Paras ja pysyvin asia, jonka lukiosta sain elämääni
Kevätjuhlapäivä, ylioppilasjuhlalauantai - se on taas käsillä. Päivistä hempein ja lämpimin, täynnä iloa, tulevaisuudenuskoa, nuoruutta ja uuden alkua. Kirjoittaisin listaan myös tuomen tuoksua, mutta tätä nykyä keväät ovat niin ajoissa, että tuomi usein on ehtinyt kukkia jo ennen ylioppilasjuhlia, niin tänäkin vuonna.
Mutta muistoissani ylioppilasjuhlissa tuoksui aina tuomi, silloin kun sisarukseni yksi toisensa jälkeen kirjoittivat ylioppilaaksi ja kotimme täyttyi vieraista, juhlat levittäytyivät pihalle asti ja nurmikolla otettiin valokuvia, laulettiin hartaita isänmaallisia lauluja, tuomenkukkien alla.
Viimein tuli oma vuoroni. Keltavihreässä kukkamekossa, Tallinnasta ostetusta ja sinne varta vasten suunnatulla mekonostoreissulla, elämäni ensimmäisessä kampaajalla laitetussa kampauksessa (epäonnistuneessa) poseerasin minäkin pihalla perhekuvissa, kummikuvissa ja yksilökuvissa, isän ostamat kaksikymmentä punaista jättiruusua kädessäni ja olin ihan hämmentynyt siitä, että olin juhlien keskipisteenä, en pitänyt sellaisesta ollenkaan enkä osannut olla.
Ajattelin jo silloin samaa mitä ajattelen nytkin:
Mitä juhlimista tässä on? Olin ehkä saanut stipendejä historiasta ja äidinkielestä, olin kirjoittanut kaksi ällää (reaali ja äidinkieli) ja kolmas oli jäänyt kahden pisteen päähän (ruotsi), olin ylittänyt odotukseni murheenkryyniaineessani englannissa (cum laude) ja suoriutunut saksasta siskoni antaman hätätukiopetusillan ansiosta paremmin kuin olin uskaltanut toivoa (magna cum laude). Mutta silti ajattelin, että en ollut saavuttanut mitään kovin ihmeellistä.
Olin toki tyytyväinen saavutuksestani, mutta en sokaistunut. Tajusin hämärästi jo silloin, että ei tämä paperi, eivät nämä arvosanat, eivät stipendit eivätkä tunnustukset olleet tärkeitä, vaan tärkein lukion anti oli ihan muualla. Ymmärsin, että olin löytänyt lukiosta aivan toisenlaisen aarteen, vaikka en vielä silloin voinutkaan tietää, kuinka suuren ja pysyvän.
Lukioaika oli ollut minulle aikamoista pakkopullaa, opiskelua vain sen vuoksi, että saisin lisäaikaa jatko-opintojen valintaan. En tiennyt yhtään, mikä minua kiinnostaisi, en sitä mikä olisi paikkani tässä yhteiskunnassa. Enkä tosin oikein tiedä vieläkään, joten kovin pitkälle en ole siitä tilanteesta edennyt...
Lukiovuodet olivat ulkopuolisuuden leimaamaa, nuoruuden ahdistuksen aikaa. Ensimmäisen vuoden ajan suunnittelin koko ajan jättäväni koulun kesken tai vaihtavani iltalukion puolelle. Lukion sosiaaliset kuviot olivat tukehduttaa minut tai oikeammin se, että olin niistä kaikista auttamatta ulkona koska mikään ei ollut minulle mahdollista. En tuntenut kuuluvani joukkoon, se oli taakkani joka varjona seurasi minua kaikkialle ja sai minut käpertymään entistä enemmän epävarmuuteeni.
Olin vain se oppilas, joka historiasta sai kymppejä ja jonka äidinkielen aineet luettiin ääneen, mutta joka ei juuri puhua pukahtanut, puhumattakaan että olisi ollut mukana koulun pippaloissa. Se joka hävisi seinään eikä herättänyt huomiota itseensä vaan päin vastoin vältteli kaikkea mikä saattaisi kiinnittää huomion. Ettei kukaan vain huomaisi, kuinka erilainen olin, kuinka epävarma, kuinka ulkopuolinen.
Se oli hyvin ahdistavaa aikaa. Kaikki muut tuntuivat viihtyvän lukiossa, löytävän kavereita ja kävelevän porukoissa käytävillä. Vain minä katsoin sitä sivusta, sillä minulle ei ollut vaihtoehtoa tai niin ainakin sen koin. Ja luulin olevani ainoa. Mutta oli siellä muitakin, jotka katsoivat kaikkea sivusta. Ainakin yksi toinen.
Toisena kouluvuotena sitten löysimme toisemme, me kaksi yksinäistä ja ulkopuolista. Se hiljainen, kuvankaunis tyttö jonka olin luullut olevan mukana kaikissa lukion kuvioissa ja itsevarmuuttaan ylpeä, itsenäinen ja etäinen, olikin toinen epävarmuutensa ylpeyteen verhoava ulkopuolinen, kaltaiseni elämän liian vakavasti ottava pohdiskelija, joka harkitsi lukion kesken jättämistä.
En enää muista, kuinka aloimme jutella tai miten meistä tuli ystävät, mutta niin vain kävi. Pian olimme erottamattomat. Valitsimme samat kurssit, olimme kaikki välitunnit yhdessä ja viimein aloimme myös lintsata yhdessä. Minulle ylitunnolliselle se oli jotain ihmeellistä. Lähteä kesken koulupäivän Seurasaareen, syödä siellä karjalanpiirakoita ja katsella lintuja ja oravia, jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja oppia siinä samalla elämästä enemmän kuin millään oppitunneilla on mahdollista oppia.
Olisin voinut itkeä onnesta että olin löytänyt sellaisen ystävän. Hän oli lukiossa kaikkeni - ilman häntä olisin varmaan ihan oikeasti jättänyt koulun kesken.
Ylioppilaspäivänä meitä kuvattiin yhdessä koulun pihalla ja se oli omalla tavallaan hyvin haikea hetki: viimeinen kerta yhdessä sillä aluksi niin synkällä koulun pihalla, josta me molemmat olimme haaveilleet lähtevämme lätkimään ennen aikojamme. Nyt meitä hymyilytti kaikki se alun epätoivo ja puristimme toistemme kättä ja halasimme oikein pitkään, olimmehan olleet toisillemme kahden viimeisen lukiovuoden tuki ja turva. Sitten erkanimme omiin koteihimme juhlimaan.
Mutta illalla lähdimme yhdessä Storyvilleen, olimme tuoreita ylioppilaita ja meille kaikki oli mahdollista ja avoinna, myös pääsy Helsingin legendaarisimpaan jazz-ravintolaan jonka ikärajan olisi pitänyt olla meille kahdeksantoistavuotiaille vielä kaukainen haave.
Siitä illasta muistan parhaiten sen huumaavan tunteen, jonka astuminen ylioppilaslakit päässä ravintolaan parhaan ystävän kanssa sai aikaan. Olimme nuoria ja hirveän onnellisia ja taisimme kääntää koko ravintolan asiakkaiden päät saapuessamme sinne, meille satoi onnitteluja ja meitä nauratti ihan koko ajan. Eikä epävarmuudestamme ollut enää tietoakaan.
Nykyään kun ajattelenkin lukiota, mieleeni tulee ensimmäiseksi ystäväni, ja ajattelen kaiholla kaikkia lintsaamiamme tunteja ja keskustelujamme koulun portailla ja käytävillä. Ja kun vain ajattelenkin lököhousujamme ja verkkareitamme, joissa kuljimme koulussa protestiksi koulun tyttöjen pissistyylille ja erottautuaksemme siitä, alkaa naurattaa. Oli ihanaa olla yhdessä erilainen! Hän oli maailman ihanin ystävä.
Mutta mikä parasta, hän on ystäväni yhä vielä tänäkin päivänä! Se ei jäänyt pelkäksi lukiotuttavuudeksi, vaan olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet ja eläneet mukana toistemme elämän käänteissä. Olemme jatkaneet sitä minkä lukiossa aloitimme: loputonta pohdintaa, maailman pahuuden ja hyvyyden analysointia, Jumalan olemassaolon ja tahdon miettimistä sekä elämän ja erityisesti kärsimyksen tarkoituksen ymmärtämisen yrittämistä, toistemme terapeutteina toimimista.
Nykyään hän on kallisarvoisimpia asioita, joita minulla elämässäni on. Sellaisia ihmissuhteita on harvassa, ja voin vain kiittää onneani, että satuimme aikoinaan samaan lukioon. Ällät ja kympit ja stipendit eivät ole olleet millään tavalla olleet lisäämässä onnellisuuttani enää lukion päättäjäispäivän jälkeen, lukion päättötodistus on hautautunut jonnekin syvälle laatikoston uumeniin, enkä muista oikeastaan mitään konkreettista oppia tai ajatusta, jonka olisin lukemattomilla lukiossa istumillani tunneilla oppinut, ylioppilaslakkikin on hävinnyt jonnekin - mutta ystäväni ja kaikki se mitä meillä lukiossa oli ja on yhä, se minulla on edelleen tallella ja sen muistan. Ja hyvin muistankin!
Lukiossa syntynyt ystävyyssuhde on ehdottomasti paras ja pysyvin asia, jonka lukiosta olen saanut elämääni. Sen rinnalla eivät paperit ja numerot merkitse yhtään mitään.
Ystäväni, sinä jonka tiedän lukevan tämän(kin) blogikirjoitukseni, sinä olet elävä todiste siitä, että elämässä kirkkaasti tärkeintä ovat rakkaat ihmiset ympärillä, eivät tutkintopaperit ja muut saavutukset. Kaikki muu haihtuu, menettää merkityksensä eikä tunnu miltään, ellei elämässä ole ihmisiä, joiden kanssa jakaa hyvät ja huonot hetket, vaihtaa ajatuksia ja kokea ikimuistoisia asioita.
Omasta ylioppilasjuhlalauantaistani on tänään yhdeksäntoista vuotta. Se on pitkä aika - saman verran kuin tavanomaisen opintopolun läpi käyvä ihminen elää ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Eilen illalla katselin pitkästä aikaa vanhoja ylioppilasvalokuvia ja hymyilin monen kuvan kohdalla haikeana itselleni. Mitä kaikkea olikaan edessä tuona keväänä kun poseerasin kotipihalla valokuvissa tuomenkukkien alla!
Kuvissa silmissäni tuikkii pilke jonka hyvin muistan, häivähdys naiiviutta ja lapsenomaisuutta joka ennen pitkää oli haihtuva pois; sekoitus onnea, intoa ja pelkoa tulevasta, suunnitelmista joita oli tehty ja tehtiin kaiken aikaa, kesästä joka odotti alkamistaan ja valinnoista jotka odottivat tekijäänsä. Elämä toden totta tuntui olevan silloin edessä - ja niinhän se olikin. Yhtä hyvää ystävää rikkaampana, upporikkaana siis!
PAROLA DEL GIORNO: amico / a = ystävä Chi trova un amico / un`amica, trova un tesoro. = Ken löytää ystävän, löytää aarteen.
Mutta muistoissani ylioppilasjuhlissa tuoksui aina tuomi, silloin kun sisarukseni yksi toisensa jälkeen kirjoittivat ylioppilaaksi ja kotimme täyttyi vieraista, juhlat levittäytyivät pihalle asti ja nurmikolla otettiin valokuvia, laulettiin hartaita isänmaallisia lauluja, tuomenkukkien alla.
Viimein tuli oma vuoroni. Keltavihreässä kukkamekossa, Tallinnasta ostetusta ja sinne varta vasten suunnatulla mekonostoreissulla, elämäni ensimmäisessä kampaajalla laitetussa kampauksessa (epäonnistuneessa) poseerasin minäkin pihalla perhekuvissa, kummikuvissa ja yksilökuvissa, isän ostamat kaksikymmentä punaista jättiruusua kädessäni ja olin ihan hämmentynyt siitä, että olin juhlien keskipisteenä, en pitänyt sellaisesta ollenkaan enkä osannut olla.
Ajattelin jo silloin samaa mitä ajattelen nytkin:
Mitä juhlimista tässä on? Olin ehkä saanut stipendejä historiasta ja äidinkielestä, olin kirjoittanut kaksi ällää (reaali ja äidinkieli) ja kolmas oli jäänyt kahden pisteen päähän (ruotsi), olin ylittänyt odotukseni murheenkryyniaineessani englannissa (cum laude) ja suoriutunut saksasta siskoni antaman hätätukiopetusillan ansiosta paremmin kuin olin uskaltanut toivoa (magna cum laude). Mutta silti ajattelin, että en ollut saavuttanut mitään kovin ihmeellistä.
Olin toki tyytyväinen saavutuksestani, mutta en sokaistunut. Tajusin hämärästi jo silloin, että ei tämä paperi, eivät nämä arvosanat, eivät stipendit eivätkä tunnustukset olleet tärkeitä, vaan tärkein lukion anti oli ihan muualla. Ymmärsin, että olin löytänyt lukiosta aivan toisenlaisen aarteen, vaikka en vielä silloin voinutkaan tietää, kuinka suuren ja pysyvän.
Lukioaika oli ollut minulle aikamoista pakkopullaa, opiskelua vain sen vuoksi, että saisin lisäaikaa jatko-opintojen valintaan. En tiennyt yhtään, mikä minua kiinnostaisi, en sitä mikä olisi paikkani tässä yhteiskunnassa. Enkä tosin oikein tiedä vieläkään, joten kovin pitkälle en ole siitä tilanteesta edennyt...
Lukiovuodet olivat ulkopuolisuuden leimaamaa, nuoruuden ahdistuksen aikaa. Ensimmäisen vuoden ajan suunnittelin koko ajan jättäväni koulun kesken tai vaihtavani iltalukion puolelle. Lukion sosiaaliset kuviot olivat tukehduttaa minut tai oikeammin se, että olin niistä kaikista auttamatta ulkona koska mikään ei ollut minulle mahdollista. En tuntenut kuuluvani joukkoon, se oli taakkani joka varjona seurasi minua kaikkialle ja sai minut käpertymään entistä enemmän epävarmuuteeni.
Olin vain se oppilas, joka historiasta sai kymppejä ja jonka äidinkielen aineet luettiin ääneen, mutta joka ei juuri puhua pukahtanut, puhumattakaan että olisi ollut mukana koulun pippaloissa. Se joka hävisi seinään eikä herättänyt huomiota itseensä vaan päin vastoin vältteli kaikkea mikä saattaisi kiinnittää huomion. Ettei kukaan vain huomaisi, kuinka erilainen olin, kuinka epävarma, kuinka ulkopuolinen.
Se oli hyvin ahdistavaa aikaa. Kaikki muut tuntuivat viihtyvän lukiossa, löytävän kavereita ja kävelevän porukoissa käytävillä. Vain minä katsoin sitä sivusta, sillä minulle ei ollut vaihtoehtoa tai niin ainakin sen koin. Ja luulin olevani ainoa. Mutta oli siellä muitakin, jotka katsoivat kaikkea sivusta. Ainakin yksi toinen.
Toisena kouluvuotena sitten löysimme toisemme, me kaksi yksinäistä ja ulkopuolista. Se hiljainen, kuvankaunis tyttö jonka olin luullut olevan mukana kaikissa lukion kuvioissa ja itsevarmuuttaan ylpeä, itsenäinen ja etäinen, olikin toinen epävarmuutensa ylpeyteen verhoava ulkopuolinen, kaltaiseni elämän liian vakavasti ottava pohdiskelija, joka harkitsi lukion kesken jättämistä.
En enää muista, kuinka aloimme jutella tai miten meistä tuli ystävät, mutta niin vain kävi. Pian olimme erottamattomat. Valitsimme samat kurssit, olimme kaikki välitunnit yhdessä ja viimein aloimme myös lintsata yhdessä. Minulle ylitunnolliselle se oli jotain ihmeellistä. Lähteä kesken koulupäivän Seurasaareen, syödä siellä karjalanpiirakoita ja katsella lintuja ja oravia, jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja oppia siinä samalla elämästä enemmän kuin millään oppitunneilla on mahdollista oppia.
Olisin voinut itkeä onnesta että olin löytänyt sellaisen ystävän. Hän oli lukiossa kaikkeni - ilman häntä olisin varmaan ihan oikeasti jättänyt koulun kesken.
Ylioppilaspäivänä meitä kuvattiin yhdessä koulun pihalla ja se oli omalla tavallaan hyvin haikea hetki: viimeinen kerta yhdessä sillä aluksi niin synkällä koulun pihalla, josta me molemmat olimme haaveilleet lähtevämme lätkimään ennen aikojamme. Nyt meitä hymyilytti kaikki se alun epätoivo ja puristimme toistemme kättä ja halasimme oikein pitkään, olimmehan olleet toisillemme kahden viimeisen lukiovuoden tuki ja turva. Sitten erkanimme omiin koteihimme juhlimaan.
Mutta illalla lähdimme yhdessä Storyvilleen, olimme tuoreita ylioppilaita ja meille kaikki oli mahdollista ja avoinna, myös pääsy Helsingin legendaarisimpaan jazz-ravintolaan jonka ikärajan olisi pitänyt olla meille kahdeksantoistavuotiaille vielä kaukainen haave.
Siitä illasta muistan parhaiten sen huumaavan tunteen, jonka astuminen ylioppilaslakit päässä ravintolaan parhaan ystävän kanssa sai aikaan. Olimme nuoria ja hirveän onnellisia ja taisimme kääntää koko ravintolan asiakkaiden päät saapuessamme sinne, meille satoi onnitteluja ja meitä nauratti ihan koko ajan. Eikä epävarmuudestamme ollut enää tietoakaan.
Nykyään kun ajattelenkin lukiota, mieleeni tulee ensimmäiseksi ystäväni, ja ajattelen kaiholla kaikkia lintsaamiamme tunteja ja keskustelujamme koulun portailla ja käytävillä. Ja kun vain ajattelenkin lököhousujamme ja verkkareitamme, joissa kuljimme koulussa protestiksi koulun tyttöjen pissistyylille ja erottautuaksemme siitä, alkaa naurattaa. Oli ihanaa olla yhdessä erilainen! Hän oli maailman ihanin ystävä.
Mutta mikä parasta, hän on ystäväni yhä vielä tänäkin päivänä! Se ei jäänyt pelkäksi lukiotuttavuudeksi, vaan olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet ja eläneet mukana toistemme elämän käänteissä. Olemme jatkaneet sitä minkä lukiossa aloitimme: loputonta pohdintaa, maailman pahuuden ja hyvyyden analysointia, Jumalan olemassaolon ja tahdon miettimistä sekä elämän ja erityisesti kärsimyksen tarkoituksen ymmärtämisen yrittämistä, toistemme terapeutteina toimimista.
Nykyään hän on kallisarvoisimpia asioita, joita minulla elämässäni on. Sellaisia ihmissuhteita on harvassa, ja voin vain kiittää onneani, että satuimme aikoinaan samaan lukioon. Ällät ja kympit ja stipendit eivät ole olleet millään tavalla olleet lisäämässä onnellisuuttani enää lukion päättäjäispäivän jälkeen, lukion päättötodistus on hautautunut jonnekin syvälle laatikoston uumeniin, enkä muista oikeastaan mitään konkreettista oppia tai ajatusta, jonka olisin lukemattomilla lukiossa istumillani tunneilla oppinut, ylioppilaslakkikin on hävinnyt jonnekin - mutta ystäväni ja kaikki se mitä meillä lukiossa oli ja on yhä, se minulla on edelleen tallella ja sen muistan. Ja hyvin muistankin!
Lukiossa syntynyt ystävyyssuhde on ehdottomasti paras ja pysyvin asia, jonka lukiosta olen saanut elämääni. Sen rinnalla eivät paperit ja numerot merkitse yhtään mitään.
Ystäväni, sinä jonka tiedän lukevan tämän(kin) blogikirjoitukseni, sinä olet elävä todiste siitä, että elämässä kirkkaasti tärkeintä ovat rakkaat ihmiset ympärillä, eivät tutkintopaperit ja muut saavutukset. Kaikki muu haihtuu, menettää merkityksensä eikä tunnu miltään, ellei elämässä ole ihmisiä, joiden kanssa jakaa hyvät ja huonot hetket, vaihtaa ajatuksia ja kokea ikimuistoisia asioita.
Omasta ylioppilasjuhlalauantaistani on tänään yhdeksäntoista vuotta. Se on pitkä aika - saman verran kuin tavanomaisen opintopolun läpi käyvä ihminen elää ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Eilen illalla katselin pitkästä aikaa vanhoja ylioppilasvalokuvia ja hymyilin monen kuvan kohdalla haikeana itselleni. Mitä kaikkea olikaan edessä tuona keväänä kun poseerasin kotipihalla valokuvissa tuomenkukkien alla!
Kuvissa silmissäni tuikkii pilke jonka hyvin muistan, häivähdys naiiviutta ja lapsenomaisuutta joka ennen pitkää oli haihtuva pois; sekoitus onnea, intoa ja pelkoa tulevasta, suunnitelmista joita oli tehty ja tehtiin kaiken aikaa, kesästä joka odotti alkamistaan ja valinnoista jotka odottivat tekijäänsä. Elämä toden totta tuntui olevan silloin edessä - ja niinhän se olikin. Yhtä hyvää ystävää rikkaampana, upporikkaana siis!
PAROLA DEL GIORNO: amico / a = ystävä Chi trova un amico / un`amica, trova un tesoro. = Ken löytää ystävän, löytää aarteen.
Kommentit
Lähetä kommentti