Lapsen aivotärähdys, kauhun kirkas hetki

Siellä ne kiipeävät ja juoksevat - luotettava on, etteivät putoa!
Lasten kanssa mennään, tullaan ja touhutaan. Lapset kiipeilevät, hyppivät, tutkivat kaikkea ympärillään ja usein juuri ne vaaranpaikat vetävät eniten puoleensa. Välillä he kaatuvat, nousevat saman tien ylös ja jatkavat ehtymätöntä elämänvirtaansa ja uteliaisuutta, joka saa milloin sormen juuttumaan putkenpätkään, milloin herneen nenään ja jos ei muuta, niin ainakin sata läheltä piti -tilannetta siitä kaikesta seuraa.

Meillä on nyt kohta yhdeksän vuotta katseltu Stokken syöttötuolia, joka mainoslauseen mukaisesti kasvaa lapsen mukana ja on meillä sitä paitsi niin ihanan punaisen värisenä, että ihan jo sen takia sitä on jaksanut keittiössä katsella.

Vaikka se on aiheuttanut ties kuinka monta vaaratilannetta. Vauvalle se toki on turvallinen baby-lisäosineen, mutta siinä iässä kun lapsi ei lisäosaan enää mahdu mutta ei vielä ole huippuvarma ja paikoillaan pysyvä istujakaan, on seurannut ongelmia jokaisen lapsen kanssa vuorollaan.

Tuolista on pudottu milloin jaloilleen, milloin kyljelleen. Se on tuoliksi sen verran korkea, että pudotus on pahempi kuin tavalliselta keittiöntuolilta. Useimmiten on selvitty säikähdyksellä eikä edes itkun verran ole sattunut, mutta eilen keskellä kaunista iltapäivää sattui sitten se pahin, joka sai meidät saman tien heittämään tuolin varastoon odottamaan parempia aikoja:





Tilanne kehkeytyi siten, että olin poikien kanssa valmistamassa lounasta ja samalla mehustimella mehua. Lapset tykkäävät olla mehunteossa mukana, auttaa pilkkomisessa (ja kasvis-ja hedelmäpalojen syömisessä) ja myös palojen heittämisessä mehustimen uumeniin.

Pienempi oli mukana omalla Stokke-tuolillaan ja auttoi lähinnä syömisessä. Hän oli jo jonkin aikaa kieppunut tuolilla sen oloisesti, että olin monta kertaa joutunut käskemään istumaan kunnolla.

Hän oli siinä vieressäni, tuolin jalka kiinni omassani, käänsin selkäni hetkeksi - ja sillä aikaa hän oli saanut päähänsä istua tuolin selkänojan päälle, putosi tietenkin saman tien siitä selälleen ja lattialle. Ehdin nähdä ilmalennon, ehdin myös ajatella että minun pitäisi napata hänet kiinni mutta se kaikki tapahtui niin nopeasti etten ehtinyt.

Hän iskeytyi maahan pää edellä. Se ääni joka syntyy lapsen pään osuessa lattiaan, on niin järkyttävän kova että se tuntuu voivan halkaista omankin kallon. Tietenkään alle ei sattunut edes mattoa, mutta toisaalta onneksi keittiömme lattia on parkettia eikä kovaa kiveä kuten monilla keittiöissä on.

Nyt iskeytyi pahasti, ehdin tajuta ennen kuin kuulin lapsen huudon korvissani ja kumarruin nostamaan hänet syliini sydän läpättäen kauhusta ja säikähdyksestä. Voiko tuollaisesta päälleen tulosta selvitä ehjänä?

Luojan kiitos lasten luut ja päät ovat kestävää tekoa, niinhän aina sanotaan. Siihen yritin alusta lähtien luottaa itsekin, kun rauhoittelin sylissäni lohduttomasti itkevää lasta ja huolestunutta isoveljeä, jonka hänenkin silmät olivat kirkkaina kyynelistä.

Nopeasti lapsen itku muuttui hiljaisemmaksi, näki selvästi että hänellä ei ollut kaikki ajatukset kohdallaan. Nukkumaan, nukkumaan, hän nyyhki ja silmäluomet alkoivat löpsöttää. Annoin pojalle vettä, ja hän joi hyvällä halulla, myöhemmin myös mehua jonka vihdoin saimme mehustimella tehtyä. Nyt nainen pidät itsesi rauhallisena, komensin koko ajan itseäni kun juttelin pojalle pitääkseni hänet hereillä. Kävimme ulkona haukkaamassa raitista ilmaa, puhuimme tuulesta ja sadepilvistä ja vaikka poika ei hetkeen saanutkaan mieleen, mikä olikaan eläimen nimi jonka näimme loikkivan pihan poikki (pupu), hän kuitenkin osoitteli sitä, laiskanpuoleisesti mutta kuitenkin.

Jos tämä olisi ollut ensimmäinen aivotärähdyksemme perheessä, olisin varmasti kiikuttanut hänet saman tien päivystykseen. Mutta koska aivotärähdyksiä on ollut kummallakin vanhemmalla lapsella, esikoisella kolme ja keskimmäisellä yksi, osasin jo suhteuttaa: näillä oireilla ei päivystyksessä tehtäisi yhtään mitään, stressaantuisimme siellä vain kaikki.

Mutta se pelko ja kauhu, joka iskee kun näkee lapsensa nuokkuvan sylissään, tarraavan kiinni kaulasta ja pyytävän uneliaalla äänellä: haluan nukkumaan! Se on melkein vielä pahempi kuin se kolahdus, joka lattiaan iskeytyvästä päästä kuuluu.

Niinä hetkinä vanhempi ehtii käydä läpi mielessään aivan kaikki syvimmät pelkonsa ja piilotelluimmat ajatuksensa, jotka tahtoo pitää piilossa etteivät ne vain kutsuisi tapahtumia luokseen. Yksi hetki vain, yksi henkäys ja väärällä hetkellä käännetty selkä ja katse, ja se voi olla ohi, elämä. Yksi putoaminen jossa suojelusenkeli ei ole mukana, yksi herpaantumisen hetki jolloin ehkä juuri ajattelee, että nyt rentoudun, en enää seiso suojavarustukset niin tanassa elämän sattumanvaraisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia vastaan.




Sellainen hetkellinen ylisuojelusta irtipäästämisen hetki tapahtui vuosia sitten esikoisen kanssa, kun olimme matkalla Finnlinesin laivalla kohti Travemündea. Esikoinen oli juuri saman ikäinen kuin kuopus nyt eli vähän päälle kaksi ja puoli, ja olin koko hänen siihen astisen elämänsä kuluttanut siihen että seisoin hänen vierellään, vartioin hänen untaan ja ojensin käsiäni hänen eteensä, taakseen ja milloin minnekin hän tuntui olevan vähänkin kallellaan. Ylisuojelin siis.

Kun esikoinen syntyi, menettämisen pelkoni oli hirvittävä. En tiedä mistä se kumpusi, ehkä väsymyksestä, ehkä olin vain muuten niin sekaisin kaikesta siitä uudesta jonka keskelle olin joutunut ja äidinrakkauden kaiken ymmärryksen yli käyvästä määrästä. Pelkäsin kätkytkuolemaa, pelkäsin kaatumisia, pelkäsin jotain odottamatonta jonka suuntaan en osaisi olla varuillani, pelkäsin tukehtumista sitten kun hän aloitti kiinteiden syönnin.

Pahimpina aikoina ajoitin illan suihkussakäymisen aina siihen ajankohtaan, kun tyttö söi iltaruokaansa ja annoin mieheni hoitaa sen, sillä en pystynyt katsomaan kuinka hän kakisteli ruokaansa (tyttö oli pitkään aikamoinen silkkikurkku eli kakistelurefleksi oli hänellä herkässä) ja jo  lounaan ja muiden miehen poissaollessa tapahtuvien aterioiden läpivieminen oli henkisesti todella raskasta - ainakin iltaruoan ajan saatoin hengähtää.

Tätä ylisuojelua ja jo epänormaalin puolella häälyvää pelkoa jatkui pitkään, mutta Travemünden laivalla yhtäkkiä päätin päästää siitä vähän irti, meillä oli edessämme ihana matka Roomaan, ensimmäinen autolla lapsen kanssa ja arkielämän taakse jättäminen tuntui todella hyvältä.

Jätimme tytön hetkeksi leikkimään laivan leikkihuoneeseen, olin istunut siellä hänen kanssaan kaiken ajan siihen asti, se oli täynnä värikkäitä leluja, pehmeitä tavaroita ja sitä paitsi siellä oli mahtava elokuvanurkkaus, jonne tyttö olikin sillä hetkellä uppoutunut katselemaan Pientä merenneitoa kahden muun lapsen kanssa. Kyllä hän siellä vähän aikaa pärjäisi, ihan varmasti, ja me vanhemmathan istuimme leikkihuoneen ulkopuolella sen ikkunan vieressä siten, että ikkunasta näimme suoraan siihen missä hän istui.

Istuimme siinä kahvikupin ääressä ja katsoimme toisiamme hymyillen silmiin. Ihmeellistä, että saatoimme istua siinä ja ottaa vaikka toisiamme kädestä, kaiken sen leikkihuoneessa oleskelun ja minun harrastaman tytön ylisuojelun jälkeen, kaiken sen mullistuksen jälkeen mikä vanhemmiksi tulo oli elämässämme saanut aikaan. Pärjäähän hän varmasti? kysyin vielä mieheltäni. Totta kai, mitä hänelle nyt voisi tapahtua, siinähän hän istuu, näetkö, aivan rauhallisena ja katsoo piirrettyjä.

Mutta ei hän istunutkaan! Vaan kuulimme sydäntäsärkevää lapsen itkua leikkihuoneesta, se oli alkanut juuri sillä hetkellä kun olin alkanut tuntea hartioideni alkavan rentoutua ja olin huokaissut syvään ihan vain siitä helpotuksesta, että osasin viimeinkin laskea hieman irti.

Itku oli lapseni, tunnistin heti. Ryntäsimme leikkihuoneeseen ja näimme tyttömme vieraan aikuisen sylissä itkemässä, juoksin ottamaan hänet syliini ja vain vaivoin ymmärsin kun häntä pidellyt mies selitti, että oli löytänyt lapsen elokuvanurkkauksen penkkeinä toimivien leveiden portaiden alapäästä. Sitten paikalle tuli toinen aikuinen, joka sanoi nähneensä kuinka lapsi oli pudonnut ylimmältä portaalta pari volttia heittäen pää edellä lattialle.



Seuraavat hetket kulkivat kuin sumussa, en muista niistä tarkkaan kuin sen, miten lapseni muuttui sylissäni veltoksi, hänen puheensa alkoi sammaltaa ja lopulta hidastua niin, ettei siitä saanut mitään selvää eikä hän saanut sanojaan loppuun. Hänen itkunsakin loppui ja hän painoi päänsä olkaani vasten ja alkoi sulkea silmiään.

Muistan hädän ja paniikin, joka minut valtasi. Ei, meillä ei ole laivassa lääkäriä eikä muutakaan hoitohenkilökuntaa, lähimmän baaritiskin työntekijä sanoi. Mutta meillä on kyllä yleensä henkilökunnassa aina joku elvytystaitoinen ja saamme medihelinkin paikalle, jos tarve on, ja sehän se vasta lohduttikin!

Olimme laivassa keskellä Itämerta, lapseni tuntui kuolevan syliini ja minulle sanottiin, että jossakin pitäisi kyllä elvytystaitoinen työntekijä olla ja helikopterikin tulisi hätätilanteessa...

Joku toi tytölle pillimehun, toinen kehotti viemään lapsen kannelle raittiiseen ilmaan, kolmas neuvoi pitämään hereillä. Neljäs alkoi kertoa, kuinka hänen lapsensa oli pudonnut niin ja niin korkealta eikä mitään ollut sattunut, viides valistaa että aivotärähdyksiä lapsille tulee tämän tästä eikätkä ne yleensä ole vaarallisia.

Heidän aikeensa oli tietysti hyvä, mutta siitä en saanut lohtua - en ole koskaan saanut -  kun joku sanoo että jokin asia on niin ja niin harvinaista ja kyllä kaikki hyvin menee. Koska tiedän, että aina ne harvinaisimmatkin jollekin osuvat, ja pelkään kuollakseni että juuri minun lapselleni.

Mutta se auttoi, kun lapsi sai pillimehua ja menin hänen kanssaan tuuliselle laivankannelle, jossa puuskainen meriviima pyöritti hiuksiamme ja lennätti suolaa ihollemme, taivas oli harmaa ja virkistävä kylmyys hiipi vaatteiden alle. Siellä tytön suuret silmät taas aukenivat ja katselimme taivaalla myllertäviä pilviä ja vaahtopäistä merenkäyntiä jonka keskellä laiva kynti. Äiti sattuu, hän sanoi ja kosketti päätään, ja minä puhalsin ja suukotin kipua pois kipein silmin, värisevin sydämin ja sisälläni suurempi kylmyys kuin mikään merituuli saattoi aiheuttaa.

Sitä hetkeä muistelin eilen, kun seisoin pöpperöinen kuopus sylissäni kotiterassilla ja osoittelin hänelle taivaan pilviä ja siellä lentäviä lintuja. Niin paljon kuin lisäkokemusta olenkin näinä vuosina äitinä saanut, varmuutta monissa vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sitä rentouttakin roppakaupalla ja luottamusta siihen, että lapset pärjäävät vaikken joka hetki seiso suojelevat käteni ojossa heidän vierellään, olin yhtäkkiä aivan yhtä värisevä, pelkäävä ja paljas kuin sinä kaukaisena hetkenä laivan kannella keskellä Itämerta.




Kun lapsi saa aivotärähdyksen, kaikki pysähtyy. Ja kirkastuu se mikä on kaikkein tärkeintä: tämä lapsi, hänen lämpönsä, sydän joka lyö hänen rinnassaan ja pitää hänet elossa, joka hetki. Millään muulla ei ole väliä.

Ei sillä, saanko elämässäni aikaiseksi jotakin vai en, tienaanko tuhansia vai en, saanko seuraajia somessa vai en, saavutanko itselleni asettamani tavoitteet vain en, saanko tehtyä asioita jotka muut odottavat minun tekevän. Vain tämä lapsi, nämä lapseni. Kaikki heidän ulkopuolellaan on toissijaista ja -arvoista. Jos heidän elämänliekkinsä sammuu, sammuu kaikki muukin ympäriltäni.

Eilinen hätä oli suurta, mutta se oli erilaista verrattuna laivalla koettuun kauhuun. Paitsi että olimme silloin niin kaukana ambulansseista ja avusta, aivotärähdys oli ensimmäinen jonka olin kokenut eikä minulla ollut sitä vähäistäkään luottamusta, kokemusta eikä tietoa aivotärähdyksistä joka nyt on, eli että tärähdyksen jälkeinen uneliaisuus, tajunnantason lasku ja puheen puuroutuminen on normaalia. Samoin väsymys ja päänsäryn valittaminen. Jopa hetkellinen tajuttomuus olisi normaalia samoin kuin oksentelu, vaikka noita asioita minun lapsillani ei koskaan aivotärähdyksissään ole ollut. Voi siis varmaan sanoa, että ne ovat olleet aivotärähdyksinä lievemmästä päästä.

Lapsen pahan aivotärähdyksen ja välittömän lääkäriavun merkkejä ovat


  • Pitkä tajuttomuus (yli muutaman minuutin kestävä)
  • Pitkään eli useita tunteja jatkuva sekavuus ja kävely- ja puhevaikeudet
  • Samoin jos alun paremman vaiheen jälkeen oireet kuten sekavuus ja pahoinvointi tulevat takaisin ja pahenevat. 
  • Myös verenvuoto nenästä tai korvasta on välittömän avun merkki. 
  • Jos putoaminen on tapahtunut hyvin korkealta eli yli muutamasta metristä tai törmääminen tapahtunut kovassa vauhdissa, lääkärikäynti on tarpeen varmuuden vuoksi. 
  • Lievässäkin aivotärähdyksessä lasta tulee tarkkailla koko päivän (ei yksinoloa) ja seuraavana yönä on hyvä herättää hänet pari kolme kertaa tajunnan tason tarkistamiseksi.

(lähde: Terveystalo.com)

Eilen pitäessäni kuopusta tunti toisensa jälkeen sylissäni (hän todella halusi vain olla sylissä yli kaksi tuntia tapahtuneen jälkeen, lounaankin söimme sylikkäin!) turvauduin ajatukseen, että ainakin apu olisi paikalla nopeasti, jos sitä tarvittaisiin. Muuta en voinut tehdä. Ja sitten hiljaisesti ristiä käteni ja lähettää ajatuksen jonnekin, jollekin, jos joku sittenkin on ja kuulee. Ole kanssamme. Suojele lastani kallonsisäisiltä verenvuodoilta. Tai sitten sattuma, sinä jonka pohjimmiltani arvelen olevan vastuussa kaikista epäonnisista tapahtumista maailmassa, ole tällä kerralla meille armollinen.

Lopulta kuopus alkoi virkistyä, se tapahtui melko pian sen jälkeen kun hän oli syönyt lounasta ja pari tuntia tapaturmasta oli kulunut. Ajankohta aivotärähdykselle oli siinäkin mielessä huono, että se tapahtui juuri ennen ruokaa ja päiväunia, jolloin lapsi muutenkin on väsynyt ja energiatasot ovat matalalla. Eikä häntä tietenkään uskaltanut päiväunille tapahtuneen jälkeen laittaa.




Miksi muuten haaverit niin usein tapahtuvat juuri uniajan edellä? Meillä keskimmäisen aivotärähdykseen johtanut kaatuminen liukkaalla kylpyhuoneen lattialla tapahtui illalla hampaidenpesun aikaan (ja saksalaisessa hotellissa eli Rooman-reissun päällä jälleen, muuten), samoin kuin esikoisen toinen aivotärähdys eräällä leirintäalueella. Ja monta pienempääkin muksahdusta ja pään kolahdusta on tapahtunut aivan nukkumaanmenoajan kynnyksellä.

Kuinka monta yötä onkaan siis kulunut siihen, että huomaa vähän väliä havahtuvansa tarkistamaan, että lapsi vierellä on kunnossa. Aika monta, mutta ei niitä enää laske tai ajattele. Ne haluaa unohtaa, myös viime yön jolloin monta kertaa heräsin ja kerran myös lapsi itsekin heräsi ja halusi vettä. Kaikki hyvin siis, onneksi, jälleen kerran.

Helpotus on valtava, suunnaton suorastaan: tämänkin kerran oli suojelusenkeli paikalla. Aina ei ole. Ystäväni sukulaisperheessä taaperoikäinen lapsi kuoli pudotessaan sohvapöydältä lattialle, niska katkesi ja jo siinä hetkessä kun hän oli maassa, oli jo liian myöhäistä. Kaksi sekuntia, se mikä erottaa meidän jokaisen kuolemasta - silmänräpäys.

Ajattelen Stokke-tuoliamme ja sitä ainakin kolmikertaista matkaa, jonka poikani pää ja vartalo on tehnyt pudotessaan selkä edellä lattiaan. Kuinka monta mahdollisuutta olisikaan ollut, että asento olisi ollut väärä, kaksi sekuntia olisi kulunut ja mitä olisinkaan löytänyt lattialta.

Mutta sitten kuitenkin kävi niin ihanasti, että lattia otti hänet niin pehmeästi vastaan kuin lattia pienen putoavan lapsen voi ottaa. Lapsi itkee hetken, on voipunut hetken, sitten hän virkistyy ja jatkaa leikkejään kuten ennenkin.

Voiko sen suurempaa kiitollisuutta vanhemmalla olla?




PAROLA DEL GIORNO: trauma cranico (m) = aivotärähdys




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Kaduttaako, etten ottanut lapsille rotavirusrokotetta?