoista?

Tie vie aina eteenpäin. Viime päivinä olen selaillut paljon vanhoja valokuvia koneella. Miten paljon niitä kertyykään! Nykykameroiden aikana kuvia vain räpsitään, tallennetaan koneelle eikä sitten muisteta poistaa huonoja otoksia eikä tehdä muutakaan karsintaa. Onneksi hyviä kuvia on kuitenkin enemmän kuin huonoja, kunhan vain jaksaisi joskus tehdä koneen kuvasotkusta jonkun järkevän kokonaisuuden. Valokuvat vievät ajatukset menneeseen. Niitä pitäisi ehkä katsella useamminkin, niin muistaisi paremmin, miten paljon hyviä hetkiä ja kivoja muistoja elämään sisältyy. Monet niistä toki ovat muistissa myös mielessä, mutta moni pieni hauska yksityiskohta on saattanut unohtua. Yleensä vanhoissa valokuvissa säikähtää eniten joko omia omituisia vaatevalintoja tai hiustyyliä. Tuokinko asia on pitänyt valokuvata, on toinen yleinen kuvia katsoessa heräävä huvittunut ajatus. Ja noin monta kuvaa samasta paikasta tai asiasta. Ja vielä:

Vaikka siihen kuinka yrittää valmistautua tietäen sen väistämättömänä olevan edessä, ei siihen koskaan ole valmis. Oman koiran kuolema on paitsi uskomattoman kipeä tapahtuma, myös pikakelaus koiran kanssa vietettyihin vuosiin. Ehkä osasyy kipuun onkin juuri siinä: paitsi että luovut koirasta, jätät hyvästejä koko sille ajalle, jonka koira on elämässäsi ollut. Rolle oli ylioppilaslahja isältäni - jo siinä muisto, joka saa kyyneleet silmiin. Nyt jo edesmenneen isäni kanssa Rolle oli hyvä kaveri ja silmissäni näkyy vielä yhä joskus heidän hahmonsa kävelyllä lähimetsässä. Kun isäni kuoli, Rolle etsi häntä vimmatusti talon joka kolosta, saunasta ja sohvien altakin, kunnes luovutti, juoksi ulos eikä suostunut astumaan moneen kuukauteen tassullaan isän taloon. Odotti vain pihalla kun kävimme talolla ja katseli pihatielle kuin odottaen häntä palaavaksi. Tuo sama katselupaikka aidanvierustalla pensaiden alla on nyt tyhjä. Samoin koko piha on tyhjä ja hiljainen. Kysyn itseltäni vähän väliä: ...

Cornettoja, nam! Onko italiaisuus jotakin, joka vaivihkaa siirtyy sinuun asuessasi vuosikaudet italialaisen kanssa? Tätä kysymystä olen viime aikoina miettinyt. Olen aina ajatellut, että minulla on muutamia, ehdottomia, selkeästi suomalaisia tapoja, joista en ikinä luopuisi. Otetaan vaikka aamiainen, jonka tulee ehdottomasti mielestäni olla suolainen, eikä mitään makeita kakkuja kuten Italiassa. Olen vannoutunut aamupalaihminen. Jos pitäisi valita päivän aterioista, minkä jättää väliin, niin se taatusti ei olisi aamiainen. Kunnollinen, suolainen aamupala on se, millä päivä lähtee hyvin käyntiin. Munakasta, leipää, raejuustoa, jogurttia ja hedelmiä. Italialaisille aamupalacroissanteille olen vähän naureskellut, päivitellyt niiden epäterveellisyyttä ja pitänyt niitä loma-aamujen herkkuina. Viime aikoina olen huomannut kuitenkin huolestuttavaa italialaistumista aamupalatavoissani:

Herkkuja mielin määrin. Jokin aika sitten jossakin naistenlehdessä oli juttu, jossa toimittaja kokeenomaisesti antoi itsellensä luvan syödä parin viikon ajan mitä vain mieli teki. Ei dieettejä, terveellisyysajattelua, kalorinlaskentaa tai yhtään mitään muutakaan, vain mielihaluja ja niiden tyydyttämistä. En enää muista tarkkaan, miten jutussa kävi, mutta sen muistan, että toimittaja söi paljon epäterveellistä ruokaa - juuri niin kuin saattoi olettaakin. Jos mieli teki berliininmunkkia ja hot dogeja, hän söi niitä niin paljon kuin jaksoi. Tavoitteena oli kokeilla, mihin pisteeseen asti keho on taipuvainen mielihaluihin, missä tulee raja vastaan vai tuleeko ollenkaan. Jo silloin lukiessani juttua ajattelin, että vaikka kuulostaakin yököttävältä, olisipa hauska joskus kokeilla itsekin. Mutta kukapa sellaiseen kokeeseen haluaisi ryhtyä. Yllättäen tilaisuus tarjoutui minulle kuin itsestään:

Tosifanin paita. Näinä päivinä ei huvittaisi olla brasilialainen - eikä hollantilainenkaan. Onneksi Suomi ei ole onnistunut selviytymään vielä tähän mennessä jalkapallokarkeloihin, niin ei tarvitse jännittää ja sulatella pettymyksiä. Ei se Italian jääminen alkulohkoon kuitenkaan niin kirpaise, vaikka kannustan kovasti Italiaa ja välillä tunnen itseni jo jopa melkein neljäsosaitalialaiseksi tai jotain sinne päin. Jääkiekossa Suomen tappiot kirpaisevat enemmän, siitä ei pääse mihinkään. Italialaisetkin tuntuvat päässeen ihan kohtalaisesti jo yli näiden MM-kisojen katastrofituloksesta. Varsinkin kun rinnalle on tullut kaikkien kisakatastrofien äiti, Brasilian romahtaminen 7-1 tappioon välierässä kotikisoissaan. Kun siihen vertaa, monet oman maan urheilutraumat tuntuvat, no, ainakin vähemmän murskaavilta. Jääkiekossakin moiset tappionumerot välierässä olisivat karmea tulos. Kahden kulttuurin perheessä on yksi huono puoli urheilutraumojen osalta:

Ajankohtainen teemakakku. En ole missään nähnyt niin hienoja syntymäpäiväkakkuja kuin Italiassa. Jokaisilla synttäreillä, joissa olen ollut (aikuisten synttärit mukaan lukien), on tarjolla ollut huikeasti koristeltuja, konditoriasta tilattuja kakkuja. Olen päätellyt, että italialaisilla on asiasta jonkinlainen pakkomielle: synttärikakun on oltava viimeisen päälle. Kun mukaan laskee sen, että Italiassa muutenkin itse leipominen on tuntumani mukaan harvinaisempaa kuin Suomessa, valmiskakkujen suosion ymmärtää.  Miksi tehdä itse, kun pienemmällä vaivalla saa valmiina ja usein vielä paljon näyttävämmän. Varsinkin jos on valmis maksamaan kakusta useita kymppejä. Meilläkin on muutaman kerran menty italialaisen kaavan mukaan kakkuasioissa:

Lempisaunajuomani. Miltäpä kuulostaa seuraavanlainen parisuhteen laatuaika: Lapset nukkuvat, talo on hiljainen eikä ole edes jalkapallomatsia häiritsemässä, vaan on hyvää aikaa lämmittää sauna. Jääkaapissa kylmenee villivadelmavesi. Lähdetkö saunaan, vaimo kysyy. Moni mies vastaisi ilomielin kyllä, varsinkin kun vaimo on vielä älynnyt laittaa jääkaappiin kylmenemään jotain vähän huurteisempaakin. Toki miehenikin vastasi eilen kyllä tätä ehdottaessani, mutta ei niin ilomielin. Taasko pitäisi lähteä sinne koppiin paistumaan.  Älä sitten heitä löylyä, oli hänen ensimmäinen kommenttinsa saunan lämmössä. Parin minuutin kuluttua ensimmäiset kärsimyksen merkit ilmestyivät kasvoille. Yritin jutella niitä näitä kun kerrankin rauhassa kahdestaan sai puhua, ja siinä sivussa vaivihkaa heitin yhden pienen kauhallisen vettä kiukaalle. Seuraukset olivat kohtalokkaat:

Jalkapallomatsin parhaat eväät. Vihdoinkin tänään on luvassa hieman taukoa koko alkukesän minua "piinanneesta" univarkaasta. Ei, en nyt puhu vauvasta vaan MM-jalkapallosta. On uskomatonta, millä voimalla palloa potkivat ukot pitävät minua telkkarin ääressä yömyöhään, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi käyttää kaikki nukkumishetket hyväkseni ja painua pehkuihin, kun vauva kiltisti nukahtaa kello kymmenen illalla. Mutta ei. Törötän sohvalla innostuneesti hereillä vielä puolenyön aikaan, vaikka tiedän joutuvani heräämään yöllä imettämään ja aamulla esikoinen herättää yleensä jo kahdeksan maissa. Kaikki tämä innostus siitäkin huolimatta, että Italia ei pelaa enää kisoissa. Oikeastaan parempi niin. On paljon rentouttavampaa katsoa matseja, kun ei tarvitse jännittää kenenkään puolesta. Ei spekuloida, mikä vastustaja olisi pudotuspeleissä helpompi ja toivoa sen mukaisesti jonkun tietyn maan voittoa. On ihan sama, vaikka jouduttaisiin tiukkoihin rankkareihin, voin kerr...

    Kastekynttilä juhlapöydässä. Kun kerroimme keväällä appivanhemmille tulevan poikavauvamme nimiehdotuksen, vastaanotto oli varautunut. Olin yllättynyt, koska olin ajatellut heidän olevan mielissään perinteisestä italialaisesta nimestä. Sen sijaan tuli ehdotus, että laittaisimme pojalle jonkin tyypillisen suomalaisen pojannimen. Mietin hetkisen. Paavo, Pekka, Antti? Ei. Mika, Onni, Akseli? Ei ei. Eikä varsinkaan Timo (italiaksi tinjami) tai Matti (italiaksi hullut). Muutkaan suomalaiset nimet eivät oikein iskeneet, eikä mieleen tullut yhtään sellaista kivaa sopivaa suomalaista nimeä, joka olisi rimmannut edes kohtalaisesti italialaisen sukunimen kanssa. Tokin Suomessa on nyt muodissa koko joukko kansainvälisiä uusnimiä, on Lukaa, Astonia ja Oliveria , jotka olisivat rimmanneet, mutta niitäkään ei tehnyt mieli laittaa. Suomessa ei riitä, että saa keksittyä kivan etunimen. Sitten on vielä mietittävä toinen ja usein jopa kolmas nimi, joiden on tietenkin sovittava yhte...

Vauvoilta kielletty herkku. Kuten monessa kaksikulttuurisessa perheessä, niin meidänkin arjessa Skype-puhelut Italiaan ovat melkein jokapäiväisiä. On jo lapsenkin kannalta uskomatonta rikkautta, että hän voi nähdä ja kuulla isovanhempiaan milloin vain haluaa, vaikka he asuvat kaukana. Ja kyllähän me aikuisetkin tykkäämme kuulla Italian-kuulumisia - kunhan ei vain liian usein. Anoppivitsejä on kuullut jokainen, ja anoppisuhteen tietävät kaikki riitaherkiksi ja erityislaatuisiksi suhteiksi. Silti uskallan väittää, että oma tällä hetkellä Skype-voittoinen anoppisuhteeni on sieltä erityislaatuisimmasta päästä. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, oma italialainen anoppini on erittäin lämmin ja pyyteetön ihminen, ja tulemme pääsääntöisesti oikein hyvin toimeen - kunhan vain muistaa huomioida tietyt erityispiirteet hänen luonteessaan. Kuten sen, että lapsenhoitoasioissa anoppi elää yhä 70-lukua, jolloin hän synnytti ja kasvatti omia lapsiaan. Kuvaavaa on, että ennen lasten syntymää oli...

Jäykkäkouristusbakteeri voi piillä vaikka kasvimaalla. Viime viikolla heräsin aamukolmelta hikiseen tunteeseen. Helleöiden piti olla jo ohi, ajattelin, kunnes tajusin lämmöntunteen syyn. Vieressäni tärisi korkeassa kuumeessa hikoileva tyttäreni, joka pari tuntia aiemmin oli täysin viileänä ja normaalin oloisena kömpinyt viereemme omasta huoneestaan. Säikähdin tietysti kovasti, varsinkin kun tytön käytös oli muutenkin niin omituista. Edes kuumeen mittaus ei onnistunut, koska "joka paikkaan sattui" eikä häneen saanut koskea mahtavan huutokonsertin uhalla. Ei sitä tosin tarvinnut edes mitata, ymmärsi muutenkin että korkeissa lukemissa huideltiin. Kun mukaan tulivat käsien oudot, vähän kouristuksenomaiset liikkeet, tartuin puhelimeen ja soitin elämäni ensimmäisen kerran hätänumeroon. Periaatteessa syynä oli epäilys kouristelusta, mutta syvällä sisimmässäni tiesin perimmäisen syyn niin suureen huoleen:

Voi voi Italia! Olohuoneessani istuu tällä hetkellä murheellinen italialainen. Italia on taas jäänyt jalkapallon MM-kisoissa alkulohkoon, ja pikku hiljaa miehenikin alkaa uskoa, että tuon huonoa onnea kaikille kannustamilleni joukkueille. Italia ei ole kai yli 44 vuoteen kompastunut kahta kertaa peräkkäin futiksen mm-kisoissa alkulohkoon, mutta minuun tutustumisen jälkeen näin on heti tapahtunut. Tosin lähdin heti vastustajan tehtyä ratkaisevassa pelissä maalin vähin äänin muihin puuhiin ja muka lakkasin kannustamasta. Mutta huonosta karmasta ei päässyt niin vain eroon ja lopputulos on jälleen jalkapallokatastrofi saapasmaassa. Täytyy varmaan kaivaa kaapista Nutella-purkit ja muut herkut ja alkaa lohdutella tuota raukkaa. Vaikka totta puhuen en ole lainkaan varma, miten paljon minulla siihen tänä iltana riittää aikaa. Tässä välissä nimittäin julkistan pitkän blogitaukoni puolivirallisen syyn ja tunnustan, että elämääni on tullut uusi, rinnoissani sangen innokkaasti roikkuva mie...

Sesongin paras ruoka. 9.3. Sunnuntai Aurinko paistaa kasvoilleni, nenässä tuntuu kuorittujen artisokkien kirpeä, ruohomainen tuoksu. Tekee mieli ottaa pitkähihainen paita pois, mutta en sitä vielä uskalla tehdä. Neljä talviflunssaa on takanani eikä viidennettä tee mieli. Anoppi kävi juuri huolehtimassa, jaksanko varmasti valmistaa artisokat. Rasittavaa puuhaa tämä onkin, istua auringonpaisteisella terassilla ja repiä artisokan uloimpia lehtiä, leikata uloimmat päät ja laittaa artisokat sitruunaveteen odottamaan maustamista ja keittämistä. Vastasin, että en luovuttaisi tätä keittiöhommaa pois millään ilveellä. Tämä on parasta, mitä tiedän, varsinkin lämpimässä kevätauringonpaisteessa. Parasta työtä on sellainen, missä näkee heti työnsä jäljen. Kuten siivous tai haravointi. Toinen parhaan työn kriteeri voisi olla, että ei tarvitse ajatella mitään sen kummempaa, suorittaa vain mekaanista toimintaa. Kuten mustikanpoiminta tai artisokankuorinta, molemmat lähes terapeuttisia puuhia...

Kevätaurinkoa Italiassa. Huomenna selviää, osoittautuuko äkkilähtöperiaatteella varattu pikavisiitti Roomaan matkan vaivojen arvoiseksi. Säätiedotteet ovat jo pitkään lupailleet aurinkoa ja jopa 18 asteen lämpötiloja seuraavien 10 päivien ajaksi Roomaan, mutta kuten hyvin tiedämme, se ei vielä lupaa mitään. Kun huomenillalla saavun Fiumicinon lentokentälle, en yhtään ihmettelisi vaikka saisin vastaani auringonpaisteen sijasta räntäkuuron. Sen olen kokemuksista oppinut. Jokin aika sitten jo kirjoitinkin sääepäonnestani Italiassa, mutta listasta pääsi unohtumaan yksi tärkeä Rooman-matka, jolloin ilmat eivät todellakaan olleet suotuisat. Kaiken lisäksi reissu tapahtui melkein tasan tarkalleen vuosi sitten näihin aikoihin (siitä voi lukea täältä ). Toivoa sopii, ettei sama toistu tällä kertaa. Taakse jäävä - tai oikeastaan Helsingissä jo taakse jäänyt - talvi on ollut ankeudessaan ainutkertainen:

Ei päästy Kauppatorille, ei. Aamulla herätessäni luulin uneksineeni hiihtämisestä. Ai, mutta ei se ollutkaan unta, vaikka toisin voisi luulla. Helmikuinen vesisade ja muutamat lumiläikät maassa kun eivät edusta unelmahiihtokeliä. Helsingin Paloheinässä hiihtäminen on kuitenkin muutakin kuin unta. Sen huomasimme eilen illalla, kun lähdimme jääkiekkopettymystä pakoon tekemään jotain vähän erilaista. 3 kilometrin mittainen tekolumelle vedetty latu toteutti koko talven tähän asti toteutumattoman unelman, hiihtämisen. Kun edellisiin talviin vertaa, niin hiukkasen ankealta se toki tuntui, mutta olosuhteet huomioon ottaen iltalenkki ladulla oli huippujuttu. Ei se kirvelevää kiekkopettymystä kokonaan hävittänyt, mutta ainakin ajatukset ohjautuivat muille laduille. Kun eilinen peli päättyi, tappio oli tosiasia ja mieheni juuri töistä saapuneena ryhtyi lausumaan lohduttavia sanojaan, kulttuurien välinen kuilu revähti äkkiä suunnattomaksi välillämme:

Hyvästi, lempiruokani! Eilen alkaneiden olympialaisten järjestely on kuulemma ollut korruption juhlaa, mutta kyllä Italiassakin tunnetusti osataan. Korruptio nimittäin ja kaikenlainen outo vehkeily, varsinkin politiikassa ja mafian toimesta. Tässä yksi eniten minua viime aikoina järkyttäneistä: Etelä-Italian jäteskandaali, enkä nyt puhu Napolin jätekaaoksesta. Pahinta on, että tämä viimeisin skandaali vaikuttaa konkreettisesti myös omaan elämääni, jopa terveyttä uhkaavalla tavalla. Viime aikoina lempi-iltapalani on tavannut usein olla insalata caprese bufala-mozzarellalla (ja sillä aidolla eli campanialaisella DOC-versiolla), mutta ei ole enää! Mieheni oli jo jonkin aikaa vihjaillut, että ei kannattaisi sitä puhvelinmaitomozzarellaa syödä. Italiassa ollessamme mediassa välillä aihetta sivuttiinkin, puhuttiin Etelä-Italian saastuneista viljelymaista ja saastuneesta bufala-mozzarellasta. Italiassa ruokaskandaaleita riittää, enkä oikein osannut ottaa mozzarellavaroitteluja tosissa...

Tummat pilvet lomalaisten kiusana. Kuva Apuliasta. Katsellessani ulos pihan viereiselle luistelukentälle ja suksia kantavaa ohikulkijaa päähäni nousee kutkuttava kysymys, jolle ensin luon vähän taustaa. Työpöytäni on peittynyt käytettyihin nenäliinoihin, ja teepussiasetin pursuilee kahteen kertaan haudutettuja teepusseja (nenäkin on niin tukossa, että on ihan sama juonko haaleaa vai vahvaa teetä vai peräti pelkkää kuumaa vettä). Viimeiset kolme päivää on vierähtänyt sisätiloissa, ja viikonloppunakin, reilumman lumimäärän vihdoin saapuessa, uskalsin ulos vain rauhallisille köpöttelylenkeille koirien kanssa. Ei olisi varmaan kannattanut sitäkään vähää, sillä neljän pikkuflunssapäivän jälkeen sairaus alkuviikosta paheni kuumetaudiksi. Lyhyesti sanottuna, en ole päässyt hiihtämään vieläkään tänä talvena, sillä juuri sinä päivänä kun hiihtokelit sallivat lumisateet alkoivat, terveyteni petti. Siitä päästään alun kutkuttavaan kysymykseen:

Nutellaa aamiaisella. Keittiössämme kävi tänään lounasaikana kuhina. Remonttihommissa nälkiintynyt mieheni kokkaili peräti kahta pastakastiketta, paistoi pannulla kananfileitä ja tietysti keitti spaghettia. Harmi vain, että hän joutui syömään ruuat yksin ja syöttämään loput koirille. Perheen naisille kun ei kelvannut. Syynä oli se, että tyttäremme on parhaillaan flunssatoipilaana ja itsekin olen epämääräisten flunssaoireiden kourissa. Meidän ei tehnyt mieli niin pastaa kuin kanaakaan. Mutta emme me tyhjin vatsoin olleet, vaan päinvastoin. Maha oli täynnä suomalaista kansallisruokaa, mämmiä, jota olimme isukin kokkaillessa nauttineet napaamme. Mämmi maistuu aina, myös toipilaana ja muuten vain vähien ruokahalujen vaivatessa. Näin ainakin tyttärelleni ja tänään myös minulle. Lounaspöytämme oli siten hauska sekoitus kahta kulttuuria, varsinkin kun pääruokana olimme tyttäreni kanssa nauttineet tölkkimuikkuja, toipilasruokaa numero kaksi. Jossain vaiheessa alkoi ihan naurattaa:

Hyödyllisiä välineitä. Luuletko olevasi tosiliikkuja, kun käyt kaksi kertaa viikossa lenkillä, kerran joogatunnilla ja pari kertaa kuussa uimahallissa? Tällainen liikuntamäärä tekee toki hyvää, mutta painonhallinnan kanssa sillä on yllättävän vähän tekemistä. Yleinen harhaluulohan on, että liikunnalla laihtuu. Tai laihtuuhan sillä, mutta silloin pitäisi liikkua tuntikausia päivässä ja usein vähintään keskiraskaalla sykkeellä. Maratoonarit ja huippu-urheilijat ovat erikseen, tavalliset pulliaiset eivät liikunnalla laihdu. Vaan ruualla. Hyvän ruokavalion rinnalla hyötyliikunta on tosin tehokas apuri laihtumiseen tai ihan vain peruskunnon ylläpitämiseen, jopa kohottamiseen, riippuen lähtötasosta. Perinteiset konstit eli rappuset hissin sijaan, pysäkinvälien käveleminen, auton jättäminen useammin kotiin, olohuonetta ympäri käveleminen puhelimessa lörpötellessä toimivat.  Sen huomasin itsekin eräässä erityisessä elämänvaiheessa:

Rosmariinia ruukussa. Jos pitäisi valita tuoksu, josta tulee kaikkein vahvimmin mieleen Italia, valinta olisi helppo: basilika. Riittää, kun nuuhkaisee keittiön pöydällä nuupottavaa kaupan basilikaruukkua, niin ajatukset siirtyvät toiseen maailmaan. Helteiseen auringon paahteeseen, avoinaisesta parvekkeen ovesta kantautuviin vilkkaan elämänmenon ääniin, pastakastikkeen porinaan kaasuliedellä... Ensimmäisellä kerralla vierailulla miehen perheessä ollessani huomioni kiinnittyi parvekkeen yrttiruukkuihin. Pian huomasin monen muunkin talon ja perheen parvekkeen yrttikokoelmat. Basilikaa, persiljaa, rosmariinia, salviaa, minttua, kaikki isoina, terhakkoina puskina, jollaisista suomalainen parvekeviljelijä voi vain haaveilla.   Italian-kokemusten jälkeen innostuin tietenkin yrttien syömisestä ja viljelystä kotioloissakin. Ensimmäiset kokeilut eivät olleet rohkaisevia:

Marjaa markkinoilla Roomassa. Kaikenlaiset listat ovat ihania, ainakin useimmiten.7 syytä aloittaa juoksu, 5 parasta italialaista ravintolaa Helsingissä, 10 huonoa tapaa, jotka pilaavat terveytesi...Kutkuttavaa! Lehdet ovat huomanneet, että ihmisiä kiinnostaa listaaminen. Juttu jos toinenkin rakentuu listojen varaan. Varsinkin kannessa ne ovat tehokkaita. Hyvä Terveys -lehden uusimman numeron kannessa komeilee otsikko, joka lumoaa ainakin minut: 10 superruokaa marketista. Näillä pärjää. Mitämitä, minäkin haluan heti tietää, millä kymmenellä perusmarketin eväällä pärjää ja miten pitkälle. Eihän tuollaista voi vastustaa. Artikkelin lukeminen oli kuitenkin pettymys:

Vaaleanpunaista ruususuolaa. Italian kielessä sana salaatti, insalata, johdattaa heti makunsa jäljille, nimittäin suolaan. Salato/a tarkoittaa nimittäin kirjaimellisesti suolaista. Tämän sain karvaasti, tai pitäisikö sanoa suolaisesti, kokea heti ensimmäisillä Italian-reissuillani. Kun maistoin ensi kertaa italialaista vihreää salaattia, insalata verde, olin vetää rucolat väärään kurkkuun. Suolaa salaatissa, mitä ihmettä! Makuyhdistelmä maistui ihan kauhealta. Öljy ja  viinietikka vielä menettelivät, mutta eihän kukaan tosissaan voi laittaa salaattiin suolaa. Vähän sama kuin jos ripottelisi perunoiden päälle sokeria tai maustaisi jäätelön valkopippurilla. Nopeasti huomasin, että salaatin ja suolan yhdistelmä on Italiassa erottamaton. Pitäisihän se ymmärtää jos sanastakin. Insalata tarkoittaa vihreitä heinän tapaisia kasviksia, jotka on maustetu suolalla, viinietikalla ja öljyllä - siis suolattu. Siinä vasta olikin pureskelemista, kun ensi kertaa maistoin salaattia tulevassa...

Pitsaa, bruschettaa, cocista ja oliiviöljyä - vieraita Italiasta. Viime aikoina olen nukkunut pois univelkoja. Jokainen hetki on käynyt: työajasta varastettu puolituntinen, lapsen ja miehen uimahallikäynti, aamulla myöhäisemmäksi torkutettu herätyskellovartti. Mistäs nämä univelat muualta kertyivät kuin Italian-sukulaisten maanantaina päättyneeltä vierailulta. Kun huushollissa asuu viimeistään seitsemältä aamulla ylös heräävä ja aamuisen espressoannoksensa tarvitseva vanhempi pariskunta ja pahanlaatuista (erityisesti yöllistä) yskää poteva sukulaistäti, voi siitä päätellä että herkkäuninen ei paljoa unen päästä kiinni saa. Ihmeesti sitä silti jaksaa, kun on harvinaisista ja odotetuista vieraista kyse. Nukkua ehtii sitten myöhemminkin, toivottavasti. Tosin ihan heti en ollut valmis keskustelemaan seuraavan vierailun ajankohdasta, vaikka vieraat sitä yrittivätkin. Voisivatko he tulla vaikka touko- tai kesäkuussa kylään, kun on lämpimämpääkin jo? Katsotaan sitä sitten, ehdotin ymp...