Sytytin takapihan pimeyteen kynttilän - ja toivoin heti että olisin tehnyt sen jo aiemmin!

Kynttilän liekki, niin pieni, niin ihmeellinen.
Olen viime aikoina kirjoittanut niin paljon syksyn pimeydestä, että joku vakilukijoistani pitää varmaan minua jo hieman - pimeänä. Silläkin uhalla kirjoitan vielä kerran. Olen nimittäin tehnyt valaisevan havainnon pimeyteen liittyen, joka on muuttanut suhtautumiseni asiaan suorastaan ihmeellisellä tavalla. 

Ennen kuin kerron tarkemmin tästä havainnosta, totean että pimeys ja syksy on tavallaan hyvin kaksijakoista aikaa. Toisaalta pimeä tuntuu ikävältä ja haikealta kesän ja valon jälkeen, toisaalta pimeyden lisääntyminen on luonnollinen osa vuodenkiertoa ja tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua, vetäytyä ja viettää talvi luonnollisen rytmin mukaan, vähemmillä kierroksilla, koska valoa on niin vähän. Niin se entisaikaan on näillä leveysasteilla aina mennyt ja siihen olemme sopeutuneet. Talvella on saanut ja pitänytkin ottaa rauhallisemmin, keskittyä puhdetöihin, lämpimänä pysymiseen ja talvesta selviämiseen. 

Ongelmallista nykyaikana on, ettei ihmisellä ole mahdollisuutta samalla tavalla hiljentää tahtia. Pitää suorittaa, saada aikaan, paiskia töitä ja selvitä arjen pyörityksestä samalla tavalla kuin kesälläkin - tai oikeastaan vielä enemmän, sillä loma-ajat ajoittuvat useimmilla kesään. Kun vastakkaisiin suuntiin ihmistä vetävät sekä nykyajan vaatimukset pysyä tehokkaana että ikiaikainen luonnon kutsu hiljentyä ja vetäytyä rauhallisemman elämän viettoon, ei ole ihme jos välillä ahdistaa. 

Pimeys, kotiin vetäytyminen ja hiljentyminen tarjoaa kuitenkin ihmiselle tilaisuuden kääntyä sisimpäänsä kohti, kuunnella omia ajatuksiaan ja tunteitaan ja ottaa vastaan niiden ikävätkin puolet, tarkastella pelkojaan, heikkouksiaan ja virheitään ja kohdata ne.  Kuunnella maailman kohinaa ja kuohuntaa, jossakin kaukana. Olla tietoinen siitä. Löytää yhteys itseensä, toisiin ihmisiin ja siinä sivussa ehkä myös jumalaansa. 

Ja tietenkin helliä muistoja ja unelmia. Talvi ja pimeys on kuin tehty muistojen muistelemiseen ja unelmien unelmoimiseen! On myös ihan ookoo olla vähän melankolinen talvisin. Pieni melankolia on  varmaankin ollut menneiden aikojen ihmisille pelkästään hyvästä, sillä se vie suurimmat menohalut ja tekee omaan lämpimään pesään jäämisestä houkuttelevan vaihtoehdon. 

Mielialan ei aina tarvitsekaan huidella jossakin korkealla, päin vastoin. Myös se ettei oikein jaksa ja saa aikaan, on ihmiselämään luonnollisena kuuluva tunne - etenkin kun se iskee pimeään vuodenaikaan. Pimeys on kuin suojaava vaippa, talvi kuin rauhoittava syli, johon voi käpertyä ja jossa levätä - sen aurinkoisen, valoisan, energisen ja loppujen lopuksi niin kovin uuvuttavan kesän jälkeen, jolloin yöuneksi riitti viisi tuntia ja jolloin iho ja sielu kylpivät ah niin ihanassa mutta sittenkin korventavassa auringossa päivä toisensa jälkeen. 



Mutta nyt havaintooni, johon tekstin alussa viittasin. Meillä on iso takapiha, jonne keittiön, olohuoneen ja takkahuoneen - niiden huoneiden jossa iltapäivisin ja iltaisin eniten vietämme aikaa - ikkunat avautuvat. Syksyn pimentyessä näiden ikkunoiden takana vallitseva pilkkopimeys on asia, jota kesäisin "kauhulla" muistelen ja joka talvella on saada minut lähes järjiltäni välillä. Vaikka kuinka tiedän että talvi on rauhoittumisen aikaa ihmiselle ja luontomme mukaista on vetäytyä pimeän ajaksi talvipesään, en silti ole lumettoman talven pimeyden kanssa sinut. Kaikki nimittäin muuttuu, jos ja kun sataa lunta! Viime talvina sitä vain on Helsingin seudulla koko ajan vähemmän.

Nyt aikaisin pimenevät illat ovat taas täällä ja ikkunoiden takana pihan pimeys. Mutta tänä syksynä aloin pitää kynttilälyhtyä takapihan uuden terassimme pöydällä. Olen sytyttänyt siihen joka ilta kynttilän, ja kun olin muutamia iltoja tuijotellut ikkunasta sen pimeydessä tuikkivaa valoa, tein järisyttävän havainnon, josta tämä postaus kertoo: joka kerta kun katson ulos, en ajattele enää katsovani pimeyteen, vaan näen kynttilän valon. 

Kun pimeyteen sytyttää kynttilän, ei enää näekään pimeyttä vaan kynttilän valon. Sen pieni, tuikkiva liekki riittää, eikä enää ole pimeyttä vaan valo pimeydessä



Kunpa olisin ymmärtänyt tämän jo aikaisempina talvina, jolloin pimeys on kerta toisensa jälkeen muuttunut yhä painavammaksi kantaa, etupäässä juuri siksi ettei lunta ole enää ollut. Viime talvi oli pohjakosketus täydellisellä lumettomuudellaan. Oli vain tuulta, sadetta ja myrskyjä ja uhkaava tunne siitä, että jokin on lähestymässä, maailma kulkemassa jotakin kohti, isoa muutosta. Ja sitten tuli koronavirus, joka yhä roikkuu yllämme ja kenties jotakin muutakin, jotain mitä emme vielä ymmärrä. 

Lue näistä ennakkotuntemuksistani esimerkiksi viime talven postaukset:

Lähelle tullut painajainen

Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT

En tarkkaan ymmärrä mitä kaikkea yllämme roikkuu, tiedän vain että on pimeää. Mutta nyt tiedän myös että voin aina sytyttää sen keskelle kynttilän. Eikä sitten enää näytä niin pimeältä. Koska siellä palaa valo, lämmin ja elävä. 

Tiedän nyt tarkkaan, mitä minun on tänä talvena tehtävä. Vetäydyn kotiin, perheeni, lasteni ja mieheni pariin, en haaveilekaan menoista ja matkoista tänä mahdottomana korona-aikana, vaan jään kotiin enemmän kuin mielelläni. Tänä levottomana maailmanaikana jolloin maailman paikoiltaan menneet osat etsivät uutta sijaintiaan ja ihmisten pelko, huoli, hätä ja epävarmuus -  ja myös näiden valitettava mutta väistämätön hedelmä eli kasvava viha -  velloo suurina aaltoina kaiken yllä maasta ja mantereelta toiselle siitä huolimatta että meidät on eristetty toisistamme ja pakotettu pitämään etäisyyttä, matkustaminen on vaikeutunut eikä postikaan kulje normaalistiainoalta oikealta vaihtoehdolta tuntuu kääntyä rakkaiden läheisten puoleen ja pitää heistä tiukasti kiinni. 

Toinen hyvä ajatus talvipuhteiksi on vahvistaa kehoaan ja mieltään. Kun tarkemmin ajattelee, olin puolet ajasta sairaana viime talvena. Joulun aikaan sairastuimme, poika ensin ja sitten minä, ja olimme viikkokaupalla mykoplasmaoireisessa yskässä. Sitten tuli korona, ja lapsi onneksi selvisi siitä vähällä, mutta itsestäni välillä tuntuu, että kehossa on yhä jotain pielessä (long covid, ehkä, tai kuka tietää mikä). Juoksu takkuaa, keuhkoja polttaa kovempi rasitus. Korvissa tinnittää kuten on tinnittänyt koko koronaoireilun alusta saakka. 

Pyörryttämisen tunne on tullut takaisin, se on taas jokapäiväistä - tai oikeammin jokaöistä. Herään pimeässä siihen että maailma pyörii, ja kun avaan silmäni, niin pyöriihän se. Mutta olen oppinut jo että se vain pyörii eikä saa minua pyörtymään, joten en pelkää sitä enää. Mutta en pidä siitä. En pidä tunteesta, etten tiedä mikä kehoani vaivaa. Auttaisiko lääkärikäynti? Tuskin, epäilen että mitään elimellistä vikaa löytyisi. Luottamus terveydenhoitoon on muutenkin aika alhaalla juuri nyt, kevään kokemusten jälkeen. Sitä vähättelyä jonka silloin sai osakseen, ei hevin unohda. 



Parasta taitaa siis olla jäädä kotiin, keskittyä pieneen. Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi? Tuskin edes kaupassa käyn muuta kuin pakolliset ruokaostokset ja pakolliset hankinnat hoitamassa. Muuta en tarvitse. Vähän ruokaa, lapsille mitä he tarvitsevat ja sen mitä tarvitaan rauhallisen kotielämän viettoon. Ripaus melankoliaa ja suuret määrät rakkautta. Ja tietysti paljon kynttilöitä! 

Aion pitää kynttilän ulkona palamassa koko pitkän talven. En halua enää nähdä pimeyttä. Vaikka talven pimeys onkin luonnollista ja antaa mahdollisuuden rauhoittumiseen, en halua nähdä sitä ikkunan takana. Etenkään nyt kun pimeys johdattaa meitä kohti uutta tuntematonta, edessä olevaa koronatalvea. Eikä pimeys siellä ole pelkästään konkreettista, vaan ennen kaikkea kuvainnollista; kukaan maailmassa ei tiedä, eivät asiantuntijatkaan, mihin suuntaan koronakelkka kääntyy, löydetäänkö rokotus, tarvitaanko rokotus, toimiiko rokotus, onko rokotus turvallinen, tuleeko pakkorokotus, mihin kaikki tämä johtaa. Eikä siinä pimeydessä ole mitään luonnollista, vaan se on pimeyttä jota meidän ihmisten ei kuulukaan sietää eikä sellaiseen sopeutua. 

Vain sytyttämällä kynttilöitä pimeyteen voimme yhä nähdä valoa. Kunnes kevät tuo valon, sitten joskus kun sen aika taas on.  



Kommentit

  1. Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! On hienoa että lähetit se ja avasit ajatuksiasi. Siinä kevään korvilla tuli niin paljon kielteistä kommenttia että siinä rytäkässä varmasti minun tuli vahingossa niputettua yhteen hyvää tarkoittavia ja ilkeämielisiä, empatiakyvyttömiä kommentteja. Se ei ollut tarkoitukseni, pahoittelen ja pyydän anteeksi että olen sinun kohdallasi näin tehnyt. <3 Teen niin kuin pyysit eli poistan kommenttisi nyt kun olen sen lukenut. Kiitos samoin hyvää syksynjatkoa myös sinulle, valoa ja lämpöä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia