Italia kylässä (Little Italy festival) ja vierailun pikainen loppu

Pisan-tornin suoristajat! 
"Nyt ei tarvitse enää joka vuosi lähteä Roomaan, Italia on täällä kylässä ja voidaan tulla tänne!" Tämän kommentin kuulin eilen Little Italy -festivaalilla Teurastamolla, mutta ei, se ei kuulunut lapsieni suusta vaikka olisi hyvin voinut kuuluakin. Heistä varsinkin vanhin kun on alkanut viime aikoina valittaa, että "taasko sinne Roomaan pitää lähteä".

Kieltämättä olemme viime aikoina käyneet tavallista useammin Roomassa  vähän ikävämmistä syistä johtuen (halutessasi voit lukea niistä täältä), emmekä pelkästään huvimatkoilla.

Silti esikoisen valitus huvittaa ja on osoitus siitä, että lapset ottavat ihanasti itsestäänselvyytenä kaiken johon ovat syntymästään asti tottuneet, vaikkapa sitten lomat Italiassa, ja näyttävät kyllästymisensä jollekin toiselle ainutlaatuisena näyttäytyvään etuoikeuteen peittelemättä.

Alun Rooma-kommentin lausui vieressämme päivän artistivierasta Claudio Sassoa kuunnellut nainen ystävälleen. Tunnelma oli kieltämättä hyvin italialainen:




Aurinko paistoi lämpimästi alkuiltapäivän pilvisyyden ja koleuden jälkeen,  korvissa soi italiankielinen musiikki, nenään kantautui grillatun salsiccia-makkaran tuoksua ja kielellä maistui Jädelino-jäätelöbaarin aitoitalialainen gelato. Ja joka paikassa kuului italian kieltä ja näkyi italialaisia tai Italia-ystäviä ja sangen paljon kaltaisiamme suomalais-italialaisia perheitä.






Festivaali järjestettiin päättyneenä viikonloppuna ensimmäistä kertaa, mutta se on kuulemma tarkoitus tästä lähtien järjestää joka vuosi. Non mi dispiace affatto, en pistä sitä ollenkaan pahakseni. Tapahtuma oli oikein kiva kesän aloitus ja virkistävä tuulahdus Italiaa.

Artistivieraiden ja muiden esiintyjien (lauantaina paikalla oli mm. Ella Kanninen ja Italian suurlähettiläs Gabriele Altana) lisäksi lavalla nähtiin sunnuntaina nukketeatteriesitys The Lovers of Venice, joka oli hieno sekoitus balettia ja perinteistä italialaista burattini-traditiota. Harmi vain, että taivas oli synkeässä pilvessä esityksen aikana ja balettitossut taisivat pari kertaa kastua aamusateen jättämiin vesilammikoihin, joten siinä mielessä ainakin mielikuvien Italia oli sillä hetkellä hyvin kaukana...



Paikalla oli tietysti myös hyvä kattaus italialaista ruokaa, maahantuojat esittelivät pastoja, tryffelitahnoja, pastakastikkeita ynnä muita ja maistiaisiakin sai. Ruokakojuista saattoi ostaa salsiccia-hodareita, nutellalettuja tai italialaisia hampurilaisia, vain pizzaa jäimme hieman kaipaamaan. Ehkä sitten ensi vuonna?



Lapset oli huomioitu hienosti, tietysti, kun italialaisuudesta on kyse. Pidettiin muskarihetkiä ja askartelupisteissä saattoi tehdä oman pastakäärmeen tai kierrätysmateriaaleista vaikkapa kangaspizzan tai -jäätelön. Ja sitten sai kasvomaalauksia, Italian väreissä totta kai. Aikuiset saattoivat ottaa mini-italiantunteja tai testata tietämyksensä italialaisesta elekielestä.








Olisimme mielellämme viihtyneet tapahtumassa pidempäänkin, varsinkin kun aurinko alkoi viimein suloisesti paistaa ja iltapäivän artistit musisoida, mutta festivaalit loppuivat meidän osaltamme varsin tymäkästi: keskimmäinen alkoi valitella vatsakipua. Liikaa eilisissä ylioppilasjuhlissa nautittuja herkkuja, liikaa Kinderiä, karkkia ja jäätelöä, arvelimme aluksi. Mutta nopeasti hänellä meni maha ihan sekaisin, ja parin vessassaravaamiskerran jälkeen tajusimme lähteä kiireesti kotiinpäin ja onneksi lähdimmekin  (aikomus vierailla Teurastamon vieressä sijaitsevassa Redissä siirtyi toiseen kertaan).

Heti kotiin päästyämme lapsi nimittäin alkoi oksentaa. Melkein viisi päivää tässä ehtikin jo mennä edellisestä vatsatautipotilaasta ja juuri olin huokaissut helpotuksesta, että ei se ollutkaan tarttuvaa! Ei vaan ikinä pitäisi huokaista liian aikaisin, se taas tänään opittiin...

Nyt sängyt on taas vuorattu pyyhkeillä, kloriittipullo otettu uudelleen käyttöön ja ämpärit sänkyjen laidalle. Mielessäni heitän haikeita hyvästejä alkavan ensimmäisen kesälomaviikon suunnitelmille, järjestelen ajatuksiani uudelleen ja asennoidun muuttuneeseen tilanteeseen. Hyvästi kummipojan synttärit (ne jotka kerran jo peruuntuivat, edellisen vatsatautipotilaan takia viime viikolla), hyvästi serkkupäivä kaupungilla, hyvästi ainakin alkuviikon puistoruokailut.

Toivoa tietysti vielä on, että loppuviikosta joku noista suunnitelmista onnistuisi, mutta kun tietää että perheessä on liikkeellä 4-5 vuorokauden itämisajan vatsatautia, niin kovin suuria suunnitelmia ei kannata tehdä. Päivä kerrallaan tässä(kin) asiassa ja hissun kissun.


Minäkin haluaisin vaikka mitä, mutta minkäs teet kun lapsi on kipeä!
Teurastamolla sijaitsevan Jädelino-jäätelöbaarin seinätaide on ihastuttavaa.
Sellaista se lapsiperheen elämä usein on. Niin monet suunnitelmat kaatuvat ja muuttuvat sairastumisien takia. Joskus talven pahimpaan epidemia-aikaan on melkein niin päin, että jos joku etukäteen suunniteltu ja sovittu meno onnistuu ilman että kukaan sairastuu, on se eräänlainen pieni ihme.

Vatsataudit ovat vielä sieltä ikävimmästä päästä. Kun lausuu sanan vatsatauti, kaikki häviävät ympäriltä vinhalla vauhdilla. Niin kävi tänäänkin, kun lapsi alkoi oksentaa kotipihan puutarhakeinussa kesken leikkien (onneksi sentään maahan, ei siihen keinuun) ja naapuripihan leikkikaveri katseli vierestä. Suunnilleen sekunnissa äidin vatsatautitutka aktivoitui ja kaveri siitä hävisi äitinsä kiireesti taluttamana omalle pihalleen. Hei vaan ja nähdään sitten joskus jonkun päivän kuluttua!

Vatsatautiperhettä ei kukaan halua kylään vaikka kaikki olisivat jo aikaa sitten terveitä, puhumattakaan siitä että kukaan haluaisi tulla heille kylään viikkokausiin (noro tarttuu pinnoilta ainakin 14 vrk). Laskeskellaan tartuttamis- ja itämisaikoja, pelataan varman päälle etenkin jos on ulkomaanmatkoja, juhlia tai muuta tärkeää näköpiirissä, jolloin karanteeniajat kasvavat helposti niin pitkiksi että puoli vuodenaikaa saattaa kulua sosiaalisen elämän umpiossa.

Eiväthän nämä likaantuneiden alushousujen, oksennusämpäreiden ja kuvottavien hajujen parissa vietetyt hetket niitä hohdokkaimpia lapsiperheen elämän tuokioita ole. Tähän johtopäätökseen siskoni kanssa eilisiltaisessa puhelinkeskustelussa tulimme ja kiitimme onneamme, että emme olleet menneet kuukausi sitten varaamaan Tallinnan-matkaa huomiselle, kuten kovasti suunnittelimme. Sen verran kokemusta meillä lasten taudeista jo on, että sellainen lopulta tuntui aivan liian uhkarohkealta ja todellisuudentajuttomalta ja jätimme varaamatta.


Minun tilanteeni on sitä paitsi aika vähäpätöinen siskooni verrattuna: valitan paria vatsatautipotilasta jotka kummatkin ovat oksentaneet siististi ämpäreihin (tai puutarhakeinusta oikeaoppisesti maahan tähdäten), eikä meiltä menneet edes eiliset veljenpojan lakkiasjuhlat sivu suun, kun tauti ajoittui näin "ihanasti" vasta viiden päivän päähän edellisestä potilaasta.

Siskollani sen sijaan vatsatautipotilaita oli viime viikolla kolmin kappalein ja heidän takiaan peruuntuivat oman esikoisen ylioppilasjuhlat. Lisäksi potilaista yksi oli yöllinen vuoteestaan huonon olon jalkeille ajama harhailija, joka oksentaa leväytti vatsansa sisällöt ensiksi pitkin portaikkoa (avoportaita joiden välistä tavara valui alakertaan ja kaikkiin huonekaluihin, vaatteisiin, kenkiin ja tavaroihin, jotka portaiden alla sijaitsivat), sitten voimalla ja paineella portaiden alapäähän josta se roiskui verhoihin, ikkunaan, seiniin jne., ja lopuksi kun viimein vessaan asti pääsi niin pönttöön ei kumminkaan osunut vaan harmillisesti siihen viereen...

Kahden ja puolen tunnin siivoamisen jälkeen siskoni oli kypsä ajattelemaan, että miten ihmeessä hän on tähän ikinä halunnut, tällaiseen hommaan eli perheenäidiksi. Kun voisikin vain lähteä lätkimään ja jättää kaiken, nämä seiniä pitkin valuvat oksennukset ja vatsaa kääntävän löyhkän. Eläydyn hänen ajatuksiinsa täydellisesti. Olen itsekin ajatellut huonoimpina hetkinä niin. Että mikä voima minut on tähän ajanut, perheenäitiyteen, siivoamaan toisten eritteitä ja sotkuja, jännittämään seuraavaa potilasta ja laskemaan itämisaikoja, antautumaan huolelle, pelolle ja suunnitelmien muutokselle kaiken aikaa, kerran toisensa jälkeen.




Niin, mikä? Tiedänhän minä sen pohjimmiltani. Se on elämän voima, tarkemmin sanoen elämän jatkumisen vastaanpanematon voima. Se saa meidät haluamaan lapsia, lisääntymään vaivoista ja uhrauksista huolimatta ja vielä rakastamaan lapsiamme niin älyttömän paljon, että olemme valmiit unohtamaan jokaisen niistä vaivoista ja uhrauksista, joita heidän takiaan joudumme tekemään. Senkin, että vietämme kaksi ja puoli tuntia sydänyöstä siivoamassa seiniltä valuvaa ja joka paikkaan levinnyttä oksennusta, valvomme koko yön puolihorroksessa käsi ämpärillä kuulostelemassa herääkö lapsi huonovointisena, joudumme perumaan ylioppilasjuhlat ja lomamatkat vatsatautien takia....ja mitä kaikkea muuta!

Silloinkin, kun lapsi oksentaa koko pieni vartalo vapisten ja silmät ponnistuksesta ja vähän kai pelostakin vuotaen, olemme valmiit häntä rakastamaan - ja eniten ehkä juuri silloin! Hän on niin pieni ja niin sairas, rakas pikku raukka.

Ja mikä vielä ehkä kaikkein ihmeellisintä, kaiken sen hänen sairautensa ja pahan olonsa olisimme valmiit milloin vain ottamaan itsellemme jotta se olisi häneltä pois eikä hänen tarvitsisi sitä kestää. Ja sitten perästä päin siivoaisimme itse aiheuttamamme sotkun viimeistä kenkäkaapin taakse valunutta haisevaa pisaraa myöten, totta kai, vaikka viimeisillä voimillamme.

Sitä vaan tässä toivon, että eilisessä Italia-festivaalissa ei takiamme syntynyt minkään sortin vatsatautiepidemiaa. Poikamme nimittäin ehti siellä ennen sairastumistaan sormeilla yhtä jos toistakin asiaa ja olla mukana menossa eri tapahtumakojuissa ja jäätelöbaarissa. Itsekin juuri minuuttia ennen kuin hän alkoi valittaa vatsakipuaan söin samasta jäätelöstä hänen kanssaan joten samassa veneessä ollaan ja tukevasti.

Viiden vuorokauden päästä sitten nähdään, kuinka on käynyt!



PAROLA DEL GIORNO: evento (m) = tapahtuma Quando i bambini si ammalano, i piani cambiano. Per fortuna ieri, poco prima che si è sentito male mio figlio, abbiamo fatto in tempo a partecipare a un bel evento, Little Italy festival. = 
Kun lapset sairastavat, suunnitelmat muuttuvat. Onneksi eilen, juuri ennen kuin poikani tuli huonovointiseksi, ehdimme osallistua mukavaan tapahtumaan, Little Italy festivaliin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia