Totuus askartelusta lasten kanssa

Hama-helmiaskarteluja.

Nyt kun lapsemme on eskarista karanteenissa (siellä oli lähikontakti positiiviseen) ja olemme taas kerran ihan vaan kotona, on täytynyt keksiä lapsille tavallista enemmän tekemistä. Mitä jos vaikka askarreltaisiin? Nythän siihen on ruhtinaallisesti aikaa.

Ääh, ei nyt jaksa. Niin, se on aika usein vastaus, kun tällaista lapsille ehdotan. Jos ylipäätään saan vastausta heiltä, leikkiin uponneilta. Meillä on tämä kesken, haluttaisiin mennä mielummin ulos, läksyt on tekemättä... Siis jopa läksyt menevät edelle!

Myytti hyvästä äidistä pitää sisällään monta asiaa, ja yksi niistä on lapsille kehittävien askartelujen säännöllisesti järjestäminen. Täydellisessä kodissa tehdään käsillä kaikenlaista, huovutetaan, valetaan savea ja askarrellaan itse lahjat ja tuunataan lelut. Suloiset tuotokset kuvataan ja esitellään sosiaalisessa mediassa. Näin hienoja taideteoksia lapset taas tekivät! 

Ääh, ei nyt jaksa. Tämä kuvastaa usein todellisuutta paljon paremmin. Siis lasten puolelta. Äiti kantaa kaapista tarvikkeet ja härpäkkeet pöytään, innostuneena jostakin somesta tai lehdestä löytäneestään askarteluvinkistä. Tästä lapset varmasti tykkäävät, ja oppivat hyödyllisiä taitoja ja kehittävät luovuuttaan siinä samalla. 

Syksyllä keräsimme ulkoa värikkäitä lehtiä - minulla oli tietenkin taas joku loistoidea jonka olin saanut päähäni. Tai minä keräsin, pääasiassa. Innostin lapsia asiaan lähes joka ulkoilulla, ja kyllä he varmaan pari kolme lehteä keräsivätkin. Loput kolmekymmentä poimin minä. Ja kuivasin ja prässäsin kirjan välissä ja levitin pöydälle kun tuli askartelujen eli syksyn lehtiä paperilla -kollaasin aika. 

Äiti, etkö sinä voi tehdä näitä, kun olen noin innostunut,  tämä on niin vaikeaa, kuusivuotias kysyi kun oli ohjeideni mukaan yrittänyt tehdä vahaliituväritystä ja leikata paperille muodostunutta lehteä saksilla. Muistin tehneeni sellaisia askarteluja lapsena, mutta totta tosiaan, nyt kun aikuisena yritin, niin vaikeaahan se oli. Lehden muoto ei millään meinannut tarttua paperiin ja kun viimein tarttui, lopputuloksesta ei tullut edes kovin näyttävä tai kaunis. 

Esikoinen jaksoi tehdä pari lehteä, keskimmäinen sai loppujen lopuksi aikaiseksi sen yhden mutta kuopus ei halunnut yrittää ollenkaan vaan mielummin liimata lehtiä paperille. Niinpä hän liimasi omat lehtensä ja oikeastaan kollaasista tuli siten paljon hauskempi. 



Kuvio on eri variaatioineen toistunut monia kertoja. Äidillä on mielestään huippuhieno idea, tarvikkeet on kerätty tai ostettu, on toiminnan aika. Selitän idean ja ohjeet, ja jos saankin lapset joskus innostumaan, niin jotenkin se aina jää puolitiehen. 

Kuten silloin, kun joulukuun alussa teimme perinteisen kausiaskartelun keittiön seinälle, tällä kertaa sommittelimme joulukuusen pahvista leikatuista suikaleista. 

Esikoinen leikkasi tottuneesti monta liuskaa - hänelle se oli aivan liian helppoa - keskimmäinen leikkasi muutaman äidin suurella avustuksella ja keskimmäinen suostui leikkaamaan yhden, ennen kuin ilmoitti että piirtelee ja leikkaa mielummin omia juttujaan. 

Sitten tuli riitaa siitä, että esikoisen mielestä kuopuksen leikkaamat liuskat eivät olleet tarpeeksi siistejä. (Tämä on tuttu ongelma monen eri-ikäisen lapsen kanssa yhteistä työtä askarrellessa.) Äiti leikkaa sinä ne paremmiksi, en tietenkään leikkaa koska ideana on että jokaisen oma kädenjälki näkyy, no sitten siitä tulee niin ruma kuusi ettei sitä voi seinälle laittaa. 

Joulupallojen kanssa kävi vähän samalla lailla. Kuopuksen leikkaamat eivät olleet niin kovin pyöreitä, ja taas oli jonkun mielestä kuusi menossa pilalle. Keskimmäinen ei halunnut tehdä yhtään joulupalloa vaan edelleen omia leikkauksiaan. 

Kuusi valmistui riitaisissa tunnelmissa ja lopulta huomasin jääneeni yksin askartelun ääreen liimaamaan tarroja ja koristeita kuusen oksille. Leikkasin vielä yhden joulupallonkin ja liimasin hileet päälle siihen sekä myös toisiin palloihin, johon lapset eivät olleet enää "jaksaneet". Näyttäisihän se nyt paljon kivemmalta, kun kaikissa palloissa olisi hilettä. Toisin sanoen parantelin lasten tekeleitä. 


Toinen esimerkki lähimenneisyydestä löytyy itsenäisyyspäivältä, jolloin ajattelin että olisi kauhean kiva jos lapset tekisivät silkkipaperista ja vessapaperirullista Suomen lipun väriset hyasinttiaskartelut (jostain olin taas huippukivan idean napannut). Syntyihän niitä hyasintteja, mutta jos totta puhutaan, aikamoisen maannittelun jälkeen ja äidin oman panoksen myötävaikutuksella. Vain esikoinen teki oman kukkansa alusta loppuun itse, ja se on jo jotain se. En jaksa rytistää näitä paperimyttyjä (joista hyasintin kukinto syntyi), tee sinä äiti tämä kukka minun puolestani, poikien suusta taas kuului. 

Melkein teinkin. Revin, rytistin ja liimailin, sidoin silkkinauhaa ja pipertelin kukat valmiiksi siitä keskeneräisyyden pisteestä, johon lapset olivat ne jättäneet. Pistin koristeeksi pöytään ja no, kivoilta ne siinä näyttävät. Ihan itse lasten kanssa teimme. Tai jotain sinnepäin.


Hyvin usein käy juuri niin. Lapset innostuvat vähän ja tekevät aikansa, mutta kokonaisuus jää kesken,  joltakulta menee hermot ja äiti huomaa jäävänsä yksin tekemään projektin loppuun. Taittelemaan perhoset valmiiksi. Päällystämään pahvilaatikot taloiksi. Parantelemaan vaivihkaa jostakin kohdasta. 

Tapauksesta ja askarteluprojektista riippuen, milloin isompi, milloin pienempi - yleensä isompi osa projektia on loppujen lopuksi äidin aikaansaamaa. Ja sitten on tietysti siivottava kaiken sen lystin aiheuttamat sotkut. Ja sitä sotkuahan tulee, kun lasten kanssa askartelee. 

Olen pitkäaikaisena kotiäitinä pyrkinyt aina pitämään huolen siitä, että lapseni saavat monipuolista puuhaa ja oppivat käden perustaitoja kuten saksien käyttöä. Siinä(kin) asiassa vuodet vain ovat opettaneet aimo annoksen rentoutta. Esikoisen kanssa askartelu tarkotti pitkiä askartelusessioita ja kädestä pitäen näyttämistä, mutta nyt kuopuksen kanssa saman asian ajaa, että annan hänelle kynät ja lastensakset käteen ja paperia eteen. Mallia hän katsoo isommiltaan. 

Olen huomannut, että lasten luovuuteen on turha puuttua liikaa. Parhaat askartelut he nimittäin keksivät ihan itse. Kotimme ikkunat ovat tällä hetkellä täynnä paperilumihiutaleita, sillä jokin aika sitten lapset innostuivat tehtailemaan niitä - aivan oma-aloitteisesti. 

Keskimmäisemme puolestaan on jo ainakin vuoden ajan viettänyt lukemattomia tunteja katsellen eläinkirjoista kuvia ja piirrellen niistä paperille lintuja ja eläimiä, värittämällä ja nimeämällä ne ja leikkaamalla ne irti. Samaan tyyliin hän tekee autoja. Näitä paperihahmoja on kertynyt jo satoja ja ne täyttävät yhden kangaskassin.


Ihan tavallinen piirtäminen tai värittäminen on toinen puuha, jossa lapset saattavat viihtyä tuntikausia. Mutta kun äiti kantaa keittiön pöydälle askarteluideansa, on kolmikko vastentahtoisen oloisena mukana. Korkeintaan puoli tuntia, ja he ovat hutaisseet äidin mieliksi tekeleensä ja rientävät taas jatkamaan omia projektejaan, joissa mielikuvitus kukkii moninkertaisesti parempana kuin missään valmiissa askarteluohjeessa. 

Totuus lasten kanssa askartelusta on siis se, että suuri osa aikuisen näkemää vaivaa sen järjestämiseksi on turhaa. Lopputuloksena on usein vain se, että vanhempi itse piipertää työt valmiiksi kun lapsilla ei ole aitoa intoa ja paloa asiaan. Lapset keksivät askartelunsa mielummin itse. Askartelujen yksi tarjoitus toki voi olla, että lapsi oppii toimimaan ja tekemään ohjeiden mukaan, mutta itse olen taipunut ajattelemaan, että tätä taitoa kannattaa harjoittaa jossakin muualla kohtaa kuin askarrellessa. 

Tietenkin on myös askarteluja jotka uppoavat heti lapsiin. Jopa jotkin minun ideani ovat uponneet. Sen kyllä huomaa, kun innostus syntyy, ja silloin kannattaa tarttua tilaisuuteen ja nauttia yhteisestä, harvinaisesta askarteluharmoniasta. 

Kuten erään kerran kun ehdotin lapsille sormivärimaalaamista jättipapereille kylpyhuoneessa käsillä ja jaloilla. Tuloksena oli koko ilta kylpyhuoneessa, monta monituista värikästä taideteosta ja paljon lasten riemua. Väriviiruja kylpyhuoneen lattiasta, seinistä, ovista ja ikkunanpielistäkin hinkkasin sitten hartaasti monena iltana. Joku viiru taisi imeytyä pysyvästi kaakelinväliin.

Mutta oli se sen arvoista. Tärkeintä on lasten innostus ja luovuus jota ei turhaan rajoiteta. Se nähtiin taas tämän viikon maanantaina, kun keskimmäisellemme napsahti eskarista koronakaranteeni lähialtistuksen vuoksi, aloin heti miettiä mitä ylimääräistä puuhaa keksisin hänelle nyt aamupäiviin. 

Ehdin jo alkaa suunnitella taas kerran jotain tylsiä askartelujani, kun maanantai-iltana sitten tajusin, että kodissa oli jo pitkään, lähes koko päivän vallinnut harvinainen asiaintila, täydellinen hiljaisuus. Lapsemme oli aamulla saanut joulukalenterista Hama-helmiä, ja siinä sivussa kaapista oli otettu myös vanhat hamahelmet käyttöön. Kaikki kolme istuivat kuin liimattuina keittiön pöydän ääressä asettelemassa pikkuruisia helmiä alustaansa, tunti toisensa jälkeen. 

Innostus on jatkunut seuraavina päivinäkin, ja nyt pöydällä on iso kasa valmiita helmitaideteoksia. Ei ole tarvinnut sen kummempaa karanteenipuuhaa keksiä. Tänään pojat aloittivat helmiaskartelun aamukahdeksalta ja tuskin malttoivat syödä aamupalaa siinä välissä. Ulkoilun ja lounaan jälkeen syntyi vielä muutama hamahelmihahmo lisää. Tällainen määrä innostusta, kiinnostusta ja kärsivällisyyttä keskittyä olisi täysin mahdoton saada aikaan millään äidin järjestämällä askarteluprojektilla.












Kommentit

  1. Päädyit siihen johtopäätökseen joka minulle nousi heti mieleen eli idean on lähdettävä lapsilta jotta jaksavat loppuun asti, tai jos itse keksii idean niin lapset on saatava keksimään se itse uudestaan. Ylhäältä johdettu toiminta on käskyttämällä tehtyä, oli se sitten mitä tahansa ja minkä ikäisenä tahansa.
    Askarteluhan ei ikää katso, innostuin kolmesen vuotta sitten tekemään leikkaa ja liimaa -pahvikortteja (löytyy mun blogista avainsanalla Sus'huets), tämän kuun alkuu olen niitä väsännyt jokusen tuhannen yhteensä. Todella rentouittavaa, terapeuttista ja luovuuden purkamiseen oikein hauskaa toimintaa. Tuo avatareni on yksi Sus'huetseista. Sana tulee väännöksenä silhuetista, varjokuvasta, mulla ne vaan on ajatusten varjokuvia;)
    Askartelun iloa.
    p.s. Näitä juttuja on sitten mukava lukea, kirjoitat hyvin ja innostavasti, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tuo on aivan totta että ylhäältäpäin käsketty ei ole lastenkaan mieleen. Ja kyllähän se luovuutta tukahduttaa, kun tiukasti ohjeita pitää noudattaa askarteluasioissa. Keskenään nuo saavat aikaan vaikka mitä projekteja, puolen olohuoneen kokoisen "automaton" yhteen liimatuista papereista ja niille piirretyistä autoteistä tai sitten paperikodit shopkings-hahmoille, paperinukkeja....vaikka mitä.

      Täytyypä käydä katsomassa blogistasi noita askarteluja, kuulostaa niin kiintoisilta! Askartelu tosiaan sopii kaikenikäisille, on tosi hauskaa ja terapeuttistakin. Miksi muuten luulet, että niin innokkaasti lapsien kanssa aina olen askartelemassa ;). En pelkästään siksi, että olisi lapsille kehittävää tekemistä...

      Ja kiitos post scriptumista, on ilo kuulla että tykkäät lukea tätä mun tajunnanvirtaa jota vaan tulee ja tulee. =)

      Poista
  2. Meilläkin parhaat askartelut tulee lapsilta itseltäään. Ja ovat kyllä kovia ja innokkaita askartelijoita oman askartelulaatikkonsa kanssa. Ohjattu askartelu on aina kyllä pieni operaatio :D Meillä tytöt kovasti toivovat sellaisia, ja jaksavatkin yllättävän hyvin, mutta juurikin se, jos lapsen näkemys ja silloinen taito eivät vielä kohtaa.. Sen kyllä kuulee sitten. Me myös selaillaan askarteluideoita Pinterestistä yhdessä lasten kanssa, niin saavat sitten itse valita mitä tehtäisiin.
    Voisikin taas vaihteeksi kaivella hamahelmet esiin. Ihme kyllä, niistä ei ole vielä suurempaa innostusta meillä tullut, mutta josko ajoitus ei ole vaan ollut oikea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva idea tuo Pinterestistä katsominen, täytyypä itsekin sieltä kurkkailla ideoita joita voin sitten taas tyrkyttää lapsille...=D. Ehkä joku heihin sitten uppoaakin. On tosiaan haasteellista löytää sellainen idea, jossa nuo mainitsemasi näkemys ja taito eivät vielä kohtaa, ja sitten vielä se että sopisi eri-ikäisille lapsille eikä kukaan hermostuisi...

      Jännintä on se ettei ikinä tiedä mikä kolahtaa ja milloin. Nuo hamahelmet esimerkiksi, meillä on ollut niitä vuosikausia mutta aikoihin ei ole olleet käytössä. Nyt tuli sitten innostusta senkin edestä! Ja sitten joku vesivärimaalaus, sitä yritän usein lapsille tarjota mutta harvoin nappaa. Mutta tavallinen piirtely, sitä ne tekisivät illasta toiseen ja usein tekevätkin, pitkiä aikoja kerrallaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Green pass voimaan Italiassa 6.elokuuta lähtien: covid ei lakkaa koettelemasta italialaisia