Koronatestissä! 9 kuukautta sitten kiihkeästi toivomani asia toteutui vihdoin - miksi en osaa olla siitä iloinen?
Pitelen käsissäni paperia, jossa lukee lause josta keväällä olisin maksanut vaikka kaikki rahani tililtä: Sinulta on otettu COVID-19-näyte eli koronavirustesti.
Ooh tätä ihmettä! Olen viimein päässyt koronatestiin. En olisi maaliskuussa uskonut, että vielä tulee päivä jolloin tämä tapahtuu. Ja vielä millä tavalla: tuosta vain, kuin olisi hammaslääkäriin ajan varannut. Rutiiniasia, pikkujuttu.
Tässä vaiheessa vuotta olen varmasti jo vähemmistöä maapallon väestöstä eli henkilö jolle ei vielä ollut tehty koronatestiä. Silti se tuntuu ihmeeltä. Miksi?
Blogiani seuraavat ja minut tuntevat tietävät tarinan hyvin. (Lue aiheesta myös edellinen postaus Hullu vuosi takana. Maailmanloppu, tulisit jo! Ja 10 syytä, miksi kuitenkaan ei, josta löytyy myös linkkejä blogin aiempiin koronateksteihin)
Sairastuin maaliskuun alussa, aikana jolloin koronatestiin pääsy oli yhtä vaikeaa kuin pääsy hammaslääketieteelliseen - ja vielä monin verroin vaikeampaa. Metrin mittainen lista koronaoireita ei ollut mitään, kun vastassa oli seuraava litania: ne jotka ovat palanneet riskimaista 14 vrk:n sisällä, hoitohenkilökuntaan kuuluvat tietyin kriteerein, yli 70-vuotiaat ja testillä todetun koronapotilaan kanssa suorassa kontaktissa olleet. Vain he pääsivät testiin.
Kaikille muille koronatestin ovet pysyivät yhtä visusti suljettuina kuin taivaan portit syntisille keskiajan kirkon doktriinissa.
Ja sehän näin jälkikäteen ajateltuna ei ollut mikään ihme. Suomessa ei sillä hetkellä ollut testauskapasiteettia. Eikä siinä mitään, asia alkoi valjeta kansalle juuri siinä maalis-huhtikuun vaihteessa. Syy testaamattomuuteen oli ihan ymmärrettävä, joskaan ei välttämättä hyväksyttävä; miten saattoi olla mahdollista, ettei kapasiteettia ollut? Mutta se on jo oma lukunsa, johon en tässä kirjoituksessa kajoa.
Ongelmalliseksi ja kohdallani jopa traumaattiseksi asian teki se, että testiin pääsemättömyyteen liittyi niin paljon ikävää kohtelua terveydenhoitohenkilökunnan puolelta. Ymmärrän, kaikki olivat stressaantuneita ja peloissaan sillä hetkellä, tuntemattoman edessä, eikä tilanne ollut kenellekään helppo ja mukava.
Mutta se ei silti oikeuta potilaan tilanteen ja sanojen mitätöintiä, vähättelyä ja suoranaista epäystävällisyyttä. Se on jotain muuta kuin koronaa, nyt on liikkeellä juuri samanoireista influenssaa, nuo nyt ovat minkä tahansa flunssan oireita.
Koronan mahdollisuus järjestelmällisesti torpattiin, toisinaan jopa sanottiin ettei korona tähän liity yhtään mitenkään. Vaikka oireet olivat kuin suoraan koronaoppikirjasta (jos sellainen olisi olemassa) ja meillä oli myös osoittaa mahdollinen tartuntaketju joka ulottui testillä todettuun koronapotilaaseen.
Miksi ei sanottu, että oireiden perusteella voi olla koronaa, mutta sitä emme voi ilman testiä varmasti tietää ja testejä ei valitettavasti tällä hetkellä Suomessa pystytä tekemään. Silloin asia olisi ollut täysin fine. Se olisi ollut realisimia, sympatiaa ja empatiaa, potilaan tilanteen ja kokonaistilanteen ymmärtämistä.
Miksi kaikki se epäystävällisyys ja torjunta? Sitä ei voi laittaa edes väsymyksen piikkiin, sillä vaikka langat ja vastaanotot sillä hetkellä varmasti pursuilivatkin ihmisiä jotka kuvittelivat itsellään koronan, niin osalla heistä se kuitenkin oikeasti oli. Tasapuolinen ja inhimillinen vastaus kaikille olisi ollut ylläoleva voi olla koronaa, mutta valitettavasti emme voi testata, emme edes tyypillisimmin koronalle oireilevia ja epäsuoran tartuntaketjun osoittamaan pystyviä.
Eilen soitin koronaneuvontaan yhä vieläkin vähän jännittyneenä, vaikka olen jo tyttärelleni sieltä testiajan helposti saanut. Kevään kokemukset ovat jossakin niin syvällä, että olin jälleen valmis seikkaperäisiin selityksiin, vetoomuksiin ja aneluihin.
Tuota, minulla on tässä ollut flunssaoireita pari päivää, kurkku karhea ja nuhaa ja lämpöä, aloitin puhelun. Selvä, milloin pääset tulemaan testiin?
Langan päässä sattui olemaan ehkä maailman hyväntuulisin ja ystävällisin sairaanhoitaja. Hän puhui leppoisasti kuin savolainen (ehkä olikin sellainen) ja niin pitkään, että melkein jo unohdin olevani koronaneuvontapuhelimessa, jonka olen aina ajatellut olevan tukkoon asti ruuhkainen.
Olin myös ajatellut oirelistani olevan kovin vähäpätöinen enkä itse pidä niitä koronaoireina, mutta hoitaja erikseen mainitsi että valitettavasti oireeni ovat juuri koronaan sopivia eli minun tulee varautua myös positiiviseen testitulokseen ja antoi yksityiskohtaiset ohjeet sen varalle.
Sitten hän pahoitteli että joutui kysymään painoani (naisilta ei koskaan pitäisi kysyä), piti minut koko ajan tasalla missä vaiheessa puhelua ollaan että pääsen pian taas lepäämään (tunnetko itsesti tavallista väsyneemmäksi, oli juuri kysymysprotokollan mukaisesti kysytty ja olin vastanut myöntävästi), ja kun puhelu oli lopuillaan, hän toivotteli kaikesta huolimatta oikein hyvää ja rauhallista uuttavuotta minulle ja koko perheelleni.
Olihan tämä tietyllä tavalla korjaava kokemus kevään jälkeen. Että ystävällistäkin hoitohenkilökuntaa on, ainakin tässä vaiheessa pandemian kulkua. Mutta muutoin testiin pääsy nyt joulukuun lopulla tuntui niin lattealta, turhalta ja mitäänsanomattomalta.
Tikku kävi nenänielussa ja se tuntui juuri niin epämiellyttävältä kuin olin kuullut sen olevan. Pääsin osalliseksi yleismaailmallisesta aivojentökkimiskokemuksesta ja otinkin testin lähinnä siltä kannalta. Nyt tiedän minäkin mitä se on.
Tulos oli tietenkin negatiivinen. Yön aikana viesti oli kilahtanut puhelimeen, ja saatoin juoda aamucappuccinoni tietäen, että testin mukaan minulla ei ole koronaa. Jee.
Flunssa ja koko koronavuosi vie maailmasta värit. Kunpa voisin vetää pipon korvilla ja maata sohvalla maailman tappiin asti! |
Kommentit
Lähetä kommentti