Oli mikä oli, äiti juoksee - puolimaraton raskauden aikana (sis.mahakuvahaasteen)

Tossua toisen eteen, näillä poluilla kerran toisensa jälkeen! 
Olen harrastanut juoksua noin kolme- tai neljätoistavuotiaasta lähtien. En muista tarkkaan ikää, mutta sen muistan että jossakin vaiheessa minun vain teki mieli alkaa juosta. Meillä oli tapana pelata nurmikkosählyä porukalla kavereiden ja naapurien kanssa keväästä syksyyn takapihan puistossa, ja kesän kuluessa siinä juostessa kunto tietysti kasvoi kasvamistaan.

Pian ei enää riittänyt juoksu sählykentällä, vaan pelien jälkeen saatoin lähteä heittämään lenkin läheiselle pururadalle. Se oli aivan mahtavaa! Juosta juoksemistaan, kilometri toisensa jälkeen.

Jäin koukkuun. Ja siinä olen vieläkin. Mutta tavoitteellisesti en ole juossut melkein koskaan, eli en ole seurannut harjoitusohjelmia tai osallistunut juoksukilpailuihin. En ennen kuin sisarukseni ja perheeni vallannut juoksu- ja kisainnostus saavutti lopulta minutkin reilu puoli vuotta keskimmäisen syntymän jälkeen. Silloin pikapäätimme kälyni kanssa (joka oli saanut vauvan pari kuukautta minua myöhemmin), että treenaamme itsemme kevään puolimaratonille Helsinki City Runille.

Aikaa harjoitteluun oli kuusi viikkoa. Miten siinä kävi?




Kuuden viikon pikaohjelmalla saimme itsemme sellaiseen kuntoon, että puolimaraton onnistui ja aikanikin oli oikein mainio, 2.03 jos oikein muistan.

Seuraavana keväänä tietysti uudestaan, päätettiin. Ja tällä kertaa kunnon 3 kuukauden treeniohjelmalla ja talvikauden peruskuntoharjoittelu päälle. Oltaisiin elämämme kunnossa ja tehtäisiin kaikkien aikojen aika!

Suunnitelma oli oikein hieno, mutta minun osaltani tielle tuli eräs pieni mutta ratkaiseva este: Kolmen kuukauden harjoitusohjelma oli sujunut erinomaisesti, olin juossut 4-5 vaihtelevan vauhtista ja pituista lenkkiä viikossa ja tunsin itseni todella hyväkuntoiseksi, Helsinki City Run lähestyi eikä enää uupuisi kuin viimeiset ratkaisevat kymmenen päivää ennen kuin pääsisin lähtöviivalle - kun tein positiivisen raskaustestin. Kuopus ilmoitti tulostaan.

Eihän siinä mitään, ihana uutinen se oli ja toivottu! Mitä nyt ehkä kuukauden etuajassa siitä ihanteellisimmasta ajankohdasta, mutta kuka on sanonut että kaiken pitäisi aina mennä viimeisen päälle suunnitellusti, ei raskaaksi tulo ainakaan, se joka on aina ja joka kerta täydellinen ihme ja suunnattoman kiitollisuuden aihe.

Olin vain luullut ja luottanut olevani hieman vähemmän hedelmällinen (vaikka aiempien raskaaksitulokokemusten olisi pitänyt minua jo tässä asiassa opettaa...) ja siksi raskaus tuli "yllätyksenä", vaikka loppujen lopuksi siinä ei mitään yllätyksellistä ollutkaan vaan riski oli otettu tietoisesti.

Kuvissa maisemia eiliseltä iltalenkiltäni lempijuoksumaastojeni varrelta.
 Joka tapauksessa oli nyt elettävä sen tosiasian kanssa, että minulla oli puolimaraton edessä ja vauvanalku vatsassa. Pari päivää siinä meni, sopeutuessa ja googlatessa netistä kaikkea mahdollista hakusanoilla puolimaraton ja alkuraskaus.

Päätin jatkaa harjoitusohjelmaani, joka siinä vaiheessa oli enää pelkkää jäähdyttelyä ja kunnon kohottelua h-hetkeä varten. Mikään ei kuitenkaan mennyt valmistautumisessa putkeen, sillä sen lisäksi että olin henkisesti ihan hermostunut, sain reilua viikkoa ennen starttia noroviruksen ja oksensin vuorokauden putkeen. Lisäksi aloin neljä päivää ennen juoksua vuotaa verta ja jouduin hankkiutumaan päivystykseen Savonlinnan keskussairaalaan (olimme mökillä silloin), jossa verenvuoto osoittautui pissatulehdukseksi. Antibiootit matkaan siis, ja ystävälliseltä savonmurretta puhuvalta lääkäriltä varmistin vielä, että onhan ihan ok juosta puolimaraton tällaisessa tilanteessa, raskaana ja antibioottikuurilla.

Sen kun juokset vain, kun kerran olet harjoitellut ja hyvässä kunnossa, lääkäri sanoi mutta mainitsi jotain omien tuntemusten tavallista tarkemmasta kuuntelemisesta ja antibiooteista, jotka saattavat aavistuksen vaikuttaa suoritukseen heikentävästi.

Mahtavaa. Ajattelin turhautuneena kevään kestänyttä rankkaa treeniäni, pilkuntarkkaa nopeuksien ja kilometrimäärien seuraamista, tunnetta kunnon mahtavasta kohoamisesta ja suurista suunnitelmista tehdä kaikkien aikojen ennätysaika.

Oli lähellä etten jättänyt koko juoksua väliin ihan vain siksi, että otti niin paljon päähän ja tietysti huolettikin alkion puolesta. Mutta sitten ajattelin asiaa tarkemmin. Olin ihan totta elämäni kunnossa, olin treenannut koko talven ja kevään ja lääkärikin oli näyttänyt juoksulle vihreää valoa - minkä takia täytyisi luovuttaa vain siksi, ettei ennätysaikoja syntyisi tai että olisin tapani mukaan ylipelokas kaikkien riskien suhteen? Voisinhan lönkötellä tuntemuksien mukaan ja nauttia maisemista jos ei muuta. En ollut mikään noviisi juoksijana vaan harrastanut juoksua enemmän kuin puolet elämästäni, sellaista liikuntaa voi hyvin jatkaa raskauden aikana johon keho on tottunut.

Lähtöviivalla oli kaksijakoinen olo: toisaalta kilpailulähdöistä tuttu halu päästä matkaan, toisaalta pelko vatsassa kehittyvän alkion puolesta. Mielessä kummittelivat kaikki se mitä olin edellisten päivien aikana netistä lukenut: raskaana olevan syke ei saa nousta liikaa (yli 150), kokonaisrasitus ei saa nousta liikaa ja liian pitkäksi aikaa tai hapenkulku sikiölle voi häiriintyä. Mutta mikä oli liikaa, missä menisi kokonaisrasituksen raja, eikä minulla ollut edes sykemittariakaan. Ja teknisesti ottaen sisälläni oleva eliö oli vielä alkio eikä sikiö, ja sykerajojen sanottiin useissa lähteissä koskevan raskautta 13. raskausviikolta lähtien.

Fiilikset olivat siis ristiriitaiset. En toki olisi ensimmäinen nainen, joka juoksee puolimaratonin raskaana. Tai edes kokomaratonin: muun muuassa Amber Miller -niminen amerikkalainen nainen on juossut maratonin 38. raskausviikon lopulla aikaan 6h 30 min ja synnytti heti sen jälkeen terveen vauvan. Aikamoinen saavutus, mutta ei välttämättä kovin järkevää.

Oma raskauteni oli vasta viikolla 6, joten periaatteessa olin vielä täysin normaalitilassa. Monissa raskaana olevien liikuntaohjeissa sanotaan, että ensimmäisen kolmanneksen voi liikkua totuttujen liikuntarutiinien mukaisesti. Uusia lajeja ja kovia kontaktilajeja (judo, karate tms.) ei kannata alkuraskaudestakaan harrastaa.

Silti olo oli alkujuoksusta epävarma. Jalat olivat ensimmäiset sadat metrit kuin lyijyä, ja olin ihan varma etten selviä edes puoleenväliin. Mutta se oli tavanomaista alkujännitystä, joka karisi kilometrien alkaessa jäädä taakse. Välillä melkein unohdin olevani raskaana, meno oli kevyttä ja haipakkaa.

Huomasin olevani kunnossa ja pysyin ensimmäiset 10 km hyvin tavoitevauhdissani. Tällä vauhdilla menisivät entiset ennätykset melkein kymmenellä minuutilla rikki!



Keskityin kisan aikana tankkaamiseen tavallista paremmin, sillä paitsi että alkuraskaudessa minua vaivaa aina muutenkin nälkä ja lähes kroonisen energiapuutteen kaltainen tila, hiilihydraattivarastoissa tuntui vieläkin reilun viikon takainen noro. Noin puolessa välissä iholle alkoi nousta kylmää hikeä, mikä kertoo nestehukasta. Hörppäsin äkkiä seuraavalla tankkauspisteellä tuplamäärän vettä ja energiajuomaa, mutta ei sekään ollut kovin hyvä ajatus, kuten kaikki imeytymisongelmista juoksun aikana kärsineet tietävät.

Jonkin aikaa vatsa siinä sitten hölskyi, mutta onneksi viimein suostui sulattamaan nesteet sisäänsä eikä edes vauhti hidastunut. Puolenvälin jälkeen alkoivat kuitenkin toisenlaiset ongelmat: ne pelätyt kivut vatsan alueella. Kipuja ja outoja tuntemuksia minulla oli kuitenkin ollut vähän koko alkuraskauden, ja ainakin osan niistä tunnistin normaaleiksi kohdun alueen venymisen aiheuttamiksi viiltelyiksi ja menkkakivun omaisiksi tuntemuksiksi.

Mutta nyt juoksun aikana ne alkoivat yhtäkkiä tuntua kovempina ja tietysti pelottavimpina. Olo oli ristiriitainen: vauhtia olisi riittänyt, jalat olivat kevyet ja hengitys kulki hyvin, mutta mahakipu pakotti hidastamaan. Lakkasin tarkkailemasta kelloa ja vauhtia ja otin tavoitteeksi vain päästä maaliin. Keskenjättäminen ei käynyt mielessä, sellainen itsepäinen muuli kun olen.

Kun vauhdin mittaaminen loppui, olo muuttui rennommaksi. Enää en juossut tavoitteiden perässä enkä niiden takia raskauttani riskeeraten, vaan ihan vain juoksemisen ilosta. Mahakipu tuntui yhä, mutta rauhoittelin itseäni pitämällä mielessäni raskausajan liikuntasuosituksia koskevan lauseen, jonka mukaan nainen ei voi omalla toiminnallaan (liikunnalla) aiheuttaa keskenmenoa, vaan jos sellainen on tullakseen, se tulee muista syistä.


Miksi jatkoin loppuun asti, vaikka mahaan sattui ja oli edes teoriassa mahdollisuus keskenmenoon (kuten aina alkuraskaudessa on)? Sitä on vaikea selittää, varsinkaan näin pitemmän ajan jälkeen jolloin en enää oikein itsekään muista, miten asian itselleni järkeilin.

Suurimpana syynä oli tietysti se, että juokseminen on minulle niin tuttua ja sillä hetkellä olin niin hyvässä kunnossa. Talven kova treeni olisi tuntunut hukkaan heitetyltä, jos olisin jättänyt juoksun juoksematta. Ellei mahakipu olisi tullut loppukisasta jarruttelemaan menoa, olisin juossut kisan varmaan johonkin 1.50 kieppeille, mutta sen verran järkeä oli päässä että lopussa hidastin vauhtia ja loppuaika oli 1.58.10. Ei ihan ennätyksiä rikottu, mutta omalla tavallaan se oli aikamoinen ennätysjuoksu minulle!

Maalissa jalat menivät ihan krampeille, mutta se saattoi olla enemmän vatsataudin aiheuttaman hiilarivarastojen tyhjentymisen kuin raskauden syytä, tai sitten ne lääkärin varoittamat antiobioottien haittavaikutukset tulivat nyt ilmi.

Siinä sitten istuin jäykkine jalkoineni, Finnair-stadiumin ruohokentällä, kykenemättä nousemaan ylös kun niin kramppasi, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa kun olin niin avuton. Mutta kokonaisolo oli ihan mahtava. Olin tehnyt sen! Juossut puolimaratonin vatsassani kasvava pieni lapsenalku kyydissä. Kyllä tästä riittäisi hänelle kertomista kun hän syntyisi ja kasvaisi: olet juossut ensimmäisen puolimaratonisi äidin mahassa.


Kisan jälkeen kerroin suuren uutisen myös kanssani kilpailleelle kälylleni, jonka kanssa olimme yhdessä treenanneet ja tähdänneet uuteen ennätykseen. Hän ylsi uuteen hienoon aikaan, minä en, ja nyt vihdoinkin uskalsin kertoa hänelle syyn siihen; ennen kisaa en ollut uskaltanut, koska pelkäsin raskausuutisen paljastamisen syövän keskittymistä juoksuun ja ehkä horjuttavan omaa päättäväisyyttäni lähteä juoksemaan.

Voinko oman kokemukseni perusteella suositella puolimaratonia raskaana olevalle? Voin ja en. Jos olet pitkän linjan juoksija ja kuntosi on hyvä, niin sanoisin että siitä vain. Muussa tapauksessa ja etenkin jos kärsii alkuraskauden vaivoista kuten pahoinvoinnista: unohda kisat ja osallistu niihin raskauden jälkeen. Elämää on raskauden jälkeenkin! Ja joka tapauksessa tärkeää on kuunnella omaa kehoaan ja sen tuntemuksia. Mielestäni tärkeimmät raskauden aikaisen liikunnan neuvot ovat kiteytettynä tässä:


  •   Lääkärien ja asiantuntijoiden neuvo on lopettaa mikä tahansa liikunta, jos tuntuu vatsakipua. 

  • 13. raskausviikon jälkeen syke ei saisi nousta yli 150 etenkään pitkäkestoisesti, sillä se saattaa vaikeuttaa sikiön hapensaantia. Sykerajat ovat kuitenkin yksilöllisiä ja tässäkin omat tuntemukset ratkaisevat.

  •   Suomessa raskaana olevien liikuntasuositus on sama kuin muillekin aikuisille eli 150 minuuttia kohtuullisen rasittavaa liikuntaa, esimerkiksi reipasta kävelyä tai hölkkää, lisäksi kahtena päivänä viikossa lihaskuntoliikuntaa vähintään puoli tuntia kerrallaan. 

  •   Mitä enemmän raskauden aikana liikut ja mitä paremmassa kunnossa olet, sitä nopeampaa ja helpompaa on kehon palautuminen raskaudesta. Liikkuminen kannattaa aina, voimien mukaan vaikka edes rauhallinen kävely. 


Olen itse juossut kaikissa raskauksissani viikoille 12-18 asti, loppua kohti keventäen. Sen jälkeen juokseminen ei ole enää tuntunut mukavalta, ja olen siirtynyt kävelyyn. Kävelyä olen harrastanut paljon ja säännöllisesti aina synnytykseen asti ja jatkanut heti sen jälkeen.

Uskon että tällä eli hyvällä fyysisellä kunnolla on ollut vaikutusta siihen, että palautuminen raskauksista ja vanhoihin farkkuihin uudelleen mahtuminen on ollut nopeaa. Raskauksien aikana liikunta on toiminut hyvänä keinona hillitä liiallista painonnousua ja vähentänyt makeanhimoa, joka usein on ainakin osasyynä vauvan suuriin syntymäpainoihin ja siten vatsan tarpeettoman suureksi kasvuun.

Tosin juoksun kannalta se ikävin eli pitkä juoksutauko seuraa vasta synnytyksen jälkeen. Juoksemisesta kannattaa kokemukseni mukaan todella pitää ihan kunnolla taukoa kun on synnyttänyt, ellei satu olemaan ammattimainen juoksija. Keskivartalon lihaksisto eli juoksun tukikorsetti on raskauden jälkeen heikkona ja se kannattaa hoitaa perusteellisesti kuntoon ennen juoksun aloittamista.

Kävellä toki voi ja kannattaakin niin paljon kuin sielu sietää. Juoksuun olen siirtynyt 2-8 kuukauden kuluttua synnytyksestä, esikoisen kanssa ensiksi mainitun verran ja se oli aivan liian aikaisin (pissat tulivat loppulenkistä housuun niin ettei mitään mahiksia ollut pidättää)! Kuopuksen kanssa odotin kahdeksan kuukautta ja heti tuntui paremmalta.

Tosin nyt yli kaksi vuotta viimeisestä synnytyksestä tuntuu, ettei alkuraskauden puolimaratonkunto ole vieläkään palautunut. Olen perinyt äidiltäni kohdunlaskeumataipumusta ja joudun sen takia olemaan erityisen tarkkana. Mutta juoksua en suostu jättämään ennen kuin lääkäri kieltää, ja vielä sitä ei ole tapahtunut. Joten siihen asti: oli mikä oli ja tuli mitä tuli, äiti juoksee!

Lopuksi liitän mukaan mahakuvat osana Yli pyykkivuorten -blogin Hannan mahahaastetta. Raskauksien jälkeisiä mahoja on monenlaisia ja niin saa ollakin! Oma vatsani ei ehkä edusta sitä raskausarpista tai löysänahkaista mahaa, mutta mielestäni on tärkeää tuoda esiin kaikenlaisia mahoja! Kaikilla vatsoilla kun on oma tarinansa, kuka on laihduttanut kymmeniä kiloja, kuka saanut leikkausarven kertomaan lapsen aina ihmeellisestä syntymästä, kuka on perinyt sukunsa naisilta taipumuksen runsaisiin raskausarpiin.

Ja sitten on niitä kuin minä, joka on perinyt läpipaskogeenit ja juoksuinnostukset ja joiden raskausvatsa häviää muutamassa viikossa. Raskaus tai useatkaan eivät aina tarkoita, että ns. bikinikunto olisi mennyttä (vaikka bikineitähän voi käyttää vaikka minkälaisen mahan kanssa!) Näissä kuvissa raskaudesta on se 2v 4kk, ja väliin on mahtunut vieläkin pienemmän mahan kausia kuin nyt; niin tapahtuu heti jos meinaan vähänkään unohtaa syödä tarpeeksi esimerkiksi vatsatautiepidemian aikana ja juoksen liikaa...

Ainoa josta raskaudet huomaa on peruuttamattomasti leventynyt napa, josta olen oppinut tykkäämään. Napa muistuttaa minua konkreettisesti, että aikoinaan se oli lähes ulos pullahtanut ja siellä, juuri tuon navan alla on kasvanut kolme lastani, joista viimeisin juoksi kanssani puolimaratonin ja syntyi lopulta 4-kiloisena jössikkänä. En lakkaa koskaan ihmettelemästä uuden elämän kasvun ihmeellisyyttä ja kauneutta, sitä mihin naisen keho pystyy venymään ja sitten taas palaamaan (lähes) entisekseen, mikä käsittämätön muodonmuutos!






PAROLA DEL GIORNO: mezza maratona (f) = puolimaraton










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde