Vähän lähempänä taivasta - miniloma Italian Dolomiiteilla ja elämäni onnellisin hetki

Italian Dolomiiteilla, 2100 metrin korkeudessa.
 

Olen kirjoittanut tätä blogia kirjoittamastani päästyä jo useamman vuoden, ja joka kerta postaus syntyy "kuin tuosta vaan". Päätän aiheen ja alan kirjoittaa - ja noin puolen tunnin kuluttua se on siinä, valmis teksti. Se vain tulee ulos, syntyy päässäni ja valuu sormistani näppäimille ilman että sen kummemmin suunnittelen. 

Koskaan ei ole ollut vaikeuksia aloittaa tai saada tekstiä aikaiseksi. Nyt on. Tasan kaksi viikkoa sitten olin vielä niissä maisemissa joista aion nyt kirjoittaa, ja koko kaksi viikkoa sen jälkeen olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen.

Olen aloittanut monta kertaa, mutta en ole saanut sanaakaan näytölle. Nytkään en näytä saavan, kiertelen ja kaartelen asiaa enkä ole kirjoittanut itse aiheesta vielä ollenkaan. En ymmärrä miksi se on niin vaikeaa. Tai toisaalta ymmärrän kaiken.

Mietin jopa, jättäisinkö kirjoittamatta kokonaan tuosta elämäni yhdestä kauneimmista hetkistä. Pitäisin itselläni, en yrittäisikään muodostaa sitä lauseiksi enkä varsinkaan julkaisisi blogissa. Mutta en halua sitäkään. Paljon toki pidän itselläni, ylivoimaisesti suurimman osan ja paljastan sanoilla vain pienen mutta kirkkaan reunan, kuten aina blogissani teen vaikka jonkun mielestä saattaa muulta näyttääkin (eli että kirjoitan suurinpiirtein kaikesta elämässän). 

Mutta myönnän: vajaat kirjoittajantaitoni eivät nyt riitä. Mikään ei riitä kuvailemaan sitä mitä tapahtui kaksi viikkoa sitten Italian Dolomiiteilla, Südtirolissa Trentino Alto-Adigen maakunnassa 2100 metrin korkeudessa johon pääsimme köysihisseillä yllättävän sattuman seurauksena, kun hotellin vastaanotossa meille iskettiin käteen vapaaliput "erääseen todella upeaan paikkaan". 

Meillä oli etukäteen tarkoitus viettää se päivä San Candidossa ja Braies-järvellä (lago di Braies), jotka sijaisevat vajaan tunnin ajomatkan päässä yöpymispaikastamme Rio di Pusteriasta. Olemme kotimatkalla Roomasta kohti Helsinkiä, pysähdymme matkan varrella kaksi yötä uudessa lempikohteessamme Dolomiiteilla ja San Candidoon ja Braies-järvelle meitä ajaa se, että siellä on kuvattu yhtä italialaisista lempisarjoistamme eli Un passo dal cielo

Mutta koska saimme vapaaliput ja suosittelut käyttää ne, muutamme suunnitelmia. Mennään köysihissillä, lapsetkin innostuvat. Itseäni vähän hirvittää ajatus kahden kilometrin korkeuteen nousemisesta natisevilla, seitinohuen langan varassa kulkevilla pikku hisseillä. Tai siltä se ainakin on näyttänyt kun maasta käsin katsoo. Korkeanpaikankammoiselle sellaiset asiat eivät ole niitä houkuttelevimpia lomapäivänviettotapoja. Ja silti rakastan vuoristoa! Suunnaton rauha laskeutuu sisimpääni saman tien kun pääsen vuorimaisemien äärelle. Se on kummallinen ristiriita, rauhaa ja korkeudenpelkoa samassa paketissa.

Tukevan hotelliaamiaisen jälkeen kävelemme piskuisen alppikylän Rio di Pusterian keskustaan, nautimme vielä toiset cappuccinot köysihissiaseman viereisessä kahvilassa, lämmittelemme talojen takaa nousevassa syyskuun viimeisen päivän aamuauringossa, joka kylmän yön jälkeen lämmittää vielä vasta heikosti. Olemme keskellä alppi-idylliä heräämisen hetkestä silmien sulkemiseen asti illalla: vuorijonot kiertävät meitä joka puolella, aamusumu ja pilviharsot hyväilevät niitä vielä mutta jotenkin sen jo näkee, että päivästä tulee aurinkoinen. Mihin tahansa katsookin, voisi kuvitella katselevansa postikorttimaisemaa. 





Mutta se on vasta alkua; me katselemme kaikkea vasta alhaalta käsin eikä meillä ole vielä aavistustakaan mikä meitä odottaa kun pääsemme ylös, vähän lähemmäksi taivasta. 

Käy ilmi, että meillä on edessä kaksivaiheinen matka: ensin yhdellä köysihissillä toiseen alppikylään, sitten toisella vielä ylemmäksi. Jos ensimmäisessä hississä, heti kun se lähtee kohoamaan, alkaa kaikki muukin kohota. Oh, I`m so high. Rio di Pusteria allamme muuttuu pienemmäksi ja pienemmäksi, minitaloiksi ja teiksi. Nousemme alppinniittyjen ylle, näemme lehmiä laiduntamassa ja kuulemme niiden kellojen kalkatuksen. Lapset hihkuvat innoissaan ja vähän jännittyneinä, varsinkin kun hissi heilahtaa kannatintolppien kohdalla ihan kunnolla. 






Ensimmäisestä etapista jatkamme matkaa jalan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle köysirata-asemalle. Eivätkä maisemat hullumpia tälläkään matkalla ole. En muista milloin olisin kävellyt näin onnellisen ja huikaisevan matkan yhtään minnekään. Perhe kirmaa kaukana edelläni, lapsilla on hauskaa nurmikolta jalkakäytävälle pomppivien heinäsirkkojen kanssa ja miehelläni on miesmäisesti kiire määränpäähän johon olemme menossa. 

Mutta minä hidastelen matkalla, pysähdyn joka kerta kun koira haluaa haistella. En haluaisi poistua tästä hetkestä jota nyt elän. Olen huumaantunut näistä korkeuksista ja maisemista. Haluan muuttaa tänne, en halua lähteä täältä koskaan minnekään, ajattelen epärealistia mutta kuitenkin tiedän sen olevan pohjimmiltaan se mitä ajatuksissani on. Kuulun tänne, se sama tunne joka minua on aina vuoristomaisemien poikki ajaessamme Helsinki-Rooma -välillä vaivannut, on täällä voimistunut ja saanut vahvistuksensa. Olenko ehkä elänyt jossakin täällä edellisessä elämässäni vai mikä minua tänne vetää?






Toisen köysihissiaseman luona ymmärrämme, että nyt ollaan menossa todella ylös. Rio di Pusterian pikku köysihissi oli selkeä "paikallisbussi", mutta nyt ollaan moottoritiellä menossa kohti korkeuksia. Hyppäämme vaunuun ja aloitamme nousun, ja jos lapset edellisessä hississä hihkuivat, niin nyt he vasta hihkuvatkin. Ja huokailevat ihastuksesta. Ollaan niin korkealla! Katsokaa noita vuoria, ne ovat ihan valkoisia, ja noin korkeita! Tuolla menee puro, katsokaa miten se virtaa ja poukkoilee! 

Ohitamme lisää lehmiä jotka märehtien makoilevat vihreillä vinoilla niityillä, miten ne eivät lähde vierimään alas kun on niin jyrkkää, lapset pohtivat ja se on oikeastaan ihan oikeutettu pohdinnan aihe. Pian niityt vaihtuvat metsiin ja puroihin, menemme aina vain ylemmäksi ja vasta nyt tajuan, että vaikka olen jo kahdessa köysihississä kuikuillut alas korkeuksista, en ole vielä pelännyt yhtään. En ole muistanut pelätä. Kurkistan oikein kunnolla vaunusta alas, koettelen korkeanpaikankammoani, mutta huomaan ettei sitä tunnu enää. Outoa. Kokeilen uudestaan. Ei mitään. Jos minulla olisi nyt riippuliidin joita olemme vähän aikaisemmin nähneet laaksojen yllä liitämässä, voisin ilman mitään ongelmia hypätä vaunusta sen kanssa. 





Perillä ylhäällä köysihissiasemalla 2107 metrin korkeudessa lapsia odottaa ihastuttava yllätys: yksi isoimmista leikkipuistoista joita on nähty. Aivan vuoren laella on keinuja, kiipeilytelineitä ja pisin liukumäki koskaan, ja vähän alempana rinteellä vielä toinen leikkialue. Paikalla on myös ravintola ja välinevuokrauspiste terasseineen ja opasteineen, tästä olisi mahdollisuus lähteä kiertämään vaellusreitti jos toinenkin, ja monet lähtevätkin, osa rinkkojen kanssa. 

Täytyy vetää henkeä kerran jos toinenkin, kun katselemme äimistyneinä ympärillemme ja yritämme tajuta mihin olemme päätyneet. Oh, now I`m REALLY high! Korkealla on paitsi kehoni, myös mieleni, jälkimmäinen ennen kaikkea. Tämän ylemmäksi ei millään maailman keinoilla voi koskaan päästä, vaikka monet onnettomat yrittävätkin. Mutta mikä muu voisi avata ja kohottaa mieltä niin tehokkaasti kuin kaikki tämä? Vuorijonot kiertävät meitä yhä mutta emme katso niitä nyt ylös- vaan alaspäin tai suoraan horisonttiin. Taivaan avaruus kaartuu yllämme, ja ympärillämme niin huikeana että sielua asti viiltää. Aurinko täyttää kaiken valolla ja koska aamupäivä on jo pitkällä, se myös lämmittää. Sen lämpö myös tuntuu erilaiselta kun alhaalla; se suorastaan polttaa kasvojen ihoa. Olemmeko todella lähempänä taivasta nyt, olenko lähempänä aurinkoa? 




Kaulaliinassa tulee hiki, takin voi riisua. Lapset ryntäävät leikkimään, mies asettuu aurinkotuoliin enkä saa ketään muuta kuin koiran houkuteltua mukaani pienelle nousureitille, joka kiertää hissiasemaa ja nousee vuoren laen kaikkein korkeimmalle kohdalle. Autan koiravanhusta pahimmissa nousukohdissa mutta hyvin se jaksaa ja haistelee innoissaan häntä heiluen varpuja, on kuin sekin olisi saanut uutta virtaa tästä kaikesta. 

Ylhäällä maailman laella istahdan koiran kanssa alas, halaan sen pörröistä hamppuuntunutta turkkia, näen ympärilläni kaiken ja hengitän ilmaa jonka raikkaus tuntuu keuhkojen pohjassa asti. Kuulen alempaa iloisia lasten ääniä, omieni tietenkin, kenellä muulla olisi niin kantavat äänet että tänne asti kuuluisivat. 

Esikoinen vilkuttaa pienenä miniatyyrina alhaalta puistosta ja huutaa hei äiti varmaan niin kovaa kuin jaksaa, hänen pinkki takkinsa erottuu kirkkaana ruskean, vihreän, harmaan ja vaalean sinisten säyjen seasta. Vilkutan takaisin, hymyilen vaikka tiedän ettei hän voi sinne asti hymyä erottaa. Heillä on leikkipuistossa hauskaa, ja silloin kun tiedän heidän olevan onnellisia, olen minäkin. 

En tiedä ymmärtävätkö he täysin kuinka ainutlaatuisessa paikassa he juuri nyt saavat leikkiä, mutta ei sillä väliä, pääasia että ovat iloisia ja onnellisia. Toivoisin että he aina voisivat olla sitä yhtä paljon kuin he tänään ovat. He ovat elämäni, tärkeimpäni, prioriteettini. Olen iloinen että olemme voineet tarjota heille tämän päivän.



Lähetän pari viestiä ja kuvaa ystäville joita sillä hetkellä ajattelen, terveisiä täältä korkealta, elämäni onnellisimmasta hetkestä, tekisi mieli lisätä mutta en kuitenkaan lisää sillä pelkään sen kuulostavan liian dramaattiselta jopa ystäville. Katso näitä maisemia. Toivoisin että sinäkin voisit olla täällä. Ehkä joskus oletkin tulevilla matkoillasi, ehkä olemme, kuka tietää, jos jonain päivänä innostumme matkustamaan yhdessä. Mutta kunhan vain saisit nähdä tämän kaiken omin silmin.

Aika katoaa enkä enää muista puhelinta, se jää taskuun ja loputkin huolet katoavat ympärillä kohoavan taivaankannen avaruuteen. Lasken surut selästäni. Käsi lepää koiran selällä. Kasvot hehkuvat auringossa, sen valossa ja lämmössä, molemmissa. Lasten kaukaista hihkuntaa lukuunottamatta (mikä suloinen ääni) on aivan hiljaista, vaikka toisaalta tuntuu että maisemalla on niin paljon sanottavaa että se melkein tukkii korvat. Mitä yrität kertoa, mitä minun tulisi ymmärtää? Vajaavaisuuteni ja kyvyttömyyteni tajuten huomaan hymyileväni. Mitä tahansa se onkin, voin olla levollinen. Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää eikä ehkä yhtään mitään, pääasia että tärkeimmän tuntee. 

Tätäkö se on, tältäkö se tuntuu? Onni? 





Hiljaisuus rikkoutuu askelten ääneen. Joku nousee kivipolkua, joku jolla on kirkkaanpinkki takki. Tyttäreni istuu viereeni ja ilmoittaa, että kaikilla on jo nälkä. Mutta istutaan ensin hetki tässä, täällä on niin kaunista. Eikö olekin, vastaan ja kiedon käsivarteni hänen ympärilleen ja vedän hänet kainalooni. Sain sittenkin perheestäni seuraa tänne ylös maailman laelle! 

Vaikka hetken aikaa olikin yksin vain koira seuranani, en kuitenkaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Päin vastoin, täällä avaruuden keskellä tunnen olevani yhteydessä maailmaan ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Johonkin joka tätä kaikkea liikuttaa, joka meidät pitää elossa ja joka meitä ajaa joka päivä eteenpäin niin että vaikka joka päivä kärsimme, kuitenkin haluamme elää emmekä lakata olemasta. Muiden ihmisten muodostamaan verkostoon joka meitä kaikkia ympäröi ja johon olemme kaikki osallisia. Rakkauden verkostoon. 

Alas näköalahuipulta laskeutuessamme tapaamme vanhuksen, joka kerää rinteellä kasvavia punaisia marjoja. Kumarrun ja tutkin varpuja. Puolukoita! Varmistan vielä vanhukselta että ne varmasti ovat mirtilli rossi (nimitys jota käytetään harhaanjohtavasti sekä puolukoista että karpaloista), ja maistan. Aivan puolukoilta maistuvat. Nämä ovat niin terveellisiä, kannattaa syödä, mies kehottaa murteellisella, vahvan saksan aksentin värittämällä italialla. Ja kaupassa maksavat todella paljon. Mutta täällä saa aivan ilmaiseksi, eikö olekin upeaa. 

Kerron olevani täsmälleen samaa mieltä, toivotan hyviä marja-apajia ja sitten jatkamme matkaa. Yhytämme muun perheen ja nautimme lounaan ravintolassa, lapset malttavat juuri ja juuri syödä heinäsirkkojen jahtaamiseltaan, kivien päällä hyppimiseltään ja vinolla alppiniityllä kirmaamiseltaan (on niin hauskaa, kun maa viettää koko ajan alaspäin!).





Haluaisin lähteä. Se tunne minulla koko ajan täällä on. En pois täältä, en, päinvastoin. Täällä haluaisin olla aina, en haluaisi palata, laskeutua. Vaan haluaisin lähteä eteenpäin täältä, laittaa vaelluskengät jalkaan ja rinkan selkään ja lähteä poluille, joita täältä avautuu. 

Lounaan jälkeen vähän kävelemmekin, teemme pienen lenkin poluilla jotka vievät koko ajan ihastuttavimpiin maisemiin, jokaisen mutkan takaa aukeaa toinen toistaan kauniimpaa, mutta sitten tajuamme että aikamme on rajallinen. Emme voi jäädä tänne iltaan asti, sillä aiommehan vielä päivän päätteeksi käydä San Candidossa ja lago di Braiesissa. Eikä kuopus sitä paitsi enää jaksaisikaan, hän on kuluttanut niin paljon energiaa köysihisseissä, leikkipuistossa ja muualla telmiessä, elämyksiä toisensa perään kokiessaan, kuten tietysti muutkin lapset. 




Vielä hetken istumme tässä. Vielä hetken aurinko kasvoillamme, lämpimämpänä kuin koskaan, se on saanut kasvomme punoittamaan jo. Vielä vähän aikaa, ennen kuin otan taas kantamukseni selkääni ja jatkan matkaani. Vielä yksi minuutti tätä vaarallista, ohuen ilman takia vieläkin polttavampaa aurinkoa kuin mitä se koko kesän aikana on ollut.  

Lähdemme kävelemään köysihisseille päin, ja vaikka onkin ikävä jättää tämä korkeus, meillä on toki vielä edessä melkein puolikas päivä aika korkealla. Rio di Pusteria ja San Candido sijaitsevat nekin noin kilometrin korkeudessa. Ja edessämme on vielä unohtumaton hetki Braies-järvellä. Mutta siitä ehkä jossakin tulevassa postauksessa erikseen. 

Miniloma Dolomiiteilla ei vielä ole aivan ohi, mutta näen sen lopun häämöttävän jo. Näen päivät jossa aurinko ei enää ole ja kaikki tämä on vain muistoa ja tulen kirjoittamaan siitä tekstejä koneellani. Mutta vielä ei ole sen aika. Tartun lapsiani kädestä kun astumme köysihissiin ja vedän koiran hihnasta vierelleni, lapsia jännittää liikkuvaan hissikoppiin hyppääminen mutta hyvin se menee, pääsemme kaikki onnellisesti penkeille ja alamme laskeutua alaspäin.

Sitten kaikki alkaa kelautua nopeasti, aika kiihtyy ja kiertyy kerälle ja käpertyy kokoon ja sinkoaa minut istumaan tähän missä nyt olen, keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä. Syntyihän kirjoitus sittenkin ja sitä oli ihastuttava kirjoittaa. Toivottavasti tekstistä välittyy edes pieni osa siitä mitä haluan välittää, kaikesta siitä onnesta ja kauneudesta jota olen kokenut. Se on nyt jo yhä kaukaisemmaksi käyvää menneisyyttä mutta täällä Helsingissäkin ulkona paistaa nyt aurinko, tartun cappuccinomukiini, puen takin ylleni ja siirryn terassille sen valoon istumaan niin kauaksi aikaa kuin tarkenen, kylmässä lokakuun puolenvälin aamuauringossa. 















 










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.