Riitoja ja rakkautta automatkalla Anzioon

Merenrannalla. 
Takana on kaksi rantapäivää peräkkäin. Roomassa hellelukemat ovat kohonneet lähes neljäänkymmeneen, mutta me olemme paenneet sitä Anzion rannalle heti aamusta ja tulleet vasta illansuussa kotiin. Mikä on lopputulos?

Kolme tällä hetkellä makuuhuoneessa sikeästi nukkuvaa, uinnin, meren ja auringon uuvuttamaa lasta (tulimme kotiin äsken eli puoli yksitoista illalla, sitten nopea suihku ja nukkumaan), kolme palanutta selkää (joista onneksi vain yksi lapsen selkä ja sekin lievästi palanut), yksi palanut nenä ja maha ja yleinen yltäkylläisestä auringosta ja valosta johtuva raukeus.

Iho tuoksuu vielä suihkunkin jälkeen suolalta. On väsynyt mutta onnellinen olo. Paitsi jos ajattelee ihon palamisen terveyshaittoja ja syöpäriskejä. Mutta niitä en halua nyt ajatella, vaikka olenkin palanut jo lapsena monta kertaa ja varsinkin aikuisena sen jälkeen, kun aloin viettää kesiä Italiassa.

Jos ei näitä aurigon vaaroja ota huomioon, rantaelämässä ja auringon paahteessa ei ole mitään vikaa. Päin vastoin! Päiväreissut meren rannalle ovat aina Rooman-matkojen parasta antia. Eikä pelkästään itse auringon ja meren takia. Automatkat rannalle kuuluvat myös kokonaisuuteen tärkeänä osana. Se että lähdetään aamulla aikaisin liikkeelle, pysähdytään jossakin kivannäköisessä kahvilassa aamupalalla matkan varrella, kuunnellaan autoradiosta italialaista musiikkia niin paljon kuin kanavilta vain tulee, jutellaan ja höpötellään kaikenlaista. Lapset laskevat milloin rekkoja, milloin junia, mietitään onko tänään iso aallokko vai pienet mainingit ja sitten väitellään siitä, kumpi olisi parempi.

Meillä on mieheni kanssa jokin kumma erityissuhde automatkoihin:




Pidämme yhdessä autolla matkustamisesta molemmat, ja mitä pidempi matka, sen parempi. Jo aivan suhteen alkuaikoina rakastimme ajaa autolla minne sattuu, ristiin rastiin Italiaa Genovasta Bariin ja Calabriasta Riminille, pysähtyä kiinnostavissa paikoissa ja syödä maailman parasta ruokaa millä tahansa huoltoasemapahasella, asia joka on mahdollista vain ja ainoastaan Italiassa.

Olemme käyneet niin suurimmat riitamme kuin parhaimmat keskustelumme autossa, eläneet monia suhteen parhaimmistoon kuuluvia hetkiä hän ratin takana ja minä pelkääjänpaikalla, joskus harvoin toisinkin päin. Nämä hetket tulevat mieleen usein kun ajelemme autossa ja jostain syystä erityisesti juuri näillä merenrantareissuilla. Niin tänäänkin.

Illalla varjot olivat jo pitkiä.
 Kun illansuussa lähdimme ajamaan Anziosta takaisin Roomaan, lapset nukahtivat yksi toisensa jälkeen takapenkille, päivä merenrannalla oli uuvuttanut heidät täysin. Hellyyttä täynnä katselin kuinka esikoinen ja keskimmäinen tuhisivat toinen toisiaan vasten nojaten, posket punaisina ja iho ruskettuneena, hiuksissa auringon raidat. Kuopus nukkui turvaistuimessaan, myös hän oli saanut aurinkoa iholleen vaikka olimme kuinka yrittäneet sitä varjella. Ei väliä, vaikka radiosta soi isolla äänenvoimakkuudella Vasco Rossin Un altro giorno tai Ligabuen parhaita, he nukkuivat sikeästi kuin tukit.

Kun lapset nukkuvat, heitä on kaikkein helpoin rakastaa. Hereillä ollessaan he osaavat olla halutessaan todella ärsyttäviä kiukutteluineen ja riitelyineen, silloin rakkauden sisar viha kuohahtaa helposti yhtä vahvana kuin rakkaus. Kuinka paljon teemmekään heidän vuokseen, koko ajan. Haluamme tarjota heille mahdollisimman paljon mukavia elämyksiä, onnellisuutta ja yhdessäoloa, viemme heitä merenrannalle, leikkipuistoihin, lelukauppoihin, metsäretkille, jäätelölle, eläinpuistoihin ja uima-altaille, minne vain missä tiedämme heidän viihtyvän.


Ajattelemme joka asiassa heidän parastaan. Ja silti he ovat niin viiltävän kiittämättömiä, pyytävät koko ajan lisää eivätkä ymmärrä olla kiitollisia mistään, mitä saavat. Mutta niin kuuluukin olla, se on lasten oikeus. Heidän on saatava tuntea vanhempiensa huolenpito ja rakkaus ehdoitta, ilman tunnetta kiitollisuudenvelasta tai velvollisuudesta antaa jotain vastalahjaksi. He saavat iloita, hermoilla, suuttua, itkeä ja nauraa juuri niin kuin heistä tuntuu, ja meidän tehtävämme on hienovaraisesti ohjailla heitä hallitsemaan tunteitaan ja pettymyksiään.

Saatamme vain toivoa, että omat hermomme olisivat tarpeeksi kestävät ja kärsivällisyys venyy riittävästi, jotta emme hermostuisi heihin enemmän kuin on tarpeellista ja saisi heitä tuntemaan syyllisyyttä tarvitsevuudestaan. He ovat lapsiamme, tärkeintä ja parasta mitä meillä on, mikään ei sitä muuta.


Aurinko alkoi jo laskea kun lähestyimme Roomaa, se paistoi alhaalla juuri sillä korkeudella ja sävyllä, joka sai kaiken näyttäytymään oranssinkeltaisessa, pehmeässä valossa. Sitten tulikin jo pimeää ja ajovalot halkoivat vuoroin pikkukaupunkeja (Pavona, Cecchina, San Gennaro) halkovia katuja ja vuoroin katulamputtomia, mutkaisia maaseudun pikkuteitä. Meidän kaistallamme oli väljää, mutta Anzioon päin riitti menijöitä, perjantai-iltana puoli Roomaa suuntaa poispäin kaupungista ulos syömään, esimerkiksi juuri kuuluisia Anzion kalaruokia.

Ja me kun erehdyimme taas kerran luulemaan, että olemme myöhään liikkeellä koska illastimme lasten kanssa "vasta" puoli yhdeksältä, mutta sitten olimmekin ensimmäisiä kotiinpäin palaajia. Ajaessamme ravintoloiden ja piazzojen ohi näimme lapsia kirmailemassa joka paikassa kuin päiväsaikaan konsanaan. Italialainen elämänrytmi, myös ja erityisesti lapsia koskeva, ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua!


Kun lapset nukkuivat, tuntui hetken kuin olisimme palanneet vanhoihin aikoihin jolloin yhä olimme kahdestaan. Laskin käteni mieheni reidelle ja hymyilimme pimeässä toisillemme kun radiosta kuului lempilaulumme Vasco Rossin Albachiara.  Tu sei chiara come un`alba, con la faccia pulita, mi guardi con quei occhi grandi, forse un po troppo sinceri , si vede quello che pensi quello che sogni ---. Aivan kuten silloin kuin olimme juuri tavanneet ja kuuntelimme autoradiosta lauluja jotka tuntuivat puhuvan juuri meistä kahdesta, meidän rakkaudestamme ja elämästämme.

Tällainen "paluu menneisyyteen" tapahtuu usein juuri autossa, jos kaikki kolme lasta sattuvat nukahtamaan samaan aikaan. Muistelemme menneitä, pohdimme mitä kaikkea kaunista elämä on meille antanut. Unelmoimme tulevasta, puhumme peloistamme ja monista muista asioista, kerrankin rauhassa.

Eilen puhuimme päivästä merenrannalla, aamuisesta riidasta menomatkalla (sanoinhan, että pahimmat riitamme ovat tapahtuneet juuri autossa!), hassusta kiroilevasta ja jatkuvassa skype-yhteydessä milloin kehenkin olleesta perheestä viereisillä rantatuoleilla, seuraavan päivän ohjelmasta.

Katselin vieressäni istuvaa miestä, ikävuosiaan nuoremmalta näyttävää tummatukkaista (ja tällä hetkellä nenänpäästään palanutta) ihmistä, elämäni tärkeintä. Meillä on riitamme ja suhteessamme epäkohtamme, mutta kaikki kuitenkin pieniä ja mitättömiä kaiken sen hyvän rinnalla mitä meillä on. Olin onnentyttö tavatessamme ja olen sitä vieläkin, mieheni rakkaus ja kärsivällisyys minua kohtaan on edelleen vähintään yhtä suurta kuin se oli vuosia sitten, niin kuin hän itse usein mielellään toistelee.

Mies vaihtoi kanavaa, kun radiosta alkoi tulla Eros Ramazzottia. Hän ei voi sietää laulajaa, ja koska minäkään en Eroksesta erityisesti pidä vaikka häntä vaikeuksitta kuuntelenkin, en vastustellut kanavanvaihtoa. Kerrankin olimme samaa mieltä! Hymyilen usein sille, miten erilaiset musiikkimaut meillä on, mutta siitä ja monesta muustakin eroavaisuudestamme huolimatta siinä hän edelleen on, aviomieheni joka on kulkenut vierelläni jo monet ylä- ja alamäet, lauloi Virgin Radio -kanavalta löytämänsä lempiyhtyeensä Depeche Moden kappaleen tahdissa epävireisellä äänellään.


Niin paljon kuin häneen joskus hermostunkin ja niinä hetkinä suorastaan vihaan häntä, hän on silti niin rakas, kaikkeni. Kuten lastenkin kohdalla, suuri rakkaus ja pirskahteleva viha kulkevat käsi kädessä, valmiina ottamaan toistensa paikan heti kun toinen väistyy.
 
Sitten pimeät tiet vaihtuivat yhä tiheämmiksi taajamiksi ja sen jälkeen loppumattomaksi asutukseksi, pian olimmekin jo perillä, kannoimme lapset suihkuun ja sen jälkeen yläkertaan sänkyihin. Pesimme hampaamme, laitoimme tuulettimen päälle, kävimme pitkäksemme itsekin. Avonaisista ikkunoista kuului poikkeuksellisen kova kaskaan siritys, se mikä etelän maissa niin usein kuuluu ja nyt yhtä kova kuin mitä oli kuulunut aikoinaan Sardinian-lomillamme, ihmettelimme sitä hetken mutta ääni ei millään muotoa ollut häiritsevä. Se melkein peitti alleensa kadulla hurisevien autojen äänet ja alakerran kahvilassa kinastelevien ihmisten huudot.

Kaskaan timbaalien ääneen oli helppo nukahtaa. Se toi mieleen niin paljon hyviä muistoja, juuri niitä joita tänäänkin automatkalla Anzioon oli luotu.

(teksti kirjoitettu 28.6.2019)

Siellä he uivat, minun rakkaani.
Lempimaisemiani rannalla, samettisissa aalloissa tanssiva auringonsilta. 


PAROLA DEL GIORNO: spiaggia (f) = (uima)ranta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?