Tyhjä penkki Alppiruusupuistossa ja tärkeä, turha kysymys: Mitä on onni?

Pystytkö nimeämään elämäsi onnellisemman hetken? Siis sen ajan, jolloin olet ollut kaikkein onnellisin?

Useimmat meistä sijoittavat tämän hetken jonnekin menneisyyteen: lapsuuteen, nuoruuteen, viiden vuoden taakse, naimisiinmenoon, lapsen saantiin, viime kesän unelmalomaan.

Ja sitten on niitä onnellisia, jotka kokevat elävänsä elämänsä onnellinta hetkeä juuri nyt, onnellista nykyhetkeä.

Ja sitten on niitä asiat monimutkaisesti näkeviä, jotka ovat kyllä tyytyväisiä ja iloisia elämäänsä, muistavat moniakin hohdokkaita hetkiä menneisyydestään joita voisi nimetä kaikkein onnellisimmiksi, mutta sitten he sotkevat kaiken kysymällä monimutkaisia kysymyksiä: mistä onni oikeastaan koostuu? Onko onnellisuus hyvän elämän mittari?

Tarvitseeko sitä tavoitella, tuota pettävää ja katoavaa olotilaa? Eikö jatkuvan onnen tavoittelu päinvastoin vie meitä koko ajan kauemmaksi hyvästä elämästä, sillä oman onnellisuutemme tavoittelun vuoksi olemme valmiit uhraamaan niin paljon kaunista ja hyvää, jota meillä jo on?

Onnellisuuden pohdinta pulpahti mieleeni eilen illalla, kun ajauduin iltalenkilläni Haagan Alppiruusupuistoon. Koko päivän kotona kökittyäni sairaiden lasten kanssa tarvitsin hetken "omaa aikaa" ja kuin sattumalta askeleeni johtivat juuri sinne. Lasten kanssa on ollut tarkoitus näinä päivinä tehdä retki alppiruusuja katsomaan, sillä oman takapihan pensaista voimme päätellä, että ne ovat ihan näinä päivinä parhaimmillaan kukassa. Mutta jotkin suuremmat voimat tuntuvat nyt vastustavan kaikkia suunnitelmiamme:




Päättymätön vatsatautitarinamme sen kun jatkuu!

Eilen kuitenkin sain kuin sainkin nautiskella juuri kukkaan puhjenneista atsaleoista ja vielä osittaan nupullaan olevista alppiruusuista, otin häikäistyneenä kuvia niiden loistosta ja yritin olla välittämättä tekstiviesteistä, joita esikoinen minulla solkenaan lähetti: Nyt pikkuveli oksensi olohuoneen lattialle, juuri kun minä olin syömässä! Nyt sillä haisee vaipassa kakka! Äiti missä asti oikein juokset? 

Sitten tajusin laittaa puhelimen taskuun ja upposin kukkien keskelle -  ja keskelle muistoja. Siitä on viisi vuotta, kun tulimme tänne alppiruusuja ihailemaan kuukauden ikäisen keskimmäisen kanssa, mukana oli veljeni perheineen ja kälyllä vauva vielä vatsassa, hän joka syntyi kaksi ja puoli kuukautta minun vauvani jälkeen.

Mikä riemukas onnekas sattuma se olikaan, että saimme vauvat niin lähekkäin! Oli ihanaa jakaa raskaus, synnytys ja vauva-aika yhdessä, ja tietysti lapsille on mahtavaa saada niin samanikäisiä serkkuja.

Viisi vuotta sitten Alppiruusupuistossa köpöttelin vielä hiukan synnytyksestä jäykkänä, imetin pikkuista kukkien katveessa ja tuhrasin puklurättien kanssa, oli vielä vähän totuttelemista vauva-arkeen, sillä esikoisen jälkeen oli kulunut niin monta vuotta niistä puuhista.

Tämä muisto hymyilytti minua, penkki jolla silloin imetin oli nyt tyhjä ja puistossa olivat toiset ihmiset, aika on mennyt eteenpäin ja moni asia muuttunut sen mukana.

Ajattelen usein, että tuo aika keskimmäisen syntymän tienoilla ja hänen vauva-aikansa on ollut elämäni onnellisinta aikaa. En tiedä tarkkaan, miksi niin on, mutta niin minusta vain tuntuu, vaikka en oikein tiedäkään, mitä onni loppujen lopuksi on ja mistä se koostuu.

Mutta muistan lukemattomia hetkiä noilta ajoilta, joita leimaa onnellisuudeksi määriteltävä tunne. Kun ajoimme kotiin suloinen vauva mukanamme, ihana esikoinen takapenkillä, ja meillä oli olo - yhtään esikoistamme väheksymättä -  että nyt olemme ihan oikea perhe kun meitä on neljä.

Kun saatoin esikoista leikkitoiminnan kerhoon vastasyntynyt vauva vaunuissa ja leijuin vieläkin vähän maan yläpuolella hyvin menneen synnytyksen jäljiltä.

Kun kävimme helleaallon saapuessa toukokuun puolivälissä piknikillä koko perhe miehen isyysloman aikana.

Kun juoksin viime tipassa esikoisen kerhon kevätesitykseen imetyshiestä märkänä ja päälläni pelkkä ohut imetyspaita, vaikka oli vielä kolea loppukevään aamu, muut vanhemmat katsoivat minua arvioivasti ja joku kehotti pukeutumaan lämpimämmin, ettei rintatulehdus iske. Mutta eihän se iskenyt, sillä tiesin ettei tulehdus kylmästä iske vaan siitä jos rinnat ovat liian täydet, ja kerroin heille tämäniloisesti nauraen. Hulluna varmaan pitivät tai ainakin synnytyspsykoottisena.

Mutta elämä vain tuntui niin helpolta silloin, kaikin tavoin.

Jo esikoisen syntymä oli laukaissut sisälläni sellaisia onnellisuuden tunteita, jotka syvyydessään ohittivat kaiken aikaisemman. Nyt toisen lapsen synnyttyä ne saattoi nostaa potenssiin kaksi. Kolmas lapsi tietenkin aiheutti myös huiman onnellisuuspiikin, mutta kuopuksen vauvavuonna kokonaiselämäntilanne ei ollut yhtä tyydyttävä kuin kakkosen aikaan.



Onnellisuus, mitä se sitten on? Varmaan jokaiselle vähän eri asioita, kenelle sisäistä rauhaa, kenelle ulkoista arvostusta, kenelle tavoitteiden saavuttamista, kenelle tyydyttävää rakkauselämää ja harmonisia perhesuhteita. Ja kenelle näitä kaikkia yhdessä - monelle varmaankin onni koostuu monista eri asioista.

Itsestäni joskus tuntuu, että mitä enemmän onnellisuutta yrittää määritellä, sitä hahmottomaksi se muuttuu. Samoin kuin mitä enemmän yrittää pohtia, olenko onnellinen, sitä varmemmin vastaus muuttuu epävarmaksi. Ja mitä enemmän onnea yrittää tavoitella, sitä kauemmas se liukuu.

Kävimme kerran erään ystäväni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Se koski onnellisuutta. Ystäväni oli juuri pitkään kertonut vaikeasta elämäntilanteestaan ja tyytymättömyydestään moniin asioihin elämässään, jotka kalvoivat vaikka hänellä ihanat lapset elämässään onkin.

Minä olin myös avautunut hiukan sen hetkisen tilanteeni tukaluudesta ja vaikeuksista, mitä en ollut juuri hänelle koskaan aiemmin niin laajamittaisesti tehnyt. Hän oli hiukan hämmästynyt, sillä oli pitänyt minua aina positiivisena ja tyytyväisenä henkilönä, jolla hänen näkökulmastaan oli elämässä lähestulkoon kaikki, mikä häneltä puuttui.

Hän kysyi, olenko onnellinen. Kysymys yllätti minut, ja meni hetken ennen kuin osasin vastata. Pienen miettimisen jälkeen vastasin totuudenmukaisesti niin kuin asiat olivat: omassa kuplassani olin, perheeni keskellä arjessa kyllä, mutta kun huomioon otti kaikki elämän osa-alueet ja tapahtumat, en varmaankaan voinut määritellä itseäni onnelliseksi sillä hetkellä.

Kysyin ystävältäni saman kysymyksen: oletko onnellinen? Ja oletin hänen ilman muuta vastaavan kielteisesti tai ainakin epäröivästi. Mutta hän vastasi hetkeäkään epäröimättä kyllä. Vaikka lapsi kiukkuaa, sairastaa ja on tarvitseva ja hän usein tuntee olevansa yksin vastuussa asioista, hän on onnellinen joka hetkestä. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, sillä olin pitkään pitänyt häntä onnettomana, koska hän kertoi niin paljon elämänsä vaikeuksista ja toivottomuuden tunteesta, jota hän tunsi moniin isoihin asioihin liittyen.



Kaikista vaikeuksista huolimatta hän siis oli epäröimättä onnellinen. Ihailin häntä suunnattomasti tästä kyvystä määritellä oma olotila onnelliseksi ilman mitään ongelmia. Minä taas jolta ei periaatteessa puutu mitään, pohdiskelen omaa onnellisuuttani tai onnettomuuttani tarpeettoman paljon.

Vaikka se on aivan turhaa. Olen aivan oikeassa siinä, kun minusta tuntuu että onnellisuuden määrittelyn yrittäminen vie sitä vain kauemmaksi.  Se todella vie. Tunteita on mahdotonta kuvailla, tai oikeastaan saada niistä edes kohtuullista tolkkua. Kielessämme on enemmän adjektiiveja kuvailemaan tunteita kuin värejä, mutta silti niiden kuvaileminen ei onnistu hyvin keneltäkään. Varsinkaan omien tunteiden. Omien tunteiden havannointi ja kuvaileminen  on aina epäluotettavaa ja virheellistä - nehän muuttuvatkin koko ajan!

Tältä kannata katsottuna on harmi, että nykyaika usein antaa meille kuvan, että tunteiden olisi oltava elämällemme suuntaa antava kompassi. Seuraa sydämesi ääntä! Mieti miltä sinusta tuntuu ja toimi sen mukaan!

Tosiasiassa nämä neuvot ovat ihan älyttömiä. Miten antaa päätöksen teko tunteille, niille häilyville ja alati muuttuville ajatuksenriekaleille, joista emme itsekään saa yhtään mitään selvää? Ja kuitenkin jatkuvasti annamme, pidämme tunteitamme ylimpänä johtotähtenämme.

Siinä missä menneisyydessä elämämme suunnan määritteli se, mihin säätyyn tai valtauskontoon satuimme kuulumaan, mikä oli vanhempiemme ammattikunta ja kenet vanhemmat määräsivät meille puolisoiksi, nyt kaikki pitäisi päättää itse ja antaa vielä päätösvalta jollekin niin häilyvälle kuin omille tuntemuksilleen ja tunteilleen.



Toki onnellisuuden olemusta on pohdittu iät ja ajat ennenkin, se ei ole pelkästään tälle ajalle ominaista puuhastelua. Tosin menneinä aikoina pohdinta oli varattu etupäässä pienelle kansanosalle, filosofeille, kirkonmiehille ja muille ajattelijoille. Tänä päivänä tällaisia asioita voivat pohtia myös kaltaiseni kokonaisuuksia ymmärtämättömät oppimattomat maallikot.

Onnellisia ovat järki-ihmiset, vaikka olenkin varma että heilläkin on tunteita, jotka vaikuttavat järkipäätöksiin. Onnellisia ovat stoalaiset, jotka ovat tavoittaneet ataraksian (mielenrauhan) vapautumalla intohimoistaan, onnellisia ovat erityisesti epikurolaiset, jotka saavuttavat ataraksian suunnitelmallisella elämällä, maltillisilla ruumillisilla nautinnoilla ja perheen ja ystävien avulla.

Onnellisuuden määritelmiä on ehkä lukemattomia, mutta onneksi jokaisella meistä on kumminkin omat määritelmämme omalle onnellemme. Loppujen lopuksi onnellisuus on sisäinen mielentila, ei ulkoisten asioiden summa. Tärkeintä tässäkin asiassa on läsnäolo, hetkessä elämisen taito. Kun on hetkessä läsnä, voi saada omiin, myrskyävimpiinkin tunteisiin perspektiiviä ja saada niitä hallintaan. Ymmärtää, ettei mikään ulkoinen voi horjuttaa, jos sisimmässä on rauha.



Toinen tärkeä tekijä on suhteellisuudentaju. Hyvin harvoista oman elämän asiasta kehtaa enää sen jälkeen valittaa, kun on ajatellut kansainvälisen pedofiiliniringin uhreiksi joutuneita lapsia, ääri-islamilaisten rikollisten kynsiin päätyneitä naisia, isossa osassa maailmaa vallitsevaa naisten sukuelinten silpomisperinnettä tai mitä tahansa sotaa tai kansanmurhaa.

Näitä asioita kun ajattelee, saa moni asia mittasuhteensa ja on paljon helpompi tuntea itsensä onnelliseksi, jos onnellisuuden kokee tavoitteelliseksi asiaksi elämässä.

Siksi voin tuntea itseni rauhalliseksi ja onnelliseksi tälläkin hetkellä, kun olemme lukkiutuneet näiksi suomalaisen kesän kauneimmiksi päiviksi kotiin kahden vatsatauti-kuumepotilaan kanssa. Eikä kaikki muutenkaan ulkoisesti mene ihan putkeen tai elämän isompikaan suunta ole aina niin kovin selvä.

Mutta koska elän tässä hetkessä, tajuan olla onnellinen siitä, että saan hoitaa sairaita lapsiani kotona ilman työpaikan sijaisjärjestelyjä ja muuta stressiä, voin nauttia kesäpäivästä pihalla puutarhakeinussa varjon alla, johon lapset sairaanakin jaksavat tulla istumaan. Saamme elää täällä lintukodossa ja suurin harmituksen aihe juuri nyt on, että Helsinki-lisää leikattiin yli 2-vuotiailta kotona hoidetuilta lapsilta sadalla eurolla, mikä ei summana tietysti kenenkään budjettia kaada, mutta periaatteellisena ja päättäjien ja yhteiskunnan suhtautumisesta lasten kotihoitoon kertovana asiana on todella kismittävä.

Ja tajuan olla onnellinen siitä, että vaikka suunniteltu retki Alppiruusupuistoon lasten ja ystäväperheen kanssa jäi toteutumatta, minulla sentään on toimivat jalat ja sellainen terveys, että saatoin eilen illalla hölkätä sinne itsekseni ja nähdä ne kaikki ihanat atsaleat ja alppiruusut.



Lasten kanssa voimme sitten ihailla oman pihamme alppiruusuja, sen verran mitä nämä oksentamisen ja kuumeen heikentämät potilaat jaksavat. Ja vaikka heidän terveydentilansa huolettaakin minua ja etenkin tervehtymisen ilmeinen hitaus (ensi viikolla on Roomaan-lähtö edessä), saavat he sairaanakin minut hymyilemään ja etenkin nyt, kun siirtyminen takapihalle alppiruusuja katselemaan on suurin ponnistus, mihin he tällä hetkellä kykenevät.

Sillä juuri heistä, lapsistani, ammennan suurimman onnellisuuteni. Siinä ei tarvita omien tunteiden analysointia tai mitään muutakaan pohdintaa, vaan asia on ihan selvä: joka kerta kun katson lapsiini, tunnen onnea, elän todella hetkessä ja tiedän, että se onni kumpuaa niin syvältä vaistoistani ja ihmislajin perimmäisen olemassaolon tarkoituksen ytimestä, että siinä ei filosofoinneilla tee yhtään mitään.

Takapihan alppiruusuja.

PAROLA DEL GIORNO: felicità (f) = onnellisuus



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin