Paratiisin loppu - ajatuksia sairasvuoteelta

Vatsatauti tulee aina huonoon aikaan, mutta erityisen huonoon aikaan se tulee juuri nyt. Kun ulkona kesä on parhaimmillaan, kun on kesäloma ja ulkona 30 asteen helle. Se joka saa meidät suomalaiset aina hullaantumaan ja ryntäämään ulos aurinkoon, oli mikä oli.

Tänään on tasan kaksi viikkoa juhannuspäivään. Keskikesään. Olemme taas jo tässä pisteessä, näin nopeasti!

Juurihan iloitsin siitä, että löytyi ensimmäinen leskenlehti, juurihan linnut alkoivat vasta taas laulaa (se tunne kun kuulee mustarastaan ensi kertaa laulavan koivunnokassa, vielä lehdistä paljaassa, lumilaikkuisen maan yllä), äsken vasta krookukset kukkivat, kielon varret törröttivät suippoina maasta ja saniaiset suoristelivat kippuroitaan.

Nyt vallitsevat helteet ovat menneet minulta täysin sivu suun. Jalat eivät ole kantaneet kuin välttämättömän matkan vessaan ja sieltä takaisin sängyn pohjalle. Linnun laulua olen kuullut vain avoimesta ikkunasta - onneksi edes sieltä, ja illalla sentään jaksoin istua muutaman minuutin puutarhakeinussa aistimassa trooppista lämpöä. Se alkoi kuitenkin nopeasti etoa ja palasin sisään.

Juuri nyt, tähän vuodenaikaan, jo yhden tai parin päivän sisälläolo voi olla kohtalokasta. Tai tietysti se, että muulla tavoin on välinpitämätön luonnon ilmiöitä kohtaan:



Kesä ja kasvu nimittäin vyöryy niin kiihkeällä vauhdilla rinnalle ja ohitse, että ellei pidä joka päivä varaansa ja keskity hetkeen, kaikki jää näkemättä, kuulematta ja huomaamatta. Lintujen huumaava laulu, satakielet,  mustarastaat, pajulinnut, laulurastaat ja punakylkirastaat, peipot, tiltaltit ja hernekerttuset, kaikki pitävät konserttiaan rinta riemuten, eikä mene kuin parisen viikkoa, niin ne alkavat jo hiljetä.

Kielonkukat ovat jo menettäneet tuoksuaan, tuomi lakastanut aikapäiviä sitten, pihapihlajan kukkien valkoisuus on jo taittunut ruskeaan, varhaiset syreenit ovat täydessä kukassaan ja viime päivien helteissä yliavautuneita jo nekin, myöhäisempi syreenilajikekin jo availee nuppujaan. Alppiruusut ovat avautuneet ammolleen päivässä, parissa, ja ensimmäiset voikukat, ne ovat jo kauan olleet valkoista hahtua.

Ja juhannusruusut, nekin ovat malttamattomia ja kaksi viikkoa etuajassa. Parin viime päivän lämpö avasi pihan ruusupensaan nuput niin että melkein silmillä erotti. Erehdyin haistamaan ensimmäistä auennutta kukkaa ja toivoin heti, etten olisi sitä tehnyt.

Juhannusruusun tuoksu on vahvimpia tuoksumuistoja, joita minulla on. Syreenin tuoksu tulee hyvänä kakkosena, mutta yhtä kaikki ne liittyvät samaan asiaan ja saavat aikaan samoja muistoja.

Ne vievät minut paikkaan, jota ei enää ole, ihmisten seuraan, joita ei enää ole, lomanviettokokoonpanoihin joita ei enää koskaan nähdä yhdessä.  Lapsuuteeni, juurilleni, sinne missä olen viettänyt elämästäni kaikki juhannukset kolmea lukuunottamatta, yksi kaksivuotiaana ja sitten kahtena viime juhannuksena.

Eikä sinne ole mahdollista palata enää yhtenäkään tulevana juhannuksena. Eräs aikakausi päättyi, kun setäni kaksi vuotta ja neljä kuukautta sitten kuoli. Setä asutti sukumme pääpaikkaa mummon kuoleman jälkeen, se oli meidän perheemme kesänviettopaikka kaikki nämä vuodet ja rakkain paikka maailmassa. Senkin jälkeen kun isä kuoli, kävimme kaikki lapset siellä vähintään joka juhannus, kuin pyhiinvaeltajat pitkän matkan takaa palasimme sinne aina, täsmällisesti ja hartautta lähentelevällä uskollisuudella.



Rakkaus ulottui koko paikkakuntaan, ja sieltä muutama vuosi sitten myyntiin tullut mökki häikäisi mielet niin, että se tuntui ainutkertaiselta mahdollisuudelta. Että saisimme sieltä oman mökin! Siinä häikäisyssä unohtui se, mistä oikein tulemmekaan, mikä on se todellinen ja oikea rakkautemme kohde, tai ainakin minulle se oli niin.

Eikä kukaan varmaankaan arvannut - en minä ainakaan - että sedän kuoleman jälkeen talolla oli niin valmiit kärkkyjät valmiina. Toisaalta kun ajattelee, eihän se ihmeenä olisi pitänyt tulla, onhan kyseessä todella luultavasti kaikkein kaunein kesäpaikka koko maailmassa, rauhallisessa lahdenpohjukassa vehreiden koivujen ympäröimänä. Kyllä sellaiselle paikalle on ottajia, vaikka vainaja ei olisikaan ehtinyt vielä haudassaan kylmetä. Vaikka vainajaan läheisessä tunnesuhteessa olleet olivat vasta vielä sisäistämästä ja käsittelemässä sitä surua, ettei häntä enää ollut.

Mikä onnenpotku ottajille täytyikään olla, että paikassa vuosikymmenet käyneet ja siihen ja setään syvästi kiintyneet serkut ja vielä suorina perinnönsaajina etuosto-oikeusasemassa olevat valitsivatkin mökin toiselta puolelta kanavaa. He eivät varmaankaan voineet uskoa hyvää tuuriaan, että asiat menivät niin.

Olen kirjoittanut tästä ikävästä perintöasiasta, silloin tuoreempana muistissa olevana blogissa ennenkin, täällä.

Kun setä kuoli, oli kaikki suunniteltu valmiiksi, eikä siihen rakoon ollut enää kenelläkään mitään sanomista - tai jos joku yrittikin haluamalla pohtia muitakin mahdollisuuksia, leimattiin hankaloittajaksi tai jopa riidanhaastajaksi. Ja kukapa sellainen haluaisi olla, riidanhaastaja ja perintöriitojen aiheuttaja, hehän ovat kaikista inhottavampia ihmisiä! Syytös riidanhaastamisesta tällaisessa tilanteessa osuu niin arkaan paikkaan, että se vie mennessään viimeisetkin voimat yrittää vaikuttaa asioihin.

Ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kaikki se kauhea kiire ja hoppu. Siinä missä monet sukujen pääpaikat jäävät vuosiksi ja jopa vuosikymmeniksi perikunnan omistukseen ja jaetun huoltovastuun yhteiskäyttöön, meidän tapauksessa jopa puoli vuotta, puhumattakaan vuodesta tai kahdesta, oli liian hidas tahti tilan myymiseen. Kaikki piti tapahtua heti, saman tien, saman kesän aikana.


Näin tapahtuu, kun järki voittaa tunteen, kun järkevät käytännön ihmiset ovat kykenemättömiä tai haluttomia asettumaan tunteella ajattelevien asemaan ja ottamaan heitä huomioon. Tavallaan se on ihan ymmärrettävää, en tiedä jaksaisinko itsekään alkaa huomioida toivottomia tunteellisia tapauksia ympärilläni, jos itse olisin käytännönläheinen järki-ihminen. Varsinkaan jos he rasittavasti hidastaisivat käytännön asioita, jotka pitäisi saada hoidettua mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä.

Vanhoille ihmisille perintöasiat ja perikunnan asioiden hoito on voimia vievää. Ymmärrän, että heillä oli houkutus tarttua malttamattomaan ostajaan ja pyyhkiä tieltä kaikenlaiset tunteelliset ja asioita jarruttavat osapuolet.

Ymmärrän, niin, mutta se ei tee asiasta helpompaa hyväksyä. On niin vaikeaa edes kuvitella, millaiseksi ostaja on paikan muuttanut, kuinka roskalava on seissyt pihalla ja sen uumeniin on päätynyt kaikki entinen ja tilalle tullut jotain aivan toista. En sitä toisaalta halua enkä vaivaudu kuvittelemaankaan, mutta unilleni en mitään mahda vaan niissä joudun sinne väkisin.

Joskus elämässä vaan tapahtuu asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa (tai on jättänyt käyttämättä hetken, jolloin vielä saattoi), ja sen kanssa on vain elettävä. Toki tämän asian kanssa elän, se kalvaa minua onneksi hetki hetkeltä vähemmän ja ehkä jonain päivänä saatan unohtaa kaiken.

Mutta sitä mitä oli ensin, sitä en unohda enkä haluakaan. En kukista painavia syreenipensaita pihalla, en juhannusruusuja talon nurkalla, en räystäissä sujahtelevia pääskyjä, en rantasaunan tuoksua, en pianonsoittoa sisältä, en laituria, jonka päässä seisoin ja katsoin maailman kauneinta maisemaa. Milloin haikeana, milloin epävarmana, mutta siinä rannassa kun olin, niin aina onnellisena. Varsinkin pienenä tyttönä ajattelin usein, että tällaista varmasti oli paratiisissa. Ja isompanakin paikka oli minulla tavallaan eräänlainen paratiisi, onnen lähde ja huolista vapaa paikka.

Joskus unet vievät siihen ensin olleeseen, parempaan aikaan, aikaan ennen paratiisin loppua. Kuten viime yönä tai oikeastaan jo aamuna, kun nukuin vatsatautisen uupunutta unta vielä kymmeneltä aamulla. Elokuvamaisen tarkassa unessa setä oli elossa, söi ricotta-juustoa ja jutusteli entiseen tapaansa. Heräämisen jälkeen uni tuntui hetken aivan todelta, kuten vahvat unet usein tuntuvat, mutta nyt parin tunnin kuluttua se on alkanut jo haaleta. Silti se aiheutti innostuksen kirjoittaa tästä hankalasta aiheesta, vaikka ehkä olisikin ollut järkevämpää jäädä sängyn pohjalle ja nukkua toiset unet päälle...

En muuten muista, milloin olisin nukkunut näin paljon kuin tämän taudin kourissa! Kyseessä on harvinaisen pitkäkestoinen ja voimat vievä vastatauti, siitä todisteena perheen ensimmäinen potilas, joka on vieläkin heikko, löysävatsainen ja ruokahalu kateissa, vaikka pahin tauti keskittyi sunnuntai-keskiviikko välille.

Viime yönä aloitti uusin potilas oksentamisen eli esikoinen. Mies on siis tällä hetkellä ainoa, joka porskuttaa menemään, jälleen kerran, vaikka on siivonnut oksennuksia ihan samaan tahtiin kuin minäkin. Ja sen jälkeen kun minä sairastuin, jopa enemmän. Hänellä todella täytyy olla vatsa raudasta tehty!

Tunnelmia eilisestä, päivän ainoasta "ulkoiluhetkestä". Jaffan kanssa tietysti,
se on vatsatautijuoma numero 1!
PAROLA DEL GIORNO: paradiso (m) = paratiisi 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa