Yksinäinen yö Puolassa kauhuelokuvan kulisseissa, matkalla kohti pohjoista

Tuleeko Shining mieleen?
Hotellin käytävillä saattoi mielikuvitus lähteä laukkaamaan.
 

Loppujen lopuksi muutos ei ole ollut niin radikaali kuin etukäteen ajattelin. Olin varautunut siihen, että matkan varrella vaatetta joutuisi lisäämään sitä mukaan kun pohjoinen lähenisi. Pohjois-Italiassa hupparia, Saksassa takkia, sitten pipoa ja ehkä jo hanskojakin. 

Mutta Roomaan saapunut harvinaisen kylmä ilmamassa viideksi viimeiseksi Rooman-päiväksemme piti huolen siitä, että kehomme ehti vähän jo tottua kylmään ennen kuin jätimme Italian taaksemme. Sade piiskasi meitä Piazza del Polololla ja tuuli tuiversi Aricciassa, ja sitten kun aurinko viimeisenä iltana tuli taas esiin ja lämmitti anoppilan parveketta, tiesin sen jo siinä paikassa hetkelliseksi, ohikiitäväksi lämmön hetkeksi. 

Istuin aurinkoisella parvekkeella pitkän aikaa, annoin lämmön hivellä kasvojani ja tunsin niiden vielä hetken hehkuvan kesän valossa, Italian valossa. Sitten ilta oli jo ohi ja istuimme viimeistä aamupalaa nauttimassa alakerran kahvilassa. Päivä oli valjennut yhtä aurinkoisena kuin oli loppunutkin ja tajusin jälleen sen eron, mikä Suomen ja Italian ilmastojen välillä on. Italiassakin saattaa olla - ja onkin - usein kylmää ja sateista syksyisin ja talvisin, mutta iso ero on se, että kun aurinko paistaa ja tuulet ovat sopivat, on todella lämmin. Vaikka lokakuussa, tai joulukuussa tai helmikuussa, ei väliä. 




Pohjois-Italiassa viettämämme miniloma oli sekin aurinkoinen päivä, ja kylmien aamujen ja iltojen välissä muistui taas hyvin mieleen, että Italiassa ollaan. Asiaan tosin vaikutti varmaan myös se, että päivän lämpimimmän hetken vietimme 2100 metrin korkeudessa Dolomiiteillä, ja niillä korkeuksissa aurinko tunnetusti porottaa yllättävän voimakkaasti. Lounastaessamme niillä korkeuksilla köysirata-aseman ravintolassa tuli suorastaan niin lämmin, että takit saattoi riisua ja olla t-paitasillaan. Ja samaan aikaan saatoimme ihmetellä lunta. 

Sen jälkeen onkin ollut kylmää kyytiä. Ajopäivä Saksassa oli pilvinen ja koleaa, mutta nyt täällä Puolassa Lomzan lähellä yöpyessämme on kylmää vasta ollutkin! Sumu ja kosteus hiipii luihin ja ytimiin saakka heti kun autosta nousee, eikä sitä pääse pakoon takilla ja kaulaliinallakaan. Sataa tihkuttaa, on pimeää ja kalseaa, maata laikuttavat keltaiset lehdet ja kaikkialla tuoksuu voimakas maatumisen ja lakoamisen tuoksu, kuolevan kasvillisuuden uhkea, yhä aikaa raikas ja tympeä haju. 

Hotellimme on kuin suoraan kauhuelokuvasta mutta se sopii syksyiseen tunnelmaan aivan mainiosti. Täällä ei ole ristinsieluakaan lisäksemme, pitkät käytävät kumisevat tyhjyyttään ja vain yhden oven olemme kuulleet käyvän mutta ketään ei ole näkynyt (creepy...). Illalla vastaanottotiskin työntekijä huikkasi hyvät yöt lähtiessään kotiin ja jätti meidät yksin tähän valtavaan taloon. Illalla vesisateessa vain ulkovalojen valo heijastui ikkunoista, märkä asfaltti kiilsi.

Hotellissamme ei ollut ristinsieluakaan....



Väsyneenä matkasta kävimme pitkäksemme. Hiljaisuus laskeutui, sillä lapset nukahtivat alle minuutissa. Niin taisi miehenikin nukahtaa. Koira kuorsasi huoneen nurkassa. Vain minä jäin valvomaan.



...mutta ristejä seinillä kyllä. 




Tuskin olin pitkäkseni laittanut, kun päässä alkoi pyöriä. Huone kiisi vinhasti ympäri kuin pahimpaan koronaoireiluaikaan ikään, eikä asennon vaihto auttanut. Onneksi olin sellaiseen jo keväällä tottunut, joten suljin vain silmäni ja annoin pyöriä. En ymmärrä mistä huimaus tuli, ehkä pääni ei vain kestä tätä hidastakaan matkantekoa ja siirtymisiä paikasta, ilmastosta ja todellisuuksista toiseen, valosta pimeään, lämpimästä kylmyyteen. Tai sitten tässä hotellissa oli jotakin joka otti mieleni kanssa yhteen. Suoraan sanottuna epämiellyttävä olo oli vallannut mieleni heti, kun paikan pihaan astuimme. Puhumattakaan siitä hetkestä kun astuimme sisään. Ihoni nousi kananlihalle saman tien.

 Ja tämän pitäisi olla juhlahotelli, jossa järjestetään häitä. En ikinä haluaisi aloittaa avioliittoani tässä paikassa. Paikan surullisuus saattaisi tarttua liittoonkin, muuttaa sen vankilaksi josta ei ole ulospääsyä. 
 
Hotellin ruokasali juhlakattauksessa. 



Sitten joku koputti oveen. Ei tosin meidän oveen, vaan jonnekin niistä pitkän, aution ja kaikuvan käytävän lukuisista ovista. 

Kuulo terästäytyi. Oliko se todella koputus? Hiljaisuus humisi korvissa. Toinen koputus, heikko mutta silti havaittava. Joku siellä koputti. Mielikuvitus olisi saattanut lähteä laukkaamaan, ellei mielessä olisi ollut niin paljon muutakin ajateltavaa. Päättymässä oleva loma, päättynyt kesä, päättynyt auringon aika. Kaikki se se pyöri mielessä, tässä yksinäisessä, niin yksinäisessä hotellissa joka oli kuin kauhuelokuvien kulisseista. 

Ikkunan takana sade jatkoi valumistaan ja hotellirakennuksen ympärillä levisivät aakeat, laakeat peltomaisemat silmänkantamattomiin. Olimme keskellä ei mitään (8 minuutin ajomatkan päässä Lomzan pikkukaupungista). Ainoa valonlähde koko valtavassa hotellirakennuksessa oli ollut meidän ikkunastamme pilkottava yövalo, kun mies oli käynyt vähän aikaisemmin iltapissattamassa koiran pihalla. 

Voiko ihminen enää yksinäisemmäksi itsensä tuntea? Kuuntelin perheeni unituhinaa ja tunsin kuinka kuopus painautui kylkeeni, ja sitten onneksi taas muistin, etten sittenkään ole aivan yksin, vaikka niin usein tässä elämässä siltä tuntuukin, erityisesti juuri nyt. Me emme kukaan ole koskaan aivan yksin. Aina on ihmisiä, jotka muistavat ja ajattelevat ja kaipaavat sinua, ovat ajatuksissa, lähellä tai kaukana. Joita sinä kaipaat. Jotka elävät mukana elämässämme, tässä hetkessä tai muistoissa. 

Aamulla kävi ilmi, että olimme todellakin ainoat sen yön asiakkaat eikä koskaan selvinnyt, kuka oli käytävällä koputellut. Ruokasalissa odotti kattaus vain meille, ja runsas aamiainen se olikin. Kuin tyhjästä siihen ilmestynyt. Hetken ihmeteltyämme jostakin käveli paikalle ystävällinen nainen joka toivotti hyvät huomenet ja kysyi, haluammeko vielä jotakin mikä pöydästä puuttuu. 

Niin söimme vatsamme täyteen, lapset leikkivät vajaan tunnin pihan hienossa leikkipuistossa ja sitten jatkoimme matkaa kohti pohjoista ja yhä suurempaa pimeyttä ja kylmyyttä. 







Näkymä hotellihuoneen ikkunasta aamun valjussa valossa. 

Leikkipuisto oli hieno ja lasten mieleen. 


Kommentit

  1. Tuosta hotellista tuli pari hotellia Ruotsista mieleen, niissä oli myös synkät käytävät ja vähän mutta omituista porukkaa. Olisikohan se kolistelija voinut olla esim. hotellissa yöpynyt aamupalan laittaja tai muu työntekijä. Joissain hotelleissa asuu työntekijöitä joskus. Mutta ne yölliset koputukset ovat tyypillisiä, olen päätellyt että ne voi olla työntekijöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, itsekin olen miettinyt että joku työntekijä se saattoi hyvinkin olla, vaikka vastaanottotiskin työntekijä lähtiessään meille erikseen mainitsi, ettei taloon jää ketään... Niin tai näin, aika creepy kokemus =).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.