Lapset nukkuvat, päivän paras hetki - onko väärin ajatella niin?

Hotellihuone Rio di Pusteriassa matkalla Italiaan.
Missä lie lapset riehuivat,eivät nukkumassa ainakaan!
Veikkaan että jokainen vanhempi tietää tunteen: nukutusrituaalit ovat ohi, pienokainen (tai pienokaiset) ovat viimein vaipuneet unten maille ja vain luoja ja vanhempi itse tietää mitä kaikkia kommervekkeja se on vaatinut. Päivän hälinät ovat takana, pöydälle kaatuneet lasit ja lattialle levinneet puurot, niskakakat, leikkimaratonit, matelevat tunnit ennen puolison kotiintuloa, iltavilliydet ja kiukkukohtaukset. Aivan kaikki, koko pitkän päivän kattaus. 

Kodissa vallitsee hiljaisuus ja rauha, ja tuskin uskaltaa liikkua ettei se rikkoutuisi. Vain hullu se tämän riskeeraisi, parempi kun ei sohvalta liikahda, puhumattakaan huoneesta toiseen kävelystä ja jääkaapin oven aukaisusta. Ensimmäiset hetket siinä saattaakin kulua, sohvalla istuessa ilman että ainoakaan järkevä ajatus liikkuu päässä. Vain se, että nyt ne nukkuvat. Nyt voin vain olla. 

Ei tarvitse rauhoitella, tyynnytellä, sovitella, tyydyttää jonkun tarpeita. Ja siinä sivussa vielä yrittää kasvattaakin, antaa lapsille edes joitakin järjellisiä eväitä kunnialliseksi kansalaiseksi kasvamiseen. Ei ihme, että päivän paras hetki on joskus se, kun lapset nukahtavat!

Näitä hetkiä ainakin itselleni on kolmen lapsen äitiyden mittaan tullut. Ne pahimmat kommervenkit nukuttamisissa ovat jo jääneet taa, varsinkin kun nyt kolmevuotiasta kuopusta ei ole koskaan varsinaisesti tarvinnut nukuttaa vaan itsekseen on muutamassa minuutissa aina nukahtanut, on riittänyt että vanhempi on vieressä.  Mutta päivän tapahtumien ja kommervenkkien määrä on usein suurta ja vaatii ainakin sata asiaa ennen kuin on todellisuutta että kaikki kolme ovat unessa. 

Iltaruoka ja sen valmistaminen. Yöpuvut kaikille päälle. Hammaspesut ja iltapesut. Pissallakäynnit ja iltajanon tyydyttämiset (äiti vielä tarviin vettä). Hyvänyöntoivotukset ja -rituaalit pahojen unien karkoittamiseksi. Kaikki ne asiat ja kysymykset jotka tulevat mieleen juuri kun pää on laskettu tyynylle ja hiljaisuus laskeutuu. Äiti montako minuuttia on neljä tuntia? Voiko Afrikkaan mennä veneellä? Monessa maailman maassa asuu leijonia? Kuinka iso on maailman isoin aalto? Miksi Suomessa kaikki ei käytä maskeja? Ethän sinä äiti vain koskaan rakastu toiseen mieheen ettekä varmasti koskaan eroa vaikka K:n (kaverin nimi) vanhemmat erosi? 

Joskus menee aika kauan ennen kuin kaikki nämä asiat on saatu käsiteltyä ja hiljaisuus oikeasti laskeutuu. Lomalla ei ole ollutkaan niin tarkkaa nukahtamisajan suhteen, mutta nyt kun meilläkin on Italian-loma ohi ja karanteeni sekä syysloma takana, täytyy kelloa illalla vilkuilla tarkemmin. Mutta loma tai ei, joskus on niitä päiviä jolloin lasten nukahtaminen tuntuu ihanalta hetkeltä, päivän parhaalta. 

Päivän aikana sitä usein antaa kaikkensa, on koko ajan läsnä aina, niin kiinni lapsissa ja heidän aikuisen näkökulmasta joskus niin käsittämättömän tuntuisissa riidoissaan, kiukustumisissaan ja oikuissaan. Kotiäidillä tätä jatkuu aamusta iltaan, mutta toisaalta heillä ei ole sitä työmoodista kotimoodiin illalla asettumista, joka saattaa kiristää hermoja siinä missä kokopäiväinen kotimoodi joskus voi kiristää. 

Siellähän he, iltapiirrettyjä katsomassa!

Olen kuitenkin vuosien myötä huomannut, etteivät hankalimmat päivät hermojen suhteen suinkaan ole niitä, jolloin lapset ovat olleet "hankalia" tai on sattunut yhtä jos toista kommellusta. Vaan ne, jolloin itsellä on mielen päällä asioita jotka hankaavat tai on itse tyytymätön johonkin. Silloin muuttuu oleminen lasten kanssa hankalaksi ja hermostuttavaksi, he tuntuvat koko ajan kinastelevan keskenään tai riehuvan ilman päätä tai häntää toimissaan. 

Mutta se onkin oma pää, joka on kadottanut punaisen langan lasten kanssa olemisessa. Unohtanut että lasten käytös ja se miltä se vanhemman silmissä näyttää on suoraan verrannollinen vanhemman omaan mielialaan. Lapset aistivat välittömästi jos vanhempi ei ole läsnä, jos hän on hermostunut jo valmiiksi eikä ole johdonmukainen lapsia ohjatessaan vaan omien tunnetilojensa vallassa. 

Tavallaan kaiken tämän voisi tiivistää sanomalla, että vanhemman oma asenne ja suhtautuminen asiaan ratkaisee. Jos olet tyytymätön, et anna lapsille tarpeeksi itsestäsi, jos et ole oikeasti läsnä heidän kanssaan vaan haaveilet jo heidän nukahtamisensa jälkeisestä omasta ajasta, he kyllä huomaavat sen. 

Voi kuulostaa raskaalta vanhemmuuden taakalta, mutta oman kokemukseni mukaan näin se on eikä raskaus ole tässä yhteydessä suinkaan kielteinen asia. En ole koskaan kuvitellutkaan vanhemmuuden olevan helppoa enkä edes haluaisi sen olevan. Sillä helpot ja pelkästään mukavat asiat eivät koskaan opeta mitään. Ne ovat vain elämän pieniä ja ah, niin makeita mutta petollisia osia, jotka helposti harhauttavat kuvittelemaan että elämän kuuluisi olla aina helppoa, makeaa ja hattaraa. 

Itse ajattelen, että jos jokin asia tuo pelkästään onnea, ei se ole oikeasti onnea ensinkään. Vasta ponnistelu, tuska ja kärsimys tuovat asioihin syvyyttä ja tekevät onnesta ja ilostakin täyden. Onni ja kärsimys kulkevat nimittäin käsi kädessä ja ovat joskus melkein kuin yksi ja sama asia, niin tiiviisti ne saattavat lomittua. Sillä onni tulee loppujen lopuksi kärsimyksen ja elämän epätäydellisyyden hyväksymisestä ja siihen tyytymisestä. Nietzschen sanoin amor fati, rakasta kohtaloa eli välttämätöntä, sitä mikä on. Älä toivo onnellisuutta vaan onnellisuuden synnyttämää kipua, kirjailija Mark Mansonia mukaillen.

Pomppisinko vielä vähän, tuumailee kuopus tässä
puolalaisessa hotellissa menomatkalla Roomaan.

Juuri päättyneellä Italian-lomallamme lasten nukuttaminen(kin) tuntui sujuvan kuin tuosta vain. Lomallahan kaikki aina sujuu, haha. Riehuivatko lapset, kiukuttelivatko he siellä? Eivät tietenkään, muistoissa. Mutta kun tarkemmin ajattelen niin tulihan se iltavilleys sielläkin, hotellien sängyillä pompittiin ja peuhattiin, hammastahnat olivat hukassa ja välillä odotin malttamattomana kuin susi kuuta nousevaa, että pääsisin viettämään omaa aikaa lasten nukahdettua. Mutta mitä silloin tein? Huokaisin syvään ja hymyilin, hyväksyin tämän pienen epätäydellisyyden siinä hetkessä ja ajattelin että jaahas, nyt sitä joutuu itse valvomaan vähän myöhempään oman ajan saamiseksi. 

Lomamoodissa onnellisena se oli helppoa, mutta miksi ei yrittäisi samaa rentoutta myös arkena? Eivätkö lapset juuri nyt nukahda? Hyväksy se ja ota rennosti! Kyllä he ennemmin tai myöhemmin nukahtavat ja oma aikasi koittaa, ja ennen kuin huomaatkaan lapset ovat lentäneet sängyistään ja samalla koko pesästä niin kauas ettet saa unta koska sinulla on heitä niin ikävä. Ja kaikki päiväsi ovat sitä mitä nyt ehkä heikkona hetkenäsi pidät päivän parhaana hetkenä: aikaa ilman lapsia. 

Joskus on äidin ilme tätä luokkaa, kun yrittää nukuttaa lapsia yöunille...




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä