Tähtiyö täysikuun aikaan, jäähyväisten jälkeen. Milloin näen rakkaani jälleen?

Täysikuu Rio di Pusteriassa, Pohjois-Italiassa.
Avaan silmäni. Huoneessa on oudon valoisaa, vaikka on melkein keskiyö. Mikä onkaan häirinnyt untani, ei enää haittaa. Se mitä näen edessäni nyt kun olen avannut silmäni saa minut tuntemaan kiitollisuutta siitä, että olen herännyt. 

Tähtiä. Joka puolella tähtiä. Kun kävin vähän aikaisemmin nukkumaan, taivaalla mollotti kirkas täysikuu ja tähdet olivat hukkuneet sen valoon, mutta nyt kuu on poissa ja taivas täynnä tähtiä. Ne värisevät ja kimmeltävät salaperäisinä ja ikuisina pimeydessä, välillä ohut pilviharso jota tuuli liikuttelee peittää osan niistä mutta sitten ne tulevat taas näkyviin. On kuin ne syttyisivät ja sammuisivat yhä uudelleen ja uudelleen, ja joka kerran kun suljen silmäni ja avaan ne taas, taivas näyttää erilaiselta, ja se tähti joka äsken näkyi ei ehkä näy enää. Mutta jossakin on syttynyt jo toinen, ehkä useampikin.

Pilviharso vähenee koko ajan, taivas kirkastuu kirkastumistaan. Näkyviin tulee kuvioita, kolme tähteä siistissä rivissä ja vähän niiden alapuolella pystysuorassa kolme lisää yhdessä rykelmässä. Harmittaa, etten ole koskaan opetellut tähtikuvioita tai kukaan ei ole ollut minulle niitä opettamassa. En ymmärrä niistä mitään, en saa selvää kuin juuri ja juuri Otavasta ja Pohjantähdestä, jos siitäkään.

Lepään valkoisilla hotellin lakanoilla Rio di Pusteriassa Pohjois-Italiassa, siinä samassa pikkukylässä jossa yövyimme menomatkallamme Roomaan. Samassa hotellissakin, Panoramikissa, jossa on upea näköala vuorille ja perhehuoneessa parveke josta sitä katsella. Ihastuimme paikkaan niin että tällä kertaa viivymme täällä kaksi yötä. 

Tämä on niistä ensimmäinen. Ja juuri kun olimme saaneet auton parkkiin pitkän ajopäivän päätteeksi hotellin pihalle ja purimme porukkaa ja matkalaukkuja autosta ulos, se tapahtui. Jäimme koko perhe sitä sijoillemme tuijottamaan, tuota ihmeellistä näkyä. Täysikuuta joka nousi vuorien takaa. Ensin siitä näkyi pelkkä valonkaistale. Mikä sieltä oikein pilkottaa, ihmettelin, kuin pieni aurinko mutta aurinkohan on juuri laskenut. Nopeasti, lähes silminnähden pilkotus muuttui selkeäksi kuun valoksi ja koko pallo tuli esiin. Pyöreä, samettinen kuu harmaine läikkineen.

Siinä se sitten mollotti, keskellä taivasta ja valaisi hotellihuoneen niin ettei yövaloakaan tarvinnut jättää palamaan. Riitti kun verhot jätti auki jättimäisistä huoneen ikkunoista, ja huoneessa oli lasten yöllistä turvallisuudentunnetta tyydyttämään riittävä määrä valoa. Ensin ajattelin, etten saa nukuttua täysikuun valossa, joka on toisaalta hyvin rauhoittava mutta toisaalta niin kovin levottomuutta aiheuttava, mutta niin vain melko pian nukahdin, sillä päivä oli ollut pitkä ja raskaskin.




Kun seuraavan kerran heräsin, tähdet olivat jo poissa ja ikkunasta näkyi aavistus aamun ensi valosta. Seitsemältä soivat viereisen kirkon kellot, rakastan niiden ääntä jotka kertovat jostakin pysyvästä ja tärkeästä tässä maailmassa. Että vielä paikkoja, joissa kirkonkellojen ääni ja kristinuskon kulttuuri saa näkyä ja kuulua.

Olimme aamulla lähteneet ajamaan Roomasta kohti koti-Suomea, ja kuten aina, jäähyväiset olivat tunteikkaat ja haikeat. Ei ole helppoa asua kahden maan välillä, osoitekirjat toisessa, sydän molemmissa ja ainainen ikävä jompaan kumpaan, riippuen siitä kummassa sattuu olemaan.

Lasten isovanhemmat jäivät vilkuttamaan kun lähdimme, poskisuukotimme koronasta huolimatta, nyt niin teimme vaikka tavatessa emme vielä uskaltaneetkaan. Mutta nyt kun olimme viettäneet kuukauden samassa talossa, olivat jo mahdolliset koronaviruksetkin yhteisiä. Emme pelänneet enää halata.

Kun epäröiden aloimme kesällä suunnitella Italian-matkaa syyskuuksi, mielessä oli monenlaisia pelkoja ja huolia. Onko oikein matkustaa tällaisena aikana? Vaikka meillä onkin perhesyyt, onko se sittenkään oikein? Mitä jos joku sairastuu? Mitä jos olemmekin riski iäkkäille isovanhemmille, joista toinen kaiken lisäksi käy parhaillaan läpi syöpähoitoja - ikävä uutinen, jonka saimme kuulla saapuessamme Roomaan; puhelimessa he eivät olleet halunneet sitä kertoa. Onneksi emme aiemmin sitä tienneetkään, sillä silloin matkan suunnitteleminen olisi ollut vielä epäröivämpää, ehkä olisimme jopa jättäneet lähtemättä, kuka tietää.


Mielummin näemme teidät nyt ja vietämme kuukauden yhdessä vaikka siihen liittyisikin riskejä, kuin elämme koko kesän ja syksyn ja talven näkemättä teitä ollenkaan, isovanhemmat kuitenkin sanoivat. Mitä oikein jäisimme odottelemaan, sitä ettei mitään riskejä enää ole ja sitten ehkä olisikin liian myöhäistä enää nähdä?

Niin, tämä on se kysymys jota varmasti muissakin perheissä on korona-aikana mietitty, kun on pitänyt rajoittaa iäkkäiden riskiryhmien tapaamista. Jos vanha sukulainen saattaa elää viimeisiä vuosiaan tai jopa kuukausiaan, onko todella oikein, ettei hän saa nähdä rakkaitaan moneen kuukauteen tartuntariskin takia? Vaikka se on monille vanhuksille se kaikkein merkityksillisin asia mitä elämässä on jäljellä: läheiset ja heidän näkemisensä.

Riskiryhmiä totta kai täytyy suojella, mutta monenlaisia ajatuksia se(kin) herättää. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä loppuun aikaisin aamulla toisen Rio di Pusteriassa vietetyn yön jälkeen, onkin mielessä päällimmäisenä erityisesti yksi ajatus: milloin näemme rakkaitamme Italiassa jälleen? Sitä ihminen aina kysyy, kun joutuu olemaan heistä erossa. Milloin näen kaukana olevat rakkaani?

Parvekkeen ja alppiniittyjen yllä lentelee pääskysiä, ne olivat täällä jo kuukausi sitten kun olimme Roomaan päin matkalla. Eivätkö ne ole lähteneet etelään vielä, vaikka yölämpötilat ovat jo lähellä nollaa, villiviini punertaa ja puolukat ovat kypsiä? Pian ne varmaan lähtevät, onnelliset, voivat seurata lämpöä ja valoa minne mielivät. Me jatkamme kohta matkaa kohti pohjoista ja valon vähenemistä, kohti yhä kylmempiä säitä. Ajatus kotiin palaamisesta on yhtä aikaa pelottava ja lämmin: pimeää on, mutta siellä on kumminkin koti. Oma sänky, oma piha, oma metsä.



Tämä aamu on sumuinen ja pilvinen, mutta vuoren takaa pilkottaa myös aurinko; päivästä saattaa siis vielä tulla kirkas. Aivan kuten se eilen oli, aurinko paistoi ja saatoimme nähdä vuoren kirkkaina ja häikäisevinä sen valossa. Päivä olikin ehkä yksi ikimuistoisimmista ikinä. Niin huikea, että siitä täytyy kertoa omassa postauksessaan jonain päivänä, kun aikaa on.

Nyt arrivedeci Rio di Pusteria, arrivederci Italia! Kymmenisen kilometrin ajomatkan päässä odottaa Itävallan raja ja siitä matka jatkuu kohti Saksaa ja Puolaa ja seuraavaa hotellia. Yhä lähemmäs kotia.


Vuorilla puolukat ovat kypsiä...

...ja villiviini punertaa.

Maisemia eilisen päivän köysirata-ajelulta.




Nousimme köysirataa 2100 metriin asti. Kuin maailman huipulle, tuntui. 

Kommentit

  1. Hei Anna,
    itsekin Italian ja Suomen välissä elävänä luen usein blogiasi. Monesti ihmettelen samoja asioita, esim. sitä miten vaikeaa maskien käyttö Suomessa on.
    Näissä viimeisimmissä postauksissasi ihastelen erityisesti sitä, miten kuvaat maisemia, säätä, tunnelmaa. Jätän kommentin tähän postaukseen, koska minusta on niin mukavaa, että joku uskaltaa sanoa pitävänsä kirkonkellojen äänestä. :)
    Kaunista syksyä ja terveyttä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Sara ja kiitos ihanasta kommentistasi! Se lämmittää mieltäni nyt kun olen palannut tänne kylmään syksyiseen Suomeen. =) Kiitos samoin sinulle ihanaa syksyä ja terveitä päiviä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.