Leikkipuistoarjesta Italian aurinkoon: äitikaveriystävyys joka kestää

Olisiko sitä silloin uskonut, kun kohtasimme ensimmäistä kertaa tihkusateisessa suomalaisessa leikkipuistossa, niin syvälle talvivaatteisiin ja arkirutiineihin hautautuneita, ettei edes ajatus auringosta ja yhteisestä lomasta Roomassa olisi käynyt mielen vieressäkään vaikka olisi kuinka yrittänyt?

Oikeastaan ensimmäistä kohtaamista on vaikea määritellä, koska se tapahtui niin vaivihkaa. Olimmehan nähneet toisiamme leikkipuistossa lukuisat kerrat, vieneet ja tuoneet lapsiamme kerhoon ja seisseet ulkona pitämässä vahtia, kun he laskivat liukumäkeä, kiipesivät keinuun tai läiskivät hiekkakakkuja.

Sellaista tyypillistä kotiäidin arkea siis, joka niin monelle näyttäytyy pitemmän päälle tappavan tylsänä tai ainakin sietämättömänä. Mutta sitten siitä, "tylsästä ja sietämättömästä" kotiäidin arjesta tuli juuri se tarttumapinta, jossa huomasimme jatkuvasti enemmän meitä yhdistäviä tekijöitä ja lopulta suuren ahaa-oivalluksen:




Tuossahan on toinenkin äiti, joka ajattelee kotiäitiydestä ja lapsiperheen arjesta juuri niin kuin minäkin! Ja vielä toimiikin ajatustensa mukaan ja toteuttaa ihanteitaan käytännössä.

Niin me kaksi vuosikausia kotona viihtynyttä ja viihtyvää äitiä aloimme viettää aikaamme leikkipuistossa yhdessä, lapsistamme tuli toistensa kavereita ja lopulta treffasimme toistemme kotona ja aloimme tehdä äiti-lapsi retkiä museoihin ynnä muihin.

Lopulta kävi niin että saattoi sanoa uuden ystävyyden syntyneen. Aikuisiällä se ei ole ihan tavanomaista, päin vastoin. Kaveruussuhteita kyllä syntyy ja tuttavuuksia vielä enemmän, äitikavereita tulee jossakin vaiheessa ovista ja ikkunoista varsinkin jos on leikkipuistoissa ja äiti-lapsi -tapahtumissa vähänkään aktiivinen. Yhteisistä puheenaiheista ei ainakaan ole pulaa! Mutta kyllä tuttavuudet nopeasti häviävätkin, viimeistään kun äidit ennemmin tai myöhemmin lähtevät takaisin työelämään, yleensä ennemmin. Kaverisuhteet loppuvat siihen, ja mahdolliset ystävyyssuhteet jäävät väkisin pinnallisiksi tai painuvat ajan kuluessa taka-alalle.

Meidän leikkipuistoystävyytemme on elänyt myös lyhyen äiti työelämään -kauden, kun toinen meistä oli vanhempainvapaiden välissä vähän aikaa töissä. Kesti se senkin, ja täällä nyt ollaan, Roomassa pisimmällä äiti-lapsi -retkellä kuin toistaiseksi koskaan!

Ja onpahan mahtavaa, että tällainen tilaisuus tuli eteen. En epäröinyt hetkeäkään kutsua ystävääni lomalle Roomaan, sillä olemme kasvatusasioissa kuin muutenkin niin samanhenkisiä ja lapsetkin kavereita jo vauvakopasta saakka, että mitään kovin dramaattista erimielisyyttä ei ole mahdollista syntyä, vaikka eletään yhdeksän päivää tiiviisti porukkana.

Eilen kun aloittelimme turistipäivää keskustan Terminin juna-asemalle juuri saapuneina, keskimmäiseni huokaisi ääneen paljonpuhuvan, haikean toiveen: Olisi kivaa jos M:n perhe kuuluisi meidän perheeseen!

No nythän he vähän niin kuin kuuluvatkin, tämän Rooman-loman ajan, sanoin hänelle ja hän mutusteli ajatusta selvästi vähän tyytymättömänä. Vain Rooman-loman ajan.

Kaverukset Piazza di Spagnalla.

Kun suunnittelemme päiväohjelmaa, lähdemme tietysti siitä että mitä lapset jaksavat. Eilen tavoitteena oli nähdä Fontana di Trevi, Espanjalaiset portaat ja Musei Capitolini Campidoglio-kukkulalla, ja siihen sisältyi metromatkojen lisäksi erinäisiä pätkiä kävelyä mm. Colosseumin kulmilla ja Via del Corsolla.

Armottomassa auringonpaahteessa, yli 30 asteessa, mitä siitä tulisi, kuuden lapsen kanssa? Kävelymatkat näyttivät kartalla porukan kokoon ja ikähaarukkaan nähden lähellä maksimirajaa olevilta, mutta päätimme ottaa riskin.

Ja miten kävikään: Kaikki pikku jalat kävelivät valittamatta joka metrin. Nähtiin Fontana di Trevi ja syötiin sen äärellä maailman ehkä parhaimmat jätskit, nähtiin Espanjalaiset portaat ja vilvoiteltiin niiden edustalla Fontana di Barcaccia -suihkulähteessä (Pietro e San Lorenzo Berninin käsialaa 1600-luvulta), syötiin palapizzaa kun tuli nälkä, pysähdyttiin vessaan kun tarvitsi.

Nähtiin Forum Romanum (ulkoapäin, sisältä ehkä toisella kertaa?), Colosseum jälleen kerran totta kai, noustiin Michelangelon suunnittelemat jättileveät portaat Campidogliolle ja kierrettiin vielä koko Musei Capitolini (tai ainakin suurinpiirtein ja välillä vauhdilla, kun piti lasten perässä pysyä).





Mamma mia, kuusi lasta! Kuului välillä museossakin, enkä aina tiennyt oliko huudahduksessa sekoitus ihailua vai paheksuntaa: museossa tuollaisen katraan kanssa. Lapset ovat tosin kokeneita museonkävijöitä, sillä äitikaveriltani olen oppinut tavan viedä lapsia museoihin säännöllisesti. He tietävät, että mihinkään ei kosketa paitsi jos erikseen saadaan lupa, pääsääntöisesti kävellään rauhallisesti eikä huudeta.

Musei Capitolinin taide-elämykset vetivät lapsetkin välillä ihan hiljaiseksi. Niissä oli niin paljon värejä, vauhtia, liikettä ja tapahtumia, että piti jäädä katselemaan useaksi minuutiksi. Ja ottaa vielä kuva, että voi kotona jatkaa katselemista.







Eilen olimme liikenteessä kokonaiset kymmenen tuntia, ja sen jälkeen tuntui jo meillä äideilläkin jaloissa ja vähän jo päässä.  Istuimme junassa paluumatkalla kotiin ja vähän onnittelimmekin itseämme siitä, että päivä oli mennyt niin mutkattomasti, paria pikku lasten välistä kiistaa ja hermostumista (ihan normijuttuja siis) lukuunottamatta. Hyvin me äidit vedämme, olisi tehnyt mieli sanoa itsellemme, sillä jotenkin tuntui että jos joskus, niin nyt olisimme kehut ansainneet. Nyt ovat varmasti lapset niin poikki ettei tarvitse kuin illallinen laittaa pöytään ja sitten jo nukahtavat, arvelimme.

Vaan eikö mitä! Illallisen jälkeen lapset suuntasivat sisäpihalle pallo kainalossa - futista pelaamaan. Pelasivat koko sen ajan, kun äidit siivosivat pöydän ja keittiön illallisen jäljiltä, jäivät pöydän ääreen rupattelemaan viinilasin ääressä ja siirtyivät lopulta alakerran kahvilaan limoncellolle. Peli olisi jatkunut sen jälkeenkin, mutta sitten tuli jo pimeää, lepakot alkoivat lentää ja pallo hukkui hämärään.

Anoppini katseli lasten peliä parvekkeelta ja totesi, että lasten jalat ovat kuin vedettävä vieterilelu: mitä enemmän niitä käyttää, sitä enemmän latautuvat. Tai jotain sinne päin. Vertaus on ontuva mutta osuva!

Nyt on uusi päivä edessä uusine ohjelmineen. Kahta pitkää kävelypäivää peräkkäin emme sentään tohdi järjestää, vaan tänään on tarkoitus vierailla paikallisessa leikkipuistossa ja illalla suunnata lähistöllä sijaitsevalle kesäfestarihuvipuistoalueelle. Ja ai niin, ja sitten me äidit noudatamme omaa taannoista neuvoani johon linkki tässä eli käymme kampaajalla!

Suuri hyppäys on siis tehty suomalaisesta leikkipuistoympäristöstä tänne Rooman lämpöön ja limoncellon tuoksuun, mutta yksi asia on pysynyt samana: hyvä seura. Eläköön äitikaverit, evviva l`amicizia tra le mamme!

Äitien iltajuomat, aperol sprizit.


PAROLA DEL GIORNO: turista (m) = turisti









Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?