Näin pääsin eroon kynsien pureskelusta - ja mikä pitkissä kynsissä on hankalinta, mikä parasta


En tiedä ovatko ne kauniit, käytännölliset eivät ainakaan,
 mutta siinä ne nyt kasvavat.
Näytä kyntesi, sanotaan usein kun halutaan kannustaa ihmistä johonkin. Tämä kuvaannollinen sanonta on aina muutenkin ollut minulle vieras, sillä en ole vähääkään agressiivinen enkä tavoitteellinen toimissani, mutta myöskään konkreettisesti en ole useinkaan voinut sitä seurata. En ole kehdannut. Kynteni ovat nimittäin yleensä aina niin lyhyet, nysät suorastaan, että olen mielummin piilotellut niitä. 

Toisin sanoen olen pureskellut kynsiäni koko pitkän elämäni, lapsesta asti. Välillä enemmän, välillä vähemmän, yleensä enemmän. Tai oikeastaan enemmän kuin pureskellut niin nyppinyt, nyplännyt, repinyt tai muuten tuhonnut kynnen kasvun. Jos ne ovat joskus hetkellisesti kasvaneetkin pitkiksi, on se ollut vain väliaikaista, viikon tai korkeintaan muutaman kestävää.

Kynsien pureskelu on paitsi ikävä tapa, usein kertoo myös siitä, että henkilö on hermostunut, jännittynyt tai stressaantunut. Se on pureskelijalle tapa lepuuttaa hermojaan, ehkä tiedostamatonkin tapa lievittää stressiä, pelkoa, surua, epävarmuutta tai ahdistusta, mitä tahansa negatiivista tunnetta.

Kun isäni kohta neljätoista vuotta sitten yllätyksellisesti kuoli ja sain kuolinviestin, aivan ensimmäiseksi oksensin vatsani tyhjäksi. Sitten nousi kuume. Ja aloin pureskella kynsiä. Enemmän ja pahemmin kuin koskaan. Lopulta kynsinauhanikin olivat punaiset ja verestävät, kynnet ihoon asti kadonneet, ihme etten saanut tulehdusta ja verenmyrkytystä siihen päälle. 

Kynsien pureskelun paheneminen liittyykin elämässäni usein ikäviin tapahtumiin tai stressiin. Niin se vain on mennyt, enkä ole voinut sille mitään, vaikka halua lopettamiseen totta kai on ollut. Jos joskus olenkin saanut kynteni kasvamaan, ne ovat pian muuttuneet ohuiksi ja katkeileviksi ja katkenneet omia aikojaan, ehkä kaikki keratiini menee minulla hiuksiin, olen ajatellut. Ja sitten kun kynsiä on katkennut, olen alkanut repiä niitä eikä niistä pian ole ollut enää mitään jäljellä. 

Kun maaliskuussa sairastuin koronaan (testaamaton kuten niin moni muukin korona noihin aikoihin mutta oireiltaan ja tartuntaketjultaan selvä), huomasin monesti sairasvuoteella levätessäni nyplääväni kynsiäni, etenkin yön pitkinä tunteina jolloin nukuin huonosti yskän, kuumeen, kipujen, jatkuvan janon ja suonenvetojen takia. Olin niin huolissani perheestäni (hekin sairastuivat), itsestäni ja koko maailman tilanteesta! Näin ja edelleen näen koronan muutoksen viestinä ihmiskunnalle, merkkinä siitä että meidän on muututtava ja muutettava maailmaamme ja että kaikki tämä on vain alkusoittoa isommille, kipeille mutta tarpeellisille muutoksille ja mullistuksillekin, joita ilmastonmuutos ja muut isot asiat tuovat eteemme. 

Näiden ajatusten keskellä kynsiä todella tuli pureskeltua, varsinkin kun olimme eristyksissä kotona eikä tarvinnut miettiä pureskelun epähygienisyyttä. 

Selfieissä kynnet toki näyttävät nyt paremmilta kuin ennen, haha!
 
Sitten tapahtui jotain...selittämätöntä. Kun ajattelen sitä jälkeenpäin, en ole todellakaan varma mitä tapahtui, mutta sen tiedän, että sen jälkeen on kaikki ollut toisin (Lue aiheesta maaliskuinen postaus Onko Jumala kuollut?). Ymmärsin yhtäkkiä monta asiaa, näin kaiken vaikken siitä paljon ymmärtänytkään, tiesin vain että siinä oli kaikki oleellinen. Eli rakkaus.

Jollakin tapaa täytyin valosta tuolla hetkellä, ymmärsin paikkani tässä maailmassa ja sen, että minut on laitettu maan päälle antamaan elämä lapsilleni ja saattamaan heidän elämässään alkuun, rakastamaan heitä ja läheisiäni ja maailmaa ympärilläni ja että siinä on kaikki. Muuta ei ole eikä tarvitse olla, eikä sen kummempaa tässä elämässä tehdä. Oikeastaan parempi jos ei tee. Koska mitä enemmän tekee ja tavoittelee, sitä kauemmas usein harhautuu. Ja helposti kadottaa sen, mikä on tärkeintä, se hukkuu jonnekin uraputkien, tavoitteiden ja elämän myötä kasaantuneen materian sekaan. 

Pienestä pitäen minua vaivannut ulkopuolisuuden tunteeni, ajoittainen melankolisuuteni ja ikuinen kaipuuni jonnekin mitä en itsekään tiedä sai selityksensä. En enää hätäillyt, tiesin että enää ei tarvitse. Olin saanut rauhan. Ja se valo hehkuu sisälläni vieläkin, vaikka kesä on mennyt, pimeys koettelee ja joudun sytyttelemään kynttiöitä saadakseni ja nähdäkseni valoa, sillä kesän aurinkoa ei enää ole


Tuona hetkenä keväällä lakkasin pureskelemasta kynsiäni eikä päähäni enää pälkähtäiskään pureskella.
Miksi pureskelisin kynsiäni, miksi ihmeessä, pystyn vain ajattelemaan nyt. Nyt puolen vuoden kuluttua ne ovat kasvaneet huikean pitkiksi ja vahvoiksi ja minulla on ongelmana se, etten oikein osaa leikata niitä. Pari kertaa olen saksilla leikannut ja niistä on tullut oudon neliömäiset. En omista edes kynsiviilaa, pitäisi varmaan hankkia.

Kesän aikana olen antanut niiden kasvaa, ne eivät enää katkeile tai liuskoitu vaan ovat vahvat ja valkoiset. Tämän muutoksen yhdistän siihen, että olen koronan aikaisen makuaistin häviämisen jälkeen menettänyt mielihaluni makeaan ja himoitsen sen sijaan oliiveja ja kaikkea muuta terveellistä ja suolaista, joten kehoni on paljon paremmin ravittu eivätkä valkoiset sokerit heikennä sitä enää eivätkä varasta ravintoaineita. (Lue aiheesta kesän postaukset Oliivihimo - auttavatko oliivit koronasta toipumisessa? ja Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?)

Vain yksi kynsi on katkennut, se pisin toisen käden pikkurillistä, kun pakkasin matkalaukkuja Roomassa ja voimalla tungin vielä viimeisiä espressokahvipaketteja ja pastakastikkeita laukkuun. Mutta sekin katkesi siististi ja huomaamatta, huomasin vasta autossa matkalla kohti pohjoista että yksi kynsistä oli poissa. Ja nyt sekin on jo kasvanut niin ettei katkeamista enää kohta huomaa. 

En kasvata kynsiä pitkiksi sen takia että pitäisin niitä erityisen kauniina. Ne vain kasvavat, enkä osaa leikata niitä. Ne ovat varsin epäkäytännöllisetkin, olen huomannut. Ne ovat alkaneet haitata koneella kirjoittamista, puhumattakaan kun pitäisi puhelimen kosketusnäytöllä pienentää jotakin tekstiä kaksisormiotteella. Pitkillä kynsillä on vaikea koskettaa toisen ihoa ilman että töksähtää. Kun vaihdan kuopuksen vaippaa täytyy olla varovainen etten raapaise kipeästi.

Mutta koneella kirjoittamisessa ne eivät ole kaikkein käytännöllisimmät!


Mutta ihmeelliset ne ovat katsoa, pitkät kynteni. Joskus katselen niitä ihan vain siksi että ne ovat niin pitkät. Tyttäreni kanssa vitsailemme, että ehkä en koskaan leikkaakaan pikkurillini kynttä ja pääsen Guinessin ennätyskirjaan. Olemme ostaneet pari yhteistä kivansävyistä kynsilakkaa ja vertailemme kynsiämme, tytölläkin ne ovat nyt kasvaneet kun äiti on näyttänyt esimerkkiä. Hänkin nimittäin on välillä pureskellut niitä... Kuten kaikki muutkin huonot tavat kuten tupakointi ja ylensyönti, myös kynsien pureskelu valitettavasti helposti siirtyy sukupolvelta toiselle! 

Iloisin ja paras asia tässä onkin juuri se, että tyttäreni pääsee omasta kynsien pureskelustaan eroon.  Pahinta mitä voisi tapahtua on, että siirtäisin jonkun neuroottisista piirteistä lapsiini. Ja kuitenkin varmasti jonkun niistä siirrän, se on väistämätöntä jokaisessa vanhemmuudessa. 

Mutta ainakaan kynsienpureskelun pahetta en ole siirtämässä. En enää. Ja se on kaikkein onnellisinta niistä monista hyvistä puolista siinä, että olen päässyt eroon kynsien pureskelusta. 

Ja vaikka onkin pimeää, voin tikun raapaisemalla
vielä nähdä tämän maailman ainoan auringon. 







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.