Hullu vuosi takana. Maailmanloppu, tulisit jo! Ja 10 syytä, miksi kuitenkaan ei

Maailma on jäässä - mutta luonto on jäätyneenäkin kaunis.

Alkuvuodesta saapuivat ensimmäiset huhut uudesta viruksesta. Viisaimmat olivat siitä tietoisia jo aiemmin, tai ainakin riskistä että se saapuisi.

Kiinassa kuhisi, kun kommunistinen mahtivaltio näytti voimansa ihmismassojen hallitsemisessa ja viruksen nitistämisessä. Eristyksiä, ulkonaliikkumiskieltoja, loputtomasti testausta. Jalkakäytäviä puhdistettiin ja kengänpohjia desinfioitiin. Koronasovellus pykättiin pikaisesti pystyyn eikä yksilönvapaudesta voinut puhuakaan, kun ihmiset määrättiin altistusten mukaan pysymään kodeissaan. Mikä ihme rutto sieltä oikein on tulossa, ajattelin erityisesti tuota jälkimmäistä toimenpidettä televisiosta nähdessäni. Kengänpohjat? Kyseessä täytyy olla joku todella vaarallinen virus, eivät kiinalaiset turhaan kengänpohjia desinfioi. 

Euroopassa kaaokseen ajatui ensimmäisenä Italia, toinen kotimaamme. Seurasimme läheltä, kuin tehohoitopaikat ja sairaalat täyttyivät, ambulanssit soivat ja lopulta koko yhteiskunta sulkeutui. Euroopassa nähtiin ensimmäinen täydellinen lockdown, sana joka tämän vuoden aikana on tullut kaikille maapallon asukkaille tutuksi. 

Kevään mittaan kirjoittelin blogissa lähes maanisesti koronasta ja sen uhkasta, erityisesti juuri siksi että näin niin läheltä ja kuulin ystäviltämme, mitä Italiassa tapahtui. Minulle tuli tunne, että velvollisuuteni on kertoa siitä, saada ihmisiä ymmärtämään mistä on kyse. Varoittaakin, ehkä, sillä Suomessa monikaan ei vielä ottanut virusta tosissaan tai ollut edes noteerannut sitä uutisista. Vaikka virus oli jo leviämässä Suomeenkin.

Lue korona-aiheista teksteistäni esimerkiksi

helmikuulta:

Koronaviruspelkoa Roomassa: "Kiinasta tulevilta pääsy kielletty"

Koronavirus on levinnyt Italiaan. Tuleeko se myös meille, täytyykö alkaa täyttää ruokakaappeja?

maaliskuulta:

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille (blogini ylivoimaisesti suosituin teksi, lähes 150 000 lukijaa)

Sitten maaliskuun 9. päivänä perheessämme kolme jäsentä sairastui - klassisiin koronan oireisiin. Siitä kolmen päivän kuluttua loput kaksi. Erityisesti minulla oireet tosiaan olivat kaikki suoraan koronaoirelistasta: äkisti alkanut kova kuiva yskä, kuume, kurkkukipu, lihaskivut, pääkipu, järkyttävän kuiva suu ja jatkuva jano, ripuli, suhteellisen alhaisesta kuumeesta (max.38.3) huolimatta painava väsymys. Makuaistin häviäminen, huimausta, jäsenien puutumista, horkkakohtauksia öisin, lopulta myös painon tunnetta rintakehällä, hengityksen hankaluutta ja ohuuden ja paperisuuden tunnetta keuhkoissa. Vain nuha ja tukkoisuus loisti poissaolollaan.

Meillä oli naapureilla samanoireista tautia liikkeellä, ja heidän lapseltaan taudin saimmekin. Perheellä puolestaan oli altistusta testillä todettuun koronapotilaaseen, joten kuvitelmat koronasta eivät olleet mitenkään tuulesta temmattuja. 


Kaikesta tästä myös kirjoitin blogiin, ja vastaanotto oli pääosin hyvää mutta osin myös uskomattoman kylmää. Erityisesti siitä minua nuhdeltiin, että niin kovasti olisin halunnut päästä koronatestiin (silloin ei testattu käytännössä ketään, kovaoireistakaan), vaikka kuinka painotin etten testausta henkilökohtaisista syistä pelkästään halua. 

Vähintään yhtä paljon ihmettelin sitä, miten Suomen testaustilanne saattoi olla sellainen eli taudin leviämisen tietämisen kannalta täysin kestämätön. Testaaminenhan on kaiken a ja o pandemiaa vastaan taistellessa. 

Ja on yksilönkin kannalta tärkeää saada tietää, onko sairastanut koronan vai ei. Se on henkisesti hyvin tärkeää; minua raastaa vieläkin se ettei asiasta ole testattua varmuutta. Koronani on tuomittu ikuiseksi ehkä-koronaksi tai testaamattomaksi koronaksi. Suuri osa ihmisistä ei ota sellaisia tosissaan. 

Kun halusin testiin, minua sanottiin itsekkääksi ja hankalaksi, mitä väliä sillä olisi mikä tauti on kyseessä, niin kauan kuin pystyn kotona ilman sairaalahoidon tarvetta olemaan, ei minun pitäisi häiritä terveydenhuoltoa yhteydenotoilla ja lääkäriinpääsypyrkimyksillä.  



Se kaikki on nyt onneksi takanapäin ja se että kirjoitin siitä, auttoi minua selviämään. Koin, että velvollisuuteni oli kirjoittaa, se oli oma äärettömän pieni panokseni tämän maailman yhteiseksi hyväksi tässä elämässä. Sen jälkeen saattaisin vaikka haihtua pois. Näin koronan ihmiskunnalle annettuna mahdollisuutena näyttää kykynsä yhtenäisyyteen, viestintuojana joka opettaisi lopettamaan ympäristön tuhoamisen, rauhoittumaan ja tyytymään vähempään. 

Lue oireilustani ja koronatunnelmistani esimerkiksi kirjoitukset

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

"Ennen" ja "jälkeen" - korona on vedenjakaja ja kollektiivinen painajaisuni, josta ei pääse hereille. Mitä voimme tehdä auttaaksemme toisiamme?

En enää ajattele ihan näin dramaattisesti, ja olen myös tajunnut ettei korona ole onnistunut tehtävässään yhdistää ihmisiä. En enää tiedä mikä on viruksen ilmaantumisen tarkoitus: onko se hyvä vai paha. Olen hukannut uskoani ihmisten väliseen rakkauteen ja pohjimmaiseen hyvään, sillä kuten vuoden aikana on nähty, se on hukkumassa yhä pahemmin eripuran ja suoranaisen vihan alle. 


Maailma on tuskin koskaan ollut jakautuneempi kuin se nyt on. Viimeisin ja pahin repeämä on rokoteuskovaisten ja rokotevastaisuushörhöjen välillä, ja lievemmässä muodossa rokotetta kannattavien ja siihen epäilevästi tai lisätietoa kaivaten suhtautuvien välillä. Iso osa maailman ihmisistä kuuluu jompaan kumpaan näistä leireistä, ja panettelu ja vähättely puolin ja toisin on armotonta. 

Iso osa ihmisistä myös vain odottaa paluuta vanhaan normaaliin, ja osa jopa jatkaa edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut, ei virusta, ei ilmastonmuutosta, ei eläinlajien joukkosukupuuttoa. Elämä keskittyy edelleen kuluttamisen ympärille, merkkilaukkuja ostellaan ja lomamatkoja suunnitellaan. Ja kunhan minä saan rokotteen, aion varsinkin elää kuin ennenkin! Hiilidioksidipäästöt ovat jo nyt palanneet kevään maailmanlaajuista lockdownia edeltäville tasoille, loppumattoman talouskasvun tavoittelu on edelleen maailmantalouden mantra. 

Vaikka planeetan kantokyvyn kannalta ainoa oikea tie on talouskasvusta ja kuluttamisesta poispäin vievä tie. Koronaviruksen siirtyminen ihmiseen on yksi lukuisista oireista, jotka kertovat että ihminen on mennyt liian pitkälle luonnon hallitsemispyrkimyksissään, tuhonnut liian paljon eläinten elinympäristöjä ja tunkeutunut aivan kaikkialle tällä planeetalla. 

Lue halutessasi tästä aiheesta kevään teksti:

Mistä koronavirus sai alkunsa, milloin voimme palata "normaaliin"? Vastaus on epämiellyttävämpi kuin uskotkaan

Olen tuskin koskaan ollut vuoden päättyessä näin toivottomissa tunnelmissa maailman tulevaisuuden suhteen. Omasta tulevaisuudestani en niin huolehdi, sillä tiedän sen olevan pelkkä hippunen maailmankaikkaudessa, mutta lasteni tulevaisuudesta välitän ja haluaisin maailman olevan heille hyvä paikka elää. Mutta epäilen suuresti, ettei se ole. Ja tekee minut surulliseksi. 

Vihaa, kiistelyä, valtioiden kasvavaa kontrollia kansalaisistaan, halua palata entiseen loputtomaan kulutusjuhlaan ja silmien sulkemiseen ilmastonmuutokselta. Näen, ettei elämä tallaisessa maailmassa ole elämisen arvoista, kenellekään. Oma elämäni on onneksi jo tässä vaiheessa eli ehkä jo piankin ohi tai ainakin puolivälissä, mutta lapsillani kaikki on vielä edessä ja heidän vuokseen toivon asioiden paranevan, meidän ihmisten muuttavan maailman paremmaksi paikaksi. Vihan ja eripuran vähenevän, tietoisuuden kasvavan, rakkauden voittavan. 



Tulisi meteoriitti ja pökkäisi koko paskan kiertoradaltaan, ajattelen synkimpinä hetkinäni. Se olisi kaikkien kannalta armollisin ratkaisu, kunhan vain loppu ei olisi liian tuskallinen ja pitkä lapsilleni ja muille viattomille. 

Ei ihme, että monet ääriuskovaiset puhuvat lopun ajoista. Tuntuu todella siltä, kuin ne olisivat käsillä. Uhkaava tunne jota aistin jo koko viime talven, on tänä talvena jatkunut, samoin outo lumettomuus, leutous ja myrskyt jotka kaatavat puita ja sammuttavat yöllä kynttilät lyhdyistä, joihin olen ne sytyttänyt. Ja kun aamulla herään, ikkunan takana on taas pelkkää pimeyttä. 

Lue aiheesta esimerkiksi tekstit:

Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT

Lähelle tullut painajainen

Mutta sitten avaan oven ja käyn sytyttämässä uudet kynttilät. En anna periksi. Jatkan rakastamista, jatkan lasteni hoivaamista, nousen joka päivä uuteen päivään ja ajattelen, että tänäänkään en halua antaa pahalle periksi. Avaan koneen ja kirjoitan vielä yhden hörhötekstin rakkaudesta. Listaan kymmenen syytä, miksi maailma kuitenkin on kaunis ja elämisen arvoinen paikka, eikä maailmanlopun sittenkään soisi vielä tulevan:

1 - 3. Lapset

Minulla on kolme lasta, kolme tärkeää syytä toivoa, että maailma säilyisi heidän siinä olla ja elää. He ovat suurimmat syyt siihen, että elämä on kaunista ja hyvää vaikeuksista huolimatta. Uskon, että monelle muulle vanhemmalle asia on samalla tavalla: lapset ovat elämän valo. Heidän takiaan jaksaa ja haluaa tehdä kaikkensa, jotta tulevaisuus olisi parempi. 

4. Rakkaus

Se pyörittää maailmaa, sanovat jotkut, ja ehkä siinä jokin perä on. Useimmat asiat ihmisen elämässä tapahtuvat rakkauden voimasta, jo elämän alkamisen ja syntymän hetkestä lähtien. Rakastamme lapsiamme, ystäviämme, rakastettujamme, läheisiämme, lähimmäisiämme, jaloimmat meistä vihamiehiäänkin. Rakkaus, sen kaipuu tai sen vaaliminen pitää meidän liikkeessä, etsimme rakkautta elämäämme jatkuvasti. Ja jaamme sitä ympärillemme, jos haluamme. 

5. Aurinko 

Kun näen auringon ja tunnen sen lämmön, minusta tuntuu hetken ajan että minulla on kaikki. Kun ajelimme eilen mökiltämme Itä-Suomesta kotiinpäin, olin juuri kääntyneenä takapenkkiläisten puoleen johonkin heidän kysymyksiinsä vastatakseni, kun hätkähdin ja unohdin saman tien, mitä olin sanomassa. Jokin outo valoilmiö valaisi automme. Aurinko! Se pilkahteli esiin taivaanrannassa viikkojen pilvisyyden jälkeen, ja niin minulla hetkeksi oli taas kaikki vaikka lämpöä se ei tähän vuodenaikaan luovutakaan. Kylvimme valossa sen pienen hetken kun sitä kesti ja muistimme, että sellaista se on, auringonvalo. 



6. Luonto

Luonto - tai se mikä siitä vielä on ihmisen tuhovimman jäljiltä jäljellä - on kaikkein suurin ihme tässä maailmassa. Ja me olemme osa sitä, luontoa, vaikka harva sitä enää nykyaikana ymmärtää. Uuden kevään kasvu, metsän kauneus kaikkina vuodenaikoina, kaikki ne ötökät ja eläinlajit joita mitä ihmeellisimmissä paikoissa elää tiiviissä ravintoketjussa keskenään, kaikilla oma tärkeä paikkansa. Vuoristot, meret, järvet, kalliomuodostelmat ja vihreät niityt, kaikki lukemattomat paikat maapallolla joiden näkeminen kuvissa tai paikan päällä vetävät hiljaiseksi: niin paljon kauneutta. 

7. Onnellisuus

Kun se tulee, sen tuntee. Vastustamaton ilo, joka saa suupielet kohoamaan ja täyttää kokonaan. Se usein nopeasti ohimenevä mutta silti niin ihana tunne, että kaikki on elämässä onnellisesti ja hyvin. Se on onnellisuutta. Ja niiden lyhyiden ohikiitävien hetkien varaan elämä rakentuu, niitä tavoitellessa. 

Ihminen haluaisi olla aina onnellinen, mutta se ei ole mahdollista, sillä kaikkeen turtuu, myös onnellisuuteen. Kun ihminen on saanut kaiken minkä haluaa, hän ei olekaan onnellinen ja tyytyväinen siihen pitkään, vaan alkaa kohta haluta lisää. Se on kuulemma väistämätön kehityskulku, joka tapahtuu kaikille. 

Itselläni ei ole asiasta kokemusta, sillä en ole koskaan ollut niin rikas tai saanut muutoin kaikkea mitä olisin halunnut. Mutta tyytymättömyyden tunteen hiipiminen mieleen vaikka periaatteessa kaikki on hyvin, se on kyllä tuttua. Siksi osaan eläytyä siihen mitä edellä kirjoitin, enkä epäile hetkeäkään etteikö se pitäisi paikkaansa. 

Sitä paitsi, onnellisuuden tunne tulee aika ajoin, vaikkei siihen aina olisi syytäkään eikä elämässä todellakaan kaikkea mitä haluaisi. Ja kun se tulee, siitä kannattaa ottaa kaikki irti ja nauttia. Se on parasta mitä elämä tarjoilee! 


Onnellinen hetki kotona.


8. Koti

Koti ja kaikki mitä siihen kuuluu - perheenjäsenet, oma sänky, omat kirjat, omat vähät mutta tärkeät tavarat, omat rutiinit, oma turvapaikka. Ilman sitä ei elämästä tulisi yhtään mitään. 

9. Ruoka

Joskus kun syön jotakin oikein hyvää ruokaa, saatan ajatella, mikä onni elää ja saada syödäkseen jotakin näin herkullista! Tällä hetkellä ajatus tulee usein mieleen erityisesti oliiveja syödessä. Juuri päättyneinä joulupyhinä ajatus kävi usein mielessä, ja erityisesti tämän joulun ykkösherkkuni, täytettyjen oliivien äärellä. Söin joulun aikana tasan kaksi suklaakonvehtia, kymmenisen palaa mustikkalakua ja kaksi palaa taatelikakkua, siinä koko makeiden herkkujen kiintiö. Mutta ne oliivit....niitä meni monta purkkia. Ja lanttulaatikkoa, savukalaa, sinappisilliä, kinkkua, ja vielä kerran oliiveja! 

10. Toivo

Mitä olisi elämä ilman toivoa? Se syttyy vähimmästäkin kipinästä, kytee epätoivoisimmissakin olosuhteissa ja kuolee viimeisenä. Ilman toivoa emme ole mitään, kuten emme ilman rakkauttakaan. 

Tämä on minun listani, ja jokaisella meistä varmasti olisi omannäköisemme lista jos olisi yhtä synkissä vesissä kuin minä ja tuntisi tarvetta alkaa sellaista rustaamaan. Millainen olisi sinun?

Synkkäsävyisestä tekstistä huolimatta 
en ole kadottanut hymyäni. Enkä toivoani!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde