"Tervetuloa kotiin" - kotiinpaluun sykähdyttävimmät hetket

Jääkaapin iloiset yllätykset kotiin palatessa.
Vielä kerran kirjoitan postauksen kotiinpaluutunnelmista. Kyllä, tämä on aihe josta en nyt tunnu pääsevän eroon, sillä tämä on niin poikkeuksellinen kotiinpaluu, poikkeuksellisen matkan ja poikkeuksellisen ajanjakson jälkeen. Koronakevään. Kesän valon ja lämmön. Matkan joka hehkui ja kimmelsi auringonvalossa ja kevään vaikeuksien jälkeen tarjoili hetkiä, joiden keskellä ei voinut muuta kuin antautua niiden kauneudelle ja ihmeellisyydelle ja kysyä: onko tämä tottakaan, kaikki tämä valo ja hehku? Voiko maailma todella tarjoilla jotain näin häikäisevää? 

Siirtymä Italiasta Suomeen ei sitäpaitsi koskaan ole meille pelkkä loman loppu, vaan se tarkoittaa myös sukulaisten ja ystävien jättämistä ja ainaisen dilemmamme, Suomi vai Italia, akutisoitumista. Jälleen kerran teemme valintamme ja palaamme Suomeen. Jätämme auringon taaksemme ja palaamme siihen mitä monet pitävät käsittämättömänä valintana: pimeään kylmään maailmankolkkaan vaikka tarjolla olisi elämä Italian auringossa. 

Olin varautunut siihen, että tälläkin kertaa, erityisesti tällä kertaa kotiinpaluun hetki tulisi olemaan raju hyppäys valosta pimeään ja lämmöstä kylmään, tiesin että täällä se syksy odottaisi ja pohjoisen pimeys. Tiesin että valon aika oli loppumassa, kaikki merkit viittasivat siihen jo kauan ja yhä vahvemmin mitä enemmän päivät kalenterissa vähenivät. Mutta jotenkin olin ajatellut, että siirtymä olisi edes vähän liukuvampi, että kaikki ei muuttuisi yhteen syssyyn vaan saisin edes muutamien päivien tai viikkojen ajan sopeutumisaikaa.

Mutta kaikki muuttuikin kerralla. Sillä samalla hetkellä kun palasin kotiin, muuttui juuri koettu matka ja kesä kuin toiseksi todellisuudeksi, utuisiksi unenomaisiksi muistoiksi joiden tapahtumisesta ei joka hetki edes voi olla varma. Erityisesti illan läpitunkevan pimeyden hiipiessä ikkunan taakse kellonaikana, jolloin kesällä vasta aloittelimme iltaa tai istuin auringonvalossa kallioilla, huomaan kysyväni: Tapahtuiko se kaikki todella?

Karanteenila(i)sten ilonhetki: kauppakassikotiinkuljetus saapuu.


Mutta koti on tietenkin aina koti, ja se tunne on ollut valonlähde tässä pimeydessä. Lapset ovat riemuissaan päästessään leikkimään tutuilla leluilla ja tuttuja leikkejä, he ovat riemuissaan myös kahden viikon karanteenista, jolloin saadaan vain olla kotona, leikkiä ja katsoa yhdessä elokuvia sipsejä syöden kuten koronakevään monien kotiviikkojen aikana. Olen nukkunut omassa sängyssä pitkästä aikaa paremmin ja pidempiä yöunia kuin ehkä koko kesänä, se on pimeys joka heti lisää unentarvetta ja vie voimat valvoa pitkälle yli puolenyön kuten kesällä niin usein valvoin.

Parasta kotiinpalussa on kuitenkin ollut aivan toisenlaiset asiat. Se että olemme tunteneet itsemme tervetulleiksi kotiin. Koti on ottanut meidät vastaan lämpimänä, ei ole tuntunut kylmältä ja vieraalta palata. Vaikka ulkona pimenee aikaisin ja ne huoneet joihin ei valoa sytytä peittyvät nekin pimeään, ei pimeys nurkissa tunnu pahalta. Vaan kodilta.

Kaikkein sykähdyttävinta on kuitenkin ollut se, kun saavuimme kotiin ja löysimme postilaatikosta värikkään piirustuksen jossa luki isolla Tervetuloa kotiin sekä aivan upean värityskuvan meidän perheestämme.



Keittiön pöydältä löytyivät tuoreet voisarvet seuraavaksi aamuksi, jääkaapista vadelmavettä ja hedelmiä ja mozzarellaa sekä litran iKaffe -kauramaitoa, jota ilman aamuni eivät millään lähde käyntiin. Olin juuri tuskaillut sitä, ettemme tallinnalaisesta ruokakaupasta olleet löytäneet iKaffeta ja joutuisin aloittamaan ensimmäisen kotipäivän ilman aamucappuccinoa (mikä kauhea tragedia totisesti, haha), ja sitten kaapista löytyikin sellainen yllätys.

Kukkia kastelemassa käyneen ystäväperheen ele täyttää ruokakaappia ja laittaa tervetulotoivotukset postilaatikkoon oli jotakin joka lämmitti syvälle sydämeen asti. Se teki koko kotiinpaluusta paljon iloisempaa ja vähemmän ankeaa. Kukapa ei muistaisi sitä fiilistä, kun on juuri palannut ja on vaikea tarttua oikein mihinkään, ja sellaisina hetkinä lempivesipullo jääkaapissa ja tuoreet voisarvet ovat jotakin korvaamattoman arvokasta.

Samoin kuin se, että naapuri tulee pihalle toivottamaan tervetulleeksi kotiin ja kertoo pitäneensä lapsen hartaudella kasvattaman omenapuuntaimen hengissä kasvihuoneessa. Kertoo tienoon olleen oudon hiljainen poissaollessamme ja että hänellä on ollut meitä ikävä.

Puhumattakaan niistä tervetuloa takaisin -viesteistä, joita olemme toisilta naapuruston asukkailta saaneet. Kyllä täälläkin aurinko paistaa, syksyyn on mahtunut monta aurinkoista ja lämmintä päivää ja varmasti mahtuu vielä jatkossakin, vaikka juuri paluupäivänämme sattuikin satamaan kaatamalla.

Tee ja matkamuistot lämmittävät syksyn viileydessä.


Olemme todellakin tulleet kotiin, ja se on tuntunut siltä pitkälti näiden ihmisten takia, jotka meitä täällä ympäröivät. Heidän takiaan tunnemme olevamme kotona, ja tämä talo tuntuu oikeasti kodilta ja tänne polkumme aina kuitenkin vie, ajoittaisesta ja säännöllisestä muualle haikailusta huolimatta.

Mutta niinhän se aina on. Eivät seinät ja katto tee kotia, vaan ihmiset jotka siellä asuvat ja joihin he ovat yhteydessä. Kaikki sen ulkopuolella on tuntematonta maailmaa, joka kyllä saattaa olla täynnä tutustumisen arvoisia ihmisiä ja vaihtoehtoisia kotipaikkoja, mutta ilman hyvää ja painavaa ja suorastaan elintärkeää syytä ei sinne kannata lähteä seikkailemaan ja haaveilemaan toisista kodeista, toisista poluista. Ne voivat johtaa jonnekin aivan muualle kuin on kuvitellut ja osoittautua harhapoluiksi, niin kiehtovilta kuin ne saattavatkin etukäteiskuvitelmissa näyttää.

Aivan kuten minkä tahansa houkutuksen keskellä on vain parasta kääntyä sitä kohti mikä elämässä jo on, kasata perheenjäsenet ja ystävät ympärilleen ja halata kaikkia, ketä oikeasti, ketä virtuaalisesti koronakaranteenin ja etäisyyksien takia. En vaihtaisi heitä ja tätä kaikkea sittenkään mihinkään, en loistavimpankaan lämpöön jossakin etelämmässä, jossa saattaisi ehkä kyllä olla enemmän aurinkoa ja sen kimallusta, mutta liika aurinko, niin, sehän tiedetään että se on terveydelle vaarallista ja lopulta jopa kärventää hengiltä, ellei pidä varaansa.

Lue auringosta ja sen vaaroista myös kesäkuun tekstini Kaikki tämä valo ja sen sokaiseva hehku

Suomalaisen syksyn auringossa, matkan jälkihehkussa.

Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live, and she was always thinking that, in the future, she might regret the choices she made now. 
- Paulo Coelho, Brida

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia